Juoksee siskon kanssa - ei mikään itsestäänselvyys

Juoksuleiri Livignossa oli hieno kokemus, jonka sain jakaa sisareni kanssa. Kuva: Sanna Kullberg. 

Olen harrastanut juoksua aktiivisemmin kohta kymmenen vuotta. Se, miksi aloin juosta enemmän ja tavoitteellisemmin, liittyy olennaisesti kaksoissisareeni. Hän alkoi odottaa esikoistaan, ja minun piti keksiä itselleni jotakin järkevämpää tekemistä kuin baari-illat. Pitkäksi venähtäneelle nuoruudelle oli aika laittaa piste. Otin tavoitteeksi maratonin keväällä 2011. 

Ennen tätä dramaattista käännettä olimme hölkkäilleet yhdessä muutaman kerran viikossa, yleensä Töölönlahdella Helsingissä. Meno oli aina iisiä ja ylämäet käveltiin usein. Tärkeintä oli ulkoilla ja jutella samalla päivän kuulumiset. Kun sisareni raskaus eteni, myös yhteiset juoksut jäivät.

Juoksin suunnitellusti elämäni ensimmäisen maratonin toukokuussa 2011 Tuusulassa. Sisarentyttäreni oli syntynyt vajaa pari kuukautta aikaisemmin. Kun lapsi kasvoi ja sisareni pääsi taas liikkumaan, hän jatkoi juoksuharrastustaan ja liittyi samaan seuraan, jossa minä jo treenasin. 

Maratonille yhdessä

Minusta oli mukavaa jakaa harrastus sisareni kanssa ja oli kivaa, kun hän innostui uudelleen juoksemisesta. Sisareni laittoi itselleen määrätietoisesti tavoitteeksi myös maratonin. Elämänsä ensimmäisen maratonin hän juoksi Helsingissä 2012. Minä juoksin samassa tapahtumassa kolmannen maratonini. Olimme iloisesti juoksukoukussa.

Yhteiseen harrastukseen oli tullut kuitenkin uusia piirteitä. Harjoittelimme tavoitteellisemmin ja aloimme vertailla myös juoksuaikoja keskenämme. Olimme tottuneet toki siihen, että meitä oli halki elämän vertailtu. Leikkimielisesti aloimme puhua perhe-ennätyksistä.

Pieni kilpailu on ihan hyvä asia, ja olen sitä mieltä, että jokaiseen meistä on sisäänrakennettu kilpailuvietti. Se on ikään kuin osa biologiaamme. Tästä näkökulmasta katsottuna tietynlaiseen kilpailemiseen on elämässä hyvä tottua. Kaikki me tiedämme, miten makoisaa on voittaminen ja miten kirpeältä tuntuu häviäminen.

 

Pääsimme poseeraamaan Abel Kiruin kanssa Kenian Itenissä. 

Kilpailemisen elementti

Meidän leppoisasti alkaneeseen juoksuharrastukseen oli tullut kilpailemisen elementti. Aluksi minä johdin kahinoita, koska olin harjoitellut enemmän. Mutta sisareni kehittyi hyvin, ja hänestä tuli nopeasti minulle hyvä kirittäjä, kunnes hän meni ohitse.

Osa minusta oli iloinen sisareni kehittymisestä ja juoksuista, mutta osa oli rehellisesti kateellinen. Miten tässä näin kävi. Erilaiset tunteet kulminoituivat Vantaan maratonilla 2014, jolloin sisareni juoksi toisen maratoninsa reippaasti alle neljään tuntiin, aikaan, josta minä saatoin tuolloin vain haaveilla. Oma ennätykseni oli 4.12.15, ja lisäksi olin keskeyttänyt jokunen viikko aikaisemmin oman maratonini Espoossa. 

Se oli katkeraa kalkkia. Vaikka toisaalta ajattelin, että jos kaksoissisareni pystyy juoksemaan maratonin alle neljään tuntiin, minäkin ehkä onnistuisin siinä joku päivä. Geneettisesti olimme identtisiä versioita toisistamme, mutta sisareni harrasti hiihtoa parikymppisenä, kun minä taas notkuin kapakoissa. Tässä oli yksi kehitystämme selittävä ero.

Omat polut

Elämässä ei kuitenkaan kannata seurata mitään muuta kuin omaa tietään. Sisareni polku ei ole minun kuljettavissa. Nielin pettymykset ja ikävät tunteet ja hyväksyin tosiasiat. Enkä laittanut lenkkareita naulaan sen takia, että joku oli minua parempi. Jatkoin juoksua. Tosin meni muistaakseni muutama vuosi, etten juurikaan kisannut. Olin saanut annokseni hetkeksi täyteen, ja elämää kuormittivat paitsi työt myös opiskelut.

Kävimme sisareni kanssa kuitenkin samoissa treeneissä ja juoksimme muutenkin toisinaan yhdessä. Etenkin kesällä 2015 teimme monia pitkiä lenkkejä kimpassa ja tsemppasimme toisiamme helteessä ja viileämmällä säällä. Uskaltauduin myös pitkästä aikaa viivalle lokakuussa 2015 Vantaan maratonilla, jolloin oli minun vuoroni onnistua. Sain vihdoin alitettua viidennellä maratonillani neljän tunnin rajan. Samassa kisassa sisareni joutui keskeyttämään polvivamman takia. Kun juoksin juomapisteen ohitse, jonne hän oli stopannut, olin aidosti pahoillani. 

Tuo maraton oli eräänalainen käänne yhteisissä juoksuissamme. Sisareni polvivamma oli jotain muuta kuin juoksijanpolvi, ja lopulta hän joutui olemaan juoksematta reilusti yli vuoden. Oli ymmärrettävää, ettei hän ollut enää kovin kiinnostunut minun juoksuistani ja pahimmillaan sain häneltä kovaa kritiikkiä siitä, etten tee muuta kuin juoksen. Mutta se oli minun tieni, ei hänen.

Matkalla juoksuleirille Kenian Iteniin 2014. Happy together!

Sisareni vaihtaa soutuun

Vielä keväällä 2016 tehtailimme kuitenkin perhe-ennätyksiä vuoron perään niin kympillä kuin puolikkaallakin. Tuo vuosi oli muutenkin omassa juoksussani yksi parhaimmista, sillä kuntoni teki ison loikan ja laitoin ennätyksiäni uusiksi. Yhtäkkiä olikin aivan realistista haaveilla maratonin juoksemisesta alle 3.40. (Sisareni enkka oli 3.43.44).) Juoksin oman uuden ennätykseni ja yhden elämäni helpoimmista maratoneista Vantaalla 2016 aikaan 3.31.29.

Oma kehitykseni motivoi jatkamaan samaan aikaan kun sisareni kulki lääkäriltä toiselle selvittämässä, mistä polven vammassa voisi olla kysymys. Mitään lopullista diagnoosia hän ei koskaan saanut. Polvi kipeytyi juostessa kuitenkin niin pahasti, että sisareni teki hyvän siirron ja vaihtoi lajia. Soudusta tuli hänelle ykköslaji. Yhteiset juoksumme oli hetkeksi juostu. 

Häpeää ja lohtua

Nykyään juoksemme taas yhdessä. Vuosien saatossa sisareni polvivamma on asettunut niin, että hän pystyy juoksemaan parinkymmenen kilsan pitkiksiä. Juuri pitkiä lenkkejä juoksemme mielellämme yhdessä. Sisareni ykköslaji on edelleen soutu, minulla juoksu. Mutta olemme palanneet samoihin fiiliksiin ja tunnelmiin, joita juoksuharrastuksessamme oli sen alkuaikoina. Perhe-ennätykset on toistaiseksi unohdettu, ja kumpikin kilpailee omissa lajeissaan omalla tasollaan.

Olemme tehneet yhdessä monta reissua, joista mieleenpainuvimmat ovat juoksuleirit Kenian Itenissä ja Italian Livignossa. Olemme jakaneet juoksuvuosiemme aikana kaikenlaisia tunteita kateudesta vilpittömään iloon. Muistan tunteneeni joskus suoranaista häpeää, kun sisareni töräytti minun mielestäni jotain ylimielistä treeneissä, ja sillä hetkellä minua vitutti, että hän oli samassa seurassa kanssani. Tiedän, että sisareni on tuntenut ihan samoin, kun olen vetänyt herneen nenään jostakin mitättömästä asiasta ja poistunut yhteistreeeneistä niskojani nakellen.

Olen silti sitä mieltä, että juoksu on enemmän yhdistänyt kuin erottanut meitä. Tiedämme kumpikin, miten happamalta kisassa epäonnistuminen maistuu. Kun juoksin yhden surkeimman kisakymppini tammikuussa 2018 Vantaalla, istuin samana iltana sisareni sohvalla viinilasi kädessä. Ei siinä tarvittu lohdun sanoja. Hän tiesi.

Italian Alpeilla kesällä 2019. Kuva: Sanna Kullberg.

Käsi kädessä maaliin

Yksi hienoimmista hetkistä, joita olen sisareni kanssa juostessa kokenut, oli kotirata-maratonini yhteiset loppukilsat tämän vuoden toukokuussa. 27 kilometristä eteenpäin sisareni juoksi kanssani ja tsemppasi minua, vaikka olin jo päättänyt keskeyttää viimeistään 30 kilsan kohdalla kiristävien lonkkien takia. Sisareni vetoapu oli korvaamatonta, enkä jättänyt juoksua kesken. Ensimmäistä kertaa elämässäni juoksin käsi kädessä jonkun kanssa maaliin maratonilla - nytkään ei tarvittu sanoja. Kiitollisuus oli päällimmäinen tunne.

Uskon, että yhteiset vuotemme ovat koulineet ja kasvattaneet meitä molempia sekä kilpailijoina että ihmisinä. Se, että saa "turpaan" sisareltaan juoksukisassa, voi olla yksi elämää eteenpäin luotsaavista kokemuksista, vaikka se ei juuri sillä hetkellä tunnukaan siltä.

Mieleenpainuvaa on ollut kokea yhdessä aamulenkit punaisen hiekan pöllytessä ja auringon noustessa Afrikan taivaalle tai tunkata hiki valuen helteessä Alppien rinnettä kohti huippua ja istahtaa sen jälkeen terassille kylmälle kaljalle.

Tärkeitä ovat olleet ne lenkit, joita olemme juosseet yhdessä perusviikonloppuisin, ja olkapää silloin, kun sitä on tarvittu. Toivon, että myös tulevaisuudessa saan jakaa juoksuun liittyviä hetkiä, kokemuksia ja kaikenlaisia tunteita sisareni kanssa.