sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kuusi askelmerkkiä, jos epäilet raudanpuutetta


Infuusio tehdään valvotuissa olosuhteissa.


Itselläni todettiin raudanpuute noin vuosi sitten. Kun aloin epäillä, että saatan kärsiä raudanpuutteesta, minulle oli tärkeää selvittää askelmerkit, miten etenen. Kuluneen vuoden aikana olen huomannut, että monet kamppailevat saman asian kanssa. Laadin listan, mitä voit tehdä, jos epäilet kärsiväsi raudanpuutteesta. Korostan, että en ole lääkäri enkä terveydenhuollon ammattilainen, vaan että itse etenin suurin piirtein näin.



1. Käy laboratoriossa mittauttamassa veriarvosi. Sain lähetteen perusverekuvaan ja ferritiinin mittaamiseen työterveyshuollosta. Ole siis yhteydessä omaan terveydenhuoltotahoosi ja pyydä lähete laboratorioon. Veriarvojen mittauttaminen omakustanteisesti ei ole myöskään tavattoman kallista, jos se on sinulle nopein reitti. Jos olet todella "heikossa hapessa", varaa aika suoraan asiantuntevalle lääkärille.

Naisilla hemoglobiinin alaraja on 117 ja miehillä 134. Monet asiantuntevat lääkärit pitävät ferritiiniä 30 rajana, jonka alla oleva arvo kertoo rautavarastojen olevan tyhjinä. Itse olen huomannut, että minulla hb 117 on ihan sama kuin hb 120, ja jos ferritiinini on 36, se ei ole kovin paljon parempi kuin 30. Jokaisella meistä on omat luontaiset eli geneettiset hb-arvot. Omaa hemoglobiiniä ei kannata verrata jonkun toisen hemoglobiiniin, minun "hyvä" on jonkun toisen "huono".


2. Varaa aika asiantuntevalle lääkärille. Raudanpuutteet syyt on aina tutkittava. On turhaa syödä rautalisiä tai rautapitoisia ruokia, jos veri tihkuu jostakin läpi tai on jokin sairaus, kuten keliakia, joka häiritsee raudan imeytymistä. Rautalisiä ei myöskään koskaan kannattaisi syödä omatoimisesti, koska rauta voi esimerkiksi "ruokkia" elimistön tulehduksia tai sairauksia.


3. Toimi lääkärin ohjeiden mukaan. Lääkäri antaa ohjeet mm. rautalisän syömiseen ja siihen, onko syytä esimerkiksi vähentää raskaita liikuntasuorituksia tms. Asiantunteva lääkäri etenee by the book, eli raudanpuutteen syitä aletaan tutkia, veriarvoja kontrolloidaan säännöllisin väliajoin ja lääkäriltä saat myös hoitosuunnitelman. Toisinaan pelkkä rautalisien syöminen ei riitä, vaan raudanpuutetta hoidetaan infuusiolla eli rautaa tiputetaan suoraan suoneen.



Infuusiossa rautaa tiputetaan suoraan suoneen.


4. Ole kriittinen somessa ja netissä. Sosiaalinen media ja netti ovat pullollaan kaiken maailman ohjeita, mitä kannattaa syödä raudanpuutteeseen ja miten. Kokemukset ovat aina yhden ihmisen kokemuksia, joihin kannattaa suhtautua terveellä kriittisyydellä, ja jotka eivät ole välttämättä yleistettävissä. Nokkonen on esimerkiksi rautapitoinen, mutta sisältää kalsiumia, joka blokkaa raudan imeytymistä. Fakta on taas se, että liha- ja verituotteet sekä sisäelimet sisältävät hemirautaa, joka imeytyy paremmin kuin kasvikunnan tuotteissa ja maitotuotteissa oleva nonhemirauta.

5. Hanki tietoa. Facebookissa on Raudanpuute-ryhmä, jossa on paljon tietoa raudanpuutteesta, mutta myös tarkat säännöt, ettei "hömppää" saa levittää. Netistä löytyy myös asiantuntevien lääkäreiden sivuja, kuten: https://esasoppi.fi/raudanpuute/rauta/

6. Hanki vertaistukea. Raudanpuutteesta kärsii yllättävän moni. Riskiryhmässä ovat etenkin fertiili-ikäiset naiset, kasvissyöjät, kestävyysliikuntaa harrastavat sekä urheilijat (etenkin juoksu kuluttaa paljon rautaa). Omalle psyykelle voi tehdä hyvää, että saa jutella muiden kanssa, joilla on sama ongelma ja joiden kanssa voi jakaa kokemuksia. Kriittisyys kannattaa toki muistaa vertaistuenkin kanssa.














perjantai 13. syyskuuta 2019

Robinhoodit pukeutuvat Daliin


Työasut: Dali-naamio ja punaiset haalarit. Kuva: Pixapay


On monia hyviä syitä kantakahviloille. Ilman omaani en ehkä koskaan olisi katsonut Netflix-sarjaa "Money Heist" ("Rahapaja"). Kahvilan omistaja suositteli sarjaa sanoen, että siihen jää koukkuun: kun yksi jakso päättyy, on pakko katsoa vielä seuraava. Näinhän siinä kävi. Olen katsonut muutamassa viikossa kolme tuotantokautta.

En kirjoita kaiken kattavaa analyysiä sarjasta, vaan pohdin sitä, miksi "Money Heist" sai minut täysin lumoihinsa. Perusasiat ovat kunnossa: käsikirjoituksesta näyttelijäntyöhän sarja on todella taitavaa työtä. Tarvitaan siis vielä jotain muuta.

Henkilögalleria. Jos sarjan hahmot olisivat kavereitasi, sinulla ei taatusti olisi tylsää. Yksi suosikkini on Nairobi, tummatukkainen ja suorasanainen nainen, joka ei pelkää ottaa valta-asemaa silloin, kun se pitää tehdä, näin patriarkaatista tulee hetkeksi matriarkaatti. Nairobi tietää, mille aidon setelin pitää näyttää ja saa joukot toimimaan tahtonsa mukaan. Tokio on puolestaan räjähdysherkkä, mutta luotettava ja tykkää bilettää. Helsinki ja Oslo ovat isoja järkeleitä, mutta hellyttäviä.

Moskovasta Berliiniin

Palataan hetkeksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden juoneen. Rosvojoukko, jonka nimet ovat siis kaupunkeja, valtaa Espanjan valtion rahapajan ja aikoo ryöstää sen. Heitä johtaa Professori, klassinen nörtti, jonka pinnan alta paljastuu vaikka mitä, kun vähän raaputetaan. Vastapelurina on Espanjan poliisi ja tiedustelupalvelu.

Nairobin, Tokion, Helsingin ja Oslon lisäksi jengiin kuuluvat vielä Moskova, Denver, Rio ja Berliini. Professori luotsaa ryöstöä rahapajan ulkopuolelta ja sisällä porukan pomo on Berliini, karismaattinen ja komea mies höystettynä älyllä ja narsistin luontenpiirteillä. Usko pois, häneenkin melkein rakastut sarjan edetessä, vaikka alussa nouseekin niskavillat pystyyn. Berliini ei petä, eikä moni muukaan. Kun päästään kolmanteen tuotantokauteen, jengi lisääntyy muutamalla kaupungilla.

Jos olet lapsena katsonut "Robin Hoodeja" tai tunnet stoorin, "Money Heist" on eräänlainen robinhoodtarina tuotuna 2000-luvulle. Nyt ryöstetään rahaa, jota ei ole ollut olemassakaan, vaan jota ryöstäjät painavat rahapajassa. Ryöstäjät pyrkivät myös pitämään panttivangit elossa ja hyvässä voinnissa, sillä tappamisella ja kidutuksella ei saada kansan suosiota. Hyviä roistoja - olen aina tykännyt hyvistä pahiksista!

Musiikkia ja rakkautta

Espanjan kieli. Kolmannen tuotantokauden aikana huomaan kuuntelevani kieltä. En ole juurikaan espanjaa opiskellut, mutta sanat ja sanonnat alkavat jäädä päähän. Kun Professori ja Berliini laulavat italiankielisen "Bella Cion", ihastukseni romaanisiin kieliin vain voimistuu. Tämä vastarintataistelijoiden tunnuslaulu on vahva ja väkevä valinta. Kaiken robinhoodmaisuuden alla on syvempi vire ja kritiikki olemassa olevia rakenteita kohtaan.

Jokaisessa kunnon sarjassa pitää olla yksi kunnon mulkku. "Money Heistissä" tämän roolin saa rahapajan johtaja Arturo Román, josta on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Arturo on tavis, joka haluaisi olla jotain muuta, se tekee hänestä inhimillisen, mutta ei yhtään vähemmän ärsyttävää. Professori tarvitsee myös vastapelurin, joka ensimmäisen ja toisen tuotantokauden jaksoissa on komisario Raquel Murillo.



Itziar Ituno alias Raquel Murillo. Kuva: Wikipedia.


Ryöstöä on harjoiteltu yli viisi kuukautta ja suunniteltu sitäkin pitempään. Joten kun toiminta alkaa, rosvot ovat varautuneet lähes kaikkeen. Paitsi rakkauteen. Kaikki ei menekään niin kuin on paperilla ja liitutaululla ajateltu, mikä on kaiken suola.

"Bella Cion" lisäksi musiikki toimii, vahvistaa sarjan teemoja, kuten esimerkiksi tunnusbiisi "My Life is going on" (Cecilia Krull). Lisäksi kuullaan mm. "Guantanamera", "Lonely Boy" (The Black Keys), "Por Una Gabeza" ("Kuoleman paikka"). Huh, vahvaa ja vaikuttavaa.

Huonoin puoli "Money Heistissä" on se, että se jättää tyhjäksi (niin kuin erinomaiset sarjat tekevät). En ole pystynyt aloittamaan mitään uutta sarjaa, koska en ole vielä päässyt yli. Junassa työmatkalla olen kuunnellut kuulokkeilla "Bella Cioata" niin, että osaan sen melkein jo ulkoa, olen ollut omissa maailmoissani, josta minut on havahduttanut todellisuuteen junan kuulutukset. "Kerava" kesken vastarintataistelijoiden säkeitä särkee illuusion täydellisesti.

Onneksi neljäs tuotantokausi on jo tekeillä.



Kantakahvilastani saa paitsi hyvää kahvia
myös erinomaisia Netflix-sarja-suosituksia.








torstai 5. syyskuuta 2019

Terveydellä ei ole hintaa - ja seuraavaksi ryöstän ehkä pankin


Kaikenlaisia kisoja voi suunnitella työmatkalla junassa. Sairaus tai joku muu vaiva voi kuitenkin muuttaa plänejä.  


Monelle tuttu tilanne: tärkeä kisa lähestyy ja joku paikka brakaa tai sairastut.

Kaksi viikkoa ennen Rotterdamin maratonia 2017 sain kurkunpääntulehduksen. Kähisin vielä jonkun vanhempainillan läpi, mutta ei siinä mikään auttanut: viisi päivää saikkua. Pääsin Rottikseen viivalle, mutta melkoista helevettiä oli koko matka. Olin tosin terve kuin pukki, mutta päivä oli yksi kevään lämpimämpiä, ja lähes helteessä maratonin juokseminen ei ole ikinä iisiä.

Syksyllä 2017 olin menossa Amsterdamiin. Ennen maratonia kävin tarkastuttamassa vähän vihlovan hampaan. Damissa juostiin jälleen helteessä ja maaliin pääsy oli helpotus, jota seurasi pieni pettymys. Tavoite oli jäänyt saavuttamatta.

Edellisenä syksynä 2016 terveyden kanssa ei ollut ongelmia, mutta hiilaritankkaukseni ennen Vantaan maratonia epäonnistui. Ehdin kuitenkin tehdä korjausliikkeen ennen kisaa, joka olikin yksi niitä erinomaisia maratoneja, joita olen juossut. Palkintona uusi enkka 3.31.29.

Tähystyksiä ja sivuääni

Frankfurtin maraton 2018. Pari viikkoa ennen kisaa kävin sekä paksusuolen että mahalaukun tähystyksessä. Rauta-arvoni olivat matalat ja syitä tutkittiin. Vedin maksamakkaraa ja rautalisää, lakto-ovo-fisu-vegaanista oli muutamassa viikossa kuoriutunut kaikkea lihaa ahmiva kerettiläinen. Tähystyksissä ei löytynyt mitään fataalia, ja matalista arvoistani huolimatta sain lääkäriltä luvan startata. Elämäni toinen helppo ja nopea maraton, jossa laitoin enkkani uusiksi, 3.27.47.

Pariisin maraton keväällä 2019. Tämä tapahtuma vaati lääkärintodistuksen terveydentilasta. Terveyskeskuslääkäri löysi tarkastusta tehdessän sydämestäni pienen sivuäänen, joka oli hänen mukaansa täysin vaaraton. Hän käski olla googlettamatta tätä ns. mitraaliläpän vuotoa, koska löytäisin vain kauhutarinoita. Arvatkaa mitä tein ensimmäisenä, kun lähdin lääkäristä...

Sivuääni jäi askarruttamaan, ja kävin vielä muutama viikko ennen maratonia kardiologilla. Hän kuunteli sydämeni tarkkaan ja totesi, että jos siellä nyt on joku sivuääni, se on hyvin pieni ja mitätön. Sain luvan lähteä viivalle. Pariisissa oli yllättävän kuuma, ja juoksu oli alusta saakka täyttä työtä, mutta niin vain napsahti uusi enkka 3.22.35.


Adidaksen Bostonit odottavat seuraavia kisoja.


Hampaanpoisto edessä ennen Espoota

Espoon maratoniin 2019 on nyt reilu kaksi viikkoa. Viime sunnuntaina hampaastani irtosi paikka. Hammaslääkärissä selvisi, että tilanne on hieman mutkikkaampi. Koko hammas pitäisi poistaa. Juuret olivat kuitenkin niin tiukassa, että oli varattava aika kirurgille. Tallinnan kymppi jäisi välistä, mutta Espoon maratonille saatan vielä päästä, jos operaatio ja siitä toipuminen sujuvat hyvin.

Siinä meni yksi ilta sideharsotuppoa purressa ja miettiessä tulevia juoksuja ja muutamaa muutakin asiaa, kuten henkilökohtaista talouttani. Hammaslääkärini suositteli minulle implantin laittamista 3-4 kuukauden päästä. Hinta kauniimmasta alahammasrivistä olisi useamman tonnin.

Minulla on terveysvakuutus, josta on kuitenkin purentaongelmani vuoksi rajattu pois kaikki hampaisiin liittyvät kustannukset. Eli tuo "muutama tonni" olisi itse sijoitettava "pepsodenthymyyn". Viimeisen parin vuoden aikana minulla on mennyt omaa ja lainattua rahaa terveyteni hoitamiseen tuhansia euroja. Isäkin on maksanut, mutta kaivo tuntuu olevan pohjaton.

Kallis keho

Moneen kertaan olen hokenut itselleni ja muillekin, ettei terveydellä ole hintaa. Ja eihän sillä ole. Mutta kalliiksi tämä kroppa alkaa käydä. Olin jo varaamassa aikaa yksityiselle lääkäriasemalle ihonmuutosten tarkastamiseen, mutta skippaan tämän ja yritän saada ajan julkiselle puolelle. Purentakiskotkin pitäsi uusia...

Siinä missä joku katselee juoksutekniikkavidoita potiesssaan flunssaa, minä olen katsonut "Rahapajaa" ("Money Heist"). Tässä espanjalaisessa Netflix-sarjassa joukko hyvin valittuja rikollisia toteuttaa rahapajan ryöstön "Professorinsa" (Álvaro Morte) johdolla. He ovat hioneet kuvion tarkaksi viiden kuukauden aikana, ja ryöstön pitäisi tehdä heistä rikkaita. Vastapelurina on Espanjan poliisin filmaattinen komisario Raquel Murillo (Itziar Ituno).

Osaan nyt pyöräyttää neuvottelunutturan kynällä, niin kuin Murillokin. Moni muu juttu on vielä sisäistämättä. Saatan kuitenkin olla lähiaikoina yhteydessä pankkiini. Jätän ryöstöt taitavampien käsiin ja neuvottelen ehkä sen sijaan asuntolainasta. Jos alkaisin kunnon kapitalistiksi ja hankkisin oman asunnon. Jos saisin euroni edes jonakin päivänä poikimaan - minähän en nuorru ja kroppa ei tosiaankaan tule vuosien saatossa yhtään sen teräksisemmäksi.

Sitä paitsi pankkiryöstöä pitää teenata lähes kuusi kuukautta. Maratonille riittää kolmekin, jos on pohjat kunnossa!



"Rahapajan" tapahtumat sijoittuvat Madridiin, jossa voisin ajatella juoksevani maratonin. Kuva: Enrique Dans.

















sunnuntai 25. elokuuta 2019

Run like hell


Helsingin Juoksijoiden kannustajat tsemppasivat meitä juoksijoita reitillä!


Helsinki Marathon tarjosi upean juoksupäivän etenkin kannustajille, jotka saivat nauttia auringon lämmöstä ja lempeistä tuulista. Itse nautin sekä kisasta että kannustamisesta, sillä seurani Helsingin Juoksijat osallistui maratonviestiin neljällä joukkueella (kolme naisten ja yksi miesten) ja muutama meidän klubilainen juoksi myös maratonin. Meillä oli myös oma kannustuspiste noin 2,5 ja 4 kilsan kohdalla Merikadulla. 

Etujoukossa matkaan

Omalle juoksulleni on selkeä tavoite: testata, miten kovavauhtinen juoksu sujuu. Olen oman joukkueeni ensimmäinen juoksija, joten pääsen luukuttamaan reittiä heti aamuyhdeksältä. Maratonviestissä juostaan maraton nelihenkisenä joukkueena ja jokaisen juoksijan osuus on noin 10,55 kilometriä.

Hilaudun todella lähelle lähtöviivaa, sillä tykkään siitä, että viestissä saan lähteä matkaan itseäni huomattavasti kovempien maratoonareiden kanssa. Etujoukoissa starttaaminen tarkoittaa myös sitä, etten joudu sen suurempiin ruuhkiin, sillä edessäni on yleensä vain minua nopeampia juoksijoita.

Tein itselleni selkeän suunitelman, millä vauhdeilla lähden juoksemaan. Kilometrit 1-5 menisin 4.30-4.25-kilsavauhtia ja sitten, jos vitosen jälkeen olisi vara kiristää, juoksisin vauhdeilla 4.25-4.20 kymppiin saakka ja viimeisen reilun puoli kilsaa niin lujaa kuin kintuista irtoaisi. Toki myös reitti vaikuttaisi kilsavauhteihin.

Ensimmäinen kilsa menee Polarin mukaan vauhdilla 4.22, juoksu sujuu, joten en hätkähdä aloitusvauhtia, toinen kilsa meneekin suunnitellusti 4.25-vauhdilla ja kolmas taas 4.22. Kolmannella kilsalla menee anaerobinen kynnys rikki. Juoksu tuntuu hyvältä ja vahvalta, ja saan hienot tsempit meidän kannustuspisteeltä noin 2,5 kilsan kohdalla.



Seurakaveri kannustaa, kiitos Hilsu!

Neljäs kilsa meneekin jossakin huumassa vauhdilla 4.12, suunnitelmiini nähden liian kovaa. Vitosella otan vähän takaisin ja kelloni näyttää koko kisan hitainta kilsavauhtia 4.38. Vitonen on myös mäkinen pätkä, jossa on pari käännöstä. Silti mielessä häivähtää pelko, alkaako tästä taas vauhdin hiipuminen.

Pässien laskemista

Hengitys on kuitenkin hyvää, kiristän vähän vauhtia, joskus on vaan helpompi juosta vähän kovempaa: kroppa pysyy paremmin kasassa ja juoksussa on parempi rytmitys. Mielessä häivähtää toki muutama negatiivinenkin ajatus, jotka yritän karistaa pois. Kutonen ja seiska menevät vauhdeilla 4.14 ja 4.16. Kahdeksannella kilsalla käymme kääntymässä Hernesaaressa. Jokin tehdasrakennus tarjoaa hetkeksi varjoa, aurinko porottaa armottomasti ja alkaa olla jano. Kahdeksas kilsa menee kellon mukaan aikaan 4.22. Mielessä käy kannustusplakaattimme tsemppilause Run like hell! Jep, jep!

Tässä vaiheessa on pakko ottaa psyyke täysillä mukaan, karistaa kaikki ajatukset vauhdin hidastamisesta ja keskittyä vain askeleeseen kerrallaan. Sykkeet paukkuvat jossakin 175 tietämillä (anaerobinen kynnykseni on noin 168). Yhdeksäs kilsa on psyykkauksesta huolimatta kisan toiseksi hitain, 4.30.

Ysin kilsakyltin kohdalla katson kelloa ja tajua juoksevani edelleen kympin enkkavauhtia, vaikka tekee pahaa ja tekee mieli hiljentää, yritän vain pinnistellä kohti seuraavaa kilsakylttiä. Yritän olla ajattelematta mitään ja sitten lasken jotain lampaitakin tai ties mitä pässejä. Nyt vaan ei voi antaa periksi!

Enkkavauhdissa vaihtoon

Kympin kohdalla kellotan väliajan (44.09), mikä jää vain neljä sekunttia kympin enkastani 44.05. Tajuan, että aika on törkeän hyvä itselleni näissä olosuhteissa ja reitillä, joka ei ole kaikista nopein mahdollinen. Tykitän menemään kohti vaihtoaluetta. Kurkkaan kelloon, matkaa taitettu 10,2 kilsaa, vielä noin 300 metriä: ajattelen olevani Eltsussa juoksemassa viimeistä kovaa vetoa. Ja tulehan se sieltä vastaan: vaihtoalue ja näen sisareni, joka lähtisi seuraavalle osuudelle. Kuulen hänen huutavan jotain hyvästä ajastani, läppäsen selkään ja sitten onkin pakko päästä istumaan vaihtoalueen reunalle. Hiki valuu silmiin, jano on armoton ja tasoitan hengitystäni. Vaihdossa olevat seurakaverit taputtelevat olkapäälle ja sanovat jotain kannustavaa.

Viimeiset rutistukseni kannattivat. Kymmenes kilsa menee 4.17-vauhtia ja viimeinen puoli kilsaa 4.09-vauhdilla. Vaikka maalissa tekee lähes pahaa, fiilis alkaa kohota, kun tajuan, että jaksoin rutistaa, en antanut periksi, vaikka yhdeksäs kilsa meinasi ns. katkaista kamelin selän. Kellotin itselleni ajaksi 46.14 ja matkaa tuli Polarin mukaan noin 10,6 kilsaa. Virallinen aikani on 45.56, mutta siitä puuttuu viimeisen väliaikamaton ja vaihdon välinen pätkä.


Oma ja siskon urakka ohi!

Itsekin mukana tsemppaamassa!


Fiilistelyä kannustuspisteellä

Hyvän juoksun jälkeinen fiilis kantaa. Olen iloinen siitä, että kovavauhtinen juoksuni on jälleen sitä, mitä sen pitääkin olla tällä treenillä ja että hengitysongelmia ei ole. Nämä ovat minulle merkkejä siitä, että kroppa toimii ja olen terve. Loppupäivän kannustan muita juoksijoita kannustuspisteellämme ja nautin musiikista, jota soittaa DJ VG+!

Helsinki Marathonin järjestelyt toimivat mielestäni hyvin. Aamulla oli toki ruuhkaa bajamajoihin, mutta nokkelana tyttönä etsin Kaivopuistosta jonkun kopperon hämärän seinänvierustan, sillä hätä ei lue lakia. Ennen starttia on vaan pakko käydä tyhjentämässä rakko. Reitti on hyvin merkattu ja kysymyksiini mm. maratonviestin vaihtopaikasta sain ystävällisen vastauksen.

Mitalia vastaan saamme kahvia ja muita palauttavia tuotteita. Kahvia riittää kannustuspisteen ihmisillekin vietäväksi. Reitti on kappale kauneinta Helsinkiä, mutta erityisen nopea se ei ole. Lisäiloa päivään tuo se, että naisten joukkueemme ottavat kolmoisvoiton maratonviestissä ja miehet sijoittuvat hienosti neljänneksi. Kaikki maratoonarimme saapuvat onnellisesti maaliin ja kannustuspisteemme saa paljon kehuja!

Mikä päivä, mikä fiilis!



Alkoholiton olut maistui, noooh, ihan hyvältä kisan jälkeen.














sunnuntai 11. elokuuta 2019

Kiss my Turku - vitosen enkkajuoksu


Kesäinen Turku suorastaan kutsuu jäämään.


Tämä on se teksti, jonka kirjoittamisesta haaveilin jo heinäkuussa. Tuolloin kävin juoksemassa kympin kisan Hämeenlinnassa ja petyin pahasti. Olin ajatellut kirjoittaa nasevan raportin enkkajuoksusta, mutta toisin kävi. Tuli tilitys pettymyksestä.

Suomen Aikuisurheiluliiton eli SAUL:in yleisurheilun SM-kisat Turussa (9.-11.8.) tarjosivat balsamia haavoilleni. Olin kaukaa viisaana ilmoittautunut vain vitoselle, koska ratakymppi juostaan vasta sunnuntaina iltapäivällä. Kokemuksesta tiedän, että jos kisaa pitää odottaa koko viikonloppu, hermot joutuvat turhan koville. Vitonen juostaisiin jo lauantaina.

Olen aina tykännyt Turusta (käyn siellä lähinnä kesäisin). Suunnittelin jääväni kaupunkiin koko viikonlopuksi fiilistelemään vielä jäljellä olevaa suvea. Hotelli jäi kuitenkin varaamatta, ja siinä vaiheessa, kun asiaan heräsin, hotellit oli täyteen buukattuja. Lähdin siis Turkuun junalla lauantaiaamuna vain pikavisiitille: juoksemaan vitosen.



Kerrankin lähdössä hymyilytti! Kuva: Kirsi Niemi.

Hyväntuulisena radalle

Vielä Turun katuja Paavo Nurmen kentälle astellessani mietin, pitäisikö kuitenkin yrittää saada hotellihuone. Kaupunki näytti parasta puoltaan: aurinko paistoi, jokilaivat kelluivat Aura-joen varrella, Turun tuomiokirkko kurkotteli kohti korkeuksia ja terassit olivat syntisen kutsuvia. Lämmin sää tarkoitti myös yhtä asiaa: tulisi kuuma kisa!

En tiedä, johtuiko hyvä fiilikseni Turusta, mutta en ottanut kisapaineita lämmöstä enkä oikeastaan mistään muustakaan. (Paavo Nurmen kentän mittari näytti välillä jopa +28, mutta siinä taisi olla muutama aste liikaa.) Tiesin, että vitonen on juostavissa vähän lämpöisemmälläkin säällä. Edeltävien viikkojen treeneissä kroppa oli tuntunut vahvalta ja lihakset palautuivat hyvin. Edellisenä iltana kevyen lenkin sisällä tehty kisavauhtinen kilsa oli ollut hieman raskas, mutta laitoin sen työviikon piikkiin ja sen, etten ihan kamalasti kevennellyt treeniä ennen kisaa.

Radalle lähti siis toisin sanoen kerrankin hyväntuulinen nainen, joka toki jännitti kisaa, mutta turhat psyykkiset häröilyt olin onnistunut välttämään.

Omassa kuplassa

Lähtöalueella kastelin pään vedellä ja laitoin bileaurinkolasit päähän. En ollut koskaan aikaisemmin juossut niillä yhtään kisaa, mutta ajattelin, että heitän sitten pois, jos eivät pysy päässä, vanhatkin jo ovat. Lisäksi aurinkolasien takana saan olla ikään kuin omassa kuplassani. Minulla oli myös selkeä suunnitelma: lähtisin juoksemaan 4.20-vauhtia ja kiristäisin, jos siihen olisi varaa. Tosin kuumat olosuhteet eivät paljon puoltaneet nopeampaa etenemistä. Sykkeet tulisivat nousemaan lopussa tavallista enemmän. Muutaman tutun juoksijan kanssa speksattiin vielä vauhteja ja asetuimme lähtöviivalle.

Ensimmäinen kilsa menee lähes sekunnilleen suunnitelmien mukaan, otan manuaalisesti kierrosajan, 4.19. Vedän meidän pientä porukkaa. Etusuoralla on snadisti vastatuulta ja mielessä käy, että tässä olisi hyvä juosta peesissä. Juoksu tuntuu ihan hyvältä, mutta ei tee mieli kiristää. Toinen kilsa menee vauhdilla 4.21. Vahvasti kiinni tavoitteessa, anaerobinen kynnys 168 menee rikki.

Yhtä paljon kuin Turusta, olen aina pitänyt vitosen kisasta. Se on kova, mutta puolet lyhyempi kuin kymppi. 2,5 kilsan kohdilla tajuan, että ollaan jo puolimatkassa. Silti on vielä kierroksia jäljellä. Yritän vetää tasaisesti 4.20-vauhtia. Jo alkumatkasta tein sen päätöksen, etten jää yhtään hitaampaan peesiin roikkumaan.


Paavo Nurmen kentällä oli lauantaina lämmintä. Mittari näytti pahimmillaan +28.

Vuorovedoin

Vaajakosken Kuohun Niina Akgunin kanssa juoksemme samaa vauhtia ja ilman sen suurempia suunnitelmia vetovastuu vaihtelee. Pari tuulista etusuoraa juoksen tiiviisti Niinan selän takana, jossakin kaarteessa lenkkarimme hipaisevat toisiaan, pyytelen anteeksi ja teen vähän tilaa. Matka jatkuu. Jossakin kohtaa otan taas vetovastuun.

Kaksi ensimmäistä kilsaa pystyn ottamaan manuaalisen kierrosajan, mutta sitten käy niin kuin aina ennenkin, kisa imaisee mukaansa, menen vähän sekaisin kierroksista, enkä enää muistakaan ottaa kilsa-aikoja. Lisäksi Turussa kierrostenlaskijat ovat todella skarppeja ja pitävät meidät juoksijat hyvin ajan tasalla, montako kierrosta on vielä jäljellä.

Viisi kierrosta. Kaksi kilometriä. Päätän mennä kierros kerrallaan. Sykkeet paukkuvat yli 170:n, mutta niin vitosen kisassa pitääkin. Juokseminen tuntuu kuitenkin sille, mille sen pitääkin tuntua: hyvällä tavalla pahalta.


Psyykkauksen merkitys

Hämeenlinnan kympillä kärsin hengitysongelmista, jotka alkavat yleensä kolmen kovavauhtisen kilsan jälkeen. Kuulostelen hengitystäni tänään, ei mitään vaikeuksia. Neljäs kilsa saattaa olla kisan hitain, ainakin Polarin automaattisten kilsojen mukaan, mutta grafiikassa on jokin ihme notko, joka näyttäisi vahdin hidastuneen kunnolla. Mitään tällaista en muista tuolla kilsalla todellisuudessa tapahtuneen.

Ihmisen mieli on merkillinen, se ikään kuin huomaamatta yrittää välillä viestittää, pitäisikö hiljentää. Ei pidä! Vaikka olenkin sitä mieltä, että hyvä kisatulos tulee yleensä silloin, kun fysiikka on kunnossa, psyykkauksella on näissä tietyissä paikoissa tärkeä rooli. Kun kroppa alkaa väsyä ja on kovilla, yritän kaivaa myönteiset sloganit, ajatukset ja mielikuvat: run like hell, enää kolme kierrosta, tätä varten on treenattu, maalissa helpottaa ja junassa meen ravintolavaunuun kaljalle.

Viimeinen kilsa on sinnikkästä työtä. Jalka siirtyy toisen eteen. Enää kaksi kierrosta, sykkeet paukkuvat. Jonkinlainen havahtuminen, kun viimeinen kierros alkaa, maalikello näyttää aikaa kuluneen noin 20 minuuttia. Vika kierros pitäisi juosta noin 1,40-vauhdilla, jotta enkka paukkuisi. Paljon muuta en tajua. Niina juoksee kannoilla, ja me molemmat saamme kannustushuutoja.



Turussa on muutakin kivaa kuin urheilukenttä.

Katse maalikellossa

Loppusuoralla Niina vetää ohi, enkä pysty tähän kiriin vastaamaan. Juoksen itse kuitenkin niin lujaa kuin jaloistani saan irti, katse maalikellossa, viivan jälkeen kurvaan nurmelle, nojailen polviin ja sitten on pakko istua. Kamala jano, mutta jossain takaraivoissa tykyttää, että se enkka taisi kuitenkin tulla.

Tällaisia kisoja tarvitaan, jotta jaksaa motivoitua vetämään lenkkarit jalkaan uudestaan ja uudestaan. Kiitollisin olen siitä, että lihakset ja hengitys toimivat kuumissakin olosuhteissa. Se, mitä on tapahtunut Hämeenlinnan kympin ja Turun vitosen välillä tiivistyy sanaan rauta!

Olen kärsinyt raudanpuutteesta, ja se on varsinainen akilleenkantapääni. Heinäkuun lopulla sain kunnon annoksen rautaa suoraan suoneen, koska veriarvoni olivat tippuneet liian nopeasti ja etenkin hemoglobiini oli matala. Teimme lääkärini kanssa päätöksen, että korjataan tilanne heti, eikä jäädä odottelemaan. (Minun on näköjään turha lähteä kisaamaan, jos hemoglobiinini on viitearvojen alarajalla 117 tai sen alle.)

Polarini mukaan viimeinen kilsa meni Turussa vahdilla 4.12, selkeästi kisan nopein kilsa, eli kiihtyvä juoksu, mikä oli myös tavoitteeni. Viralliseksi ajakseni tarkentui 21.36,22. Olen juossun vitosen epävirallisella reitillä aikaan 21.42, joten nyt mentiin kirkaasti tämän alle - ja vielä helteessä!

Omassa sarjassani N45 olen viides ja vika, mutta myös taso on kohtuullisen kova, mestariksi juoksi Laura Manninen (KU-58). Niina juoksi hienosti omassa sarjassaan N40 pronssille - jos olisin kisannut vielä tässä vanhassa sarjassani hänen kanssaan, loppukiritappio olisi pienesti harmittanut, mutta nyt ei lainkaan!

Kiss my Turku - kiitos! Enkka maistuu aina!



Ja kalja - ravintolavaunua ei junassa kotimatkalla ollut, mutta oluen sai kärrystä.


















maanantai 22. heinäkuuta 2019

Elämän merkityksestä


Taidelasiesineet voivat olla jonkun elämän tarkoitus.


Tätäkin aihetta jahkasin pitkään. Viitsinkö kirjoittaa, onko liian henkilökohtaista, ryppyotsaista ja vakavaa. Mutta saman päivän aikana törmäsin aiheeseen useassa eri yhteydessä, vähän ehkä eri sanoin kirjoitettuna tai ajateltuna.

Elämän merkitys tai tarkoitus. Huh, raskaita sanoja, niin painavia ja vakavia, että tekee mieli sittenkin avata Netflix ja uppotua kadonneiden poikien arvoitukseen, laittaa aivot offille, sillä vielä on lomaa jäljellä.

Mutta ei. Ei pysty, sillä sen verran kovapintainen tosikko olen, että onhan tämä selvitettävä tai ainakin jotenkin sanoitettava.


Merihirviöitä ja huonoja aatteita

Sunnuntain Hesarissa Laura Saarikoski kirjoitti "Merkintöjä"-palstalla lukemastaan kirjasta "They Thought They Were Free". Kirjoittaja Milton Mayer oli muuttanut toisen maailmansodan jälkeen saksalaiseen pikkukaupunkiin selvittääkseen, miksi kymmenen tavalliselta vaikuttaavaa miestä oli liittynyt natsipuolueeseen.

Yksi syy oli ollut se, että aate oli antanut miesten elämälle tarkoituksen. Joku koki, ettei hän ollut mitään ja sitten puolue tarvitsikin häntä.

Risto Isomäen ekotrillerissä "Con rit" päähenkilöt matkustavat Vietnamiin jäljittämään merihirviötä. Intohimoiselle meribiologille valinta lienee merkityksellinen, mutta toinen päähenkilöistä, Camilla, lähtee mukaan täyttääkseen yhtäkkiä tyhjentynyttä "maailmaansa". (Kirjailijalla on varmasti tälle kauniille naiselle muutakin käyttöä, onhan hän toisen päähenkilön nuoruudenaikainen tyttöystävä...)

Vaikka minulla ei ole psykologian opintoja edes lukiosta saatika sitten yliopistosta, kaltaiselleni "mennäänlasillisellejajutellaan-psykologille" on lähes itsestään selvää, että ihmisen elämä tarvitsee edes yhden tarkoituksen tai merkityksen, ollakseen jollakin tavalla mielekästä. Voin olla väärässäkin.

Merihirviön etsiminen kuulostaa jännittävältä, sellaisella seikkailulle minäkin voisin lähteä. En kuitenkaan toivo, että kenenkään elämä olisi niin tyhjää, että se pitäisi täyttää natsismin kaltaisilla aatteilla.

Jollekin elämän tarkoitus ovat lapset, toiselle taide ja kolmannelle liikunta. Tarkoitus tai merkitys voi muodostua monista eri asioista mielekkääksi kudelmaksi tai olla muodostumatta - elämää se on silti.


Ruoka voi olla jollekin tärkeää...

jollekin taide...

ja jollekin erikoisoluet.


Pintatasolta merkityksiin

Opiskellessani kirjallisuutta reilut parikymmentä vuotta sitten käytimme mm. runojen analysoimisessa apuna sellaisia käsitteitä kuin pintataso ja merkityksen taso. Pintatasoa on tähkäpäiden päällä täysikuu - eli se maisema, minkä runo luo eteemme. Konkretia. Merkitykset vaativat puolestaan usein tulkintaa ja löytyvät sanojen takaa. Esimerkiksi Uuno Kailaan runoissa talo saattoi symboloida ihmistä. Voi vain kuvitella, millainen ihminen on autio talo tai iloinen talo.

Itselleni yksi iso tekijä ja merkitys elämässäni on juokseminen. Intohimoista harrastusta on jatkunut kymmenisen vuotta. Kysymystä miksi juoksen, on tullut pyöriteltyä monestakin näkökulmasta, ehkä eniten kuitenkin silloin, kun juoksu ei ole sujunut.

Juoksemisen pintatasoa lienevät lenkkarit ja urkkavaatteet, itse liike ja treeni. Merkityksen tasoa voikin sitten lähteä etsimään korvien välistä tai pikemminkin mielestä, ja ne polut voivat olla hyvinkin haastavia.


Ei tähkäpäitä eikä täysikuuta - itselleni kuitenkin hyvin merkityksellinen lapsuuteni maisema.


Haastetta helppoon elämään

Joskus olen jollekin kollegalleni duunissa vastannut, että juoksen, koska elämäni on muuten aika helppoa. Juoksemisen kautta haastan itseäni ja menen toisinaan epämukavuusalueelleni. Yhtälailla treenaaminen ja oman kehityksen näkeminen tuottavat tyydytystä ja onnistumiset puhdasta iloa. Mutta mitään yhtä selkeää vastausta ei ole. Riittää kuitenkin, että juokseminen on minulle merkityksellistä.

Olemme juoksugenreni kanssa toisinaan pohtineet, mitä tapahtuisi, jos emme enää voisi juosta. Vastaukset ovat monenkirjavia. Jollekin se olisi katastrofi, toiselle ei. Taidan itse kuulua siihen joukkoon, jonka yksi temperamenttipiirre on sopeutuvuus. Itkisin siis hetken ja toisenkin, mutta sitten polttaisin lenkkarini näyttävästi jossakin pyhäpäivän kokossa (onkohan sellaista temperamenttipiirrettä kuin draamaqueen...) ja päättäisin, että elämä jatkuu joka tapauksessa. Ja ostaisin ehkä maastopyörän.

Etteivät pintatasot ja merkityksen tasot nyt liian helpoiksi menisi, Tuula-Liina Varis, Pentti Saarikosken ex-vaimo, kirjoitti jossakin, että usein Pentin runoissa puut olivat puita, tiet teitä ja männynneulaset männynneulasia. Jotenkin näin. Saatan myös muistaa väärin.

Niin tai näin, "viinipsykologiminäni" sanoisi tähän loppuun, että jos elämälläsi ei ole merkitystä tai tarkoitusta, keksi se - et ainakaan (uskoakseni) menetä mitään.
















lauantai 13. heinäkuuta 2019

Enkkajahti kääntyi pettymykseksi


Pettymyskuplan tunnelmia.


Tästä piti tulla ihan erilainen kirjoitus. Tästä piti tulla onnistuneen kympin kisaraportti kaikkine herkkuineen. Etenkin kun perjantai-illan sää Hämeenlinnassa näytti melko hyvältä ja kisareittikin oli ihan ok. Lähdin siis Linnahölkkään 12.7. lähes enkka mielessä, vaikka tiesinkin sen vaativan melkein optimaalista suoritusta.

Maanantain valmistavat vedot menivät hyvin. Juoksin 8 x 800 metriä kahden minuutin palautuksella noin 4.15-vauhtia ja lopussa kolme vetoa jopa nopeampaa. Pidin viikon kohtuullisen kevyenä ennen kisapäivää. Perjantainkin otin rennosti kotona ja nukuin päikkärit. Sain pidettyä jopa jännityksen siedettävissä rajoissa. Itse kisa starttasi seitsemältä illalla, joten oli ihan odotettavaakin, että olo ennen verkkoja oli hieman löysä.

Pieni riski alussa

Mitä sitten tapahtui? Aloitan kisat yleensä melko kovaa, ja joku voisi spekuloida, että tässä tapahtuu ensimmäinen virhe. En kiistä. Voisin aloittaa hiljempaakin. Linnahölkässä ensimmäiset kaksi kilsaa tarjoaa alamäkineen kuitenkin ylimääräisiä lähes ilmaisia sekunteja, ja olisi hölmöä olla käyttämättä niitä. Toki myönnän, että toinen kilsa vauhdilla 4.07 oli turhankin kova. Ensimmäinen kilsa meni maltillisemmin 4.17-vauhdilla. Tiedän myös sen, että kun haetaan enkkaa, on uskallettava ottaa pieni riski. Otin.

Kolmannella kilsalla juoksimme jo Vanajaveden rannan hiekkatietä pitkin. Alustana hiekka ei ole omalle taloudelliselle askeleelleni paras mahdollinen, mutta pohja tuntui ihan juostavalle. Kolmas kilsa alkoi jo tuntua kympin raastamiselle, mutta vauhti pysyi kuitenkin vielä kohtuullisena, 4.25.

Niin tuttu stoori. Kolme ekaa kilsaa menee ihan ok, neljäs on vääntämistä ja viidennestä alkaa helvetti. Viime maaliskuussa juostua Vantaan Aktia-cupin kymppiä lukuun ottamatta tämä on ollut minulla näiden matkojen kaava viimeiset puolitoista vuotta. Tässä kohtaa joku voisi taas ajatella, että mimmi vetää liian kovaa. Tavallaan totta sekin.

Pohjakosketuksia

Neljäs kilsa meni vaudilla 4.32 ja viides jo kuusi sekkaa huonommin. Juoksu oli melkoista puskemista, viidennen kilsan keskisyke 175, kun anaerobinen kynnykseni on ehkä noin 168-170. Olen kärsinyt hengitysongelmista juuri kympin kisoissa, eikä tästä tullut poikkeus. Vitosesta etenpäin sykkeet olivat järkyttävän korkeat, vauhti hidastui ja hengitys piti ääntä. Maallikkona kuvailen ongelmaa niin, etten ikään kuin saa sitä kaikkea happea lihaksiini, mitä ne tarvitsisivat, ja sydän tekee kamalasti duunia. Hengitys on pihisevää ja pinnallista.

Kaikenkarvasia ajatuksia ehdin pohtia kilsoilla 5-9. Vauhti sen kuin hidastui, ja pohjakosketus oli kahdeksannen kilsan 4.54. (Reippaiden vauhtini on ollut noin 4.45). Ysin kilsatolpalla en kokenut mitään riemua lähestyvästä maalista, mutta päätin kuitenkin ottaa vielä koneesta kaiken irti. Enkkatoiveet olivat menneet jo viisi kilsaa sitten, mutta ajattelin, että voisin sentään vikan kilsan yrittää vielä vääntää. Se olikin ihan kohtuullinen 4.27. Syke 175/183.



Ylsin ajallani 45.47 N40-sarjassa kuitenkin pronssille.


Maali oli helpotus, mutta päällimmäinen tunne vitutus. Eikä se tule siitä, etten kestä huonoa kuntoa, se olisi hyvä selitys ja olisin valmis hyväksymään sen. Vitutus tulee siitä, etten tiedä, mitä hengitykselleni tapahtuu. Ja siitä ristiriidasta, mikä on treenien ja kisojen välissä. Mielestäni enkkatavoite oli realistinen.

Jälkkipuinti

Minulla on tapana käydä kisat aika tarkkaan läpi, kilsa kerrallaan. Niin ne hyvät, mutta etenkin nämä paskat. Omasta mielestäni ongelma oli Hämeenlinnassakin hengityksessä.

Olen kärsinyt raudanpuutteesta ja saanut siihen hoitoa. Keväällä kaikki ennätykset paukkuivat rikki, myös kymppi Aktiassa (44.05), kun rautaa oli rungossa. Alkukesän kontrollilabroissa hemoglobiini oli huolestuttuvan alhainen, vain 113, mutta ferritiini kuitenkin yli sata. Ajattelin, että kyseessä on paljon liikkuvan ihmisen ns. pseudoanemia, joka ei vaikuttaisi suorituskykyyn. Todellinen matala hb voisi kuitenkin olla yksi syy.

Olin kesäkuussa treenamassa reilun viikon Italian Alpeilla. On toki mahdollista, etten ole vielä palautunut tästä ja että korkealta meren pinnan tasolle palaaminen saattaakin aiheuttaa shokin. Ja on mahdollista, että tasavauhtisia reippaita olisi pitänyt olla alla enemmän. On myös mahdollista, että olen vain yliarvioinut kuntoni. Ja pitää myös muistaa, ettei yksi huonosti mennyt kisa kerro kaikkea.

Hengitysongelmat kuitenkin heittävät varjon kaikelle spekulaatiolle. Vaikka perjantai-illan vitutuksessa päätinkin jo laittaa lenkkarit naulaan, alkaa joogata ja röökata, käännän nyt kuitenkin vielä muutaman kiven.

Puhuin pitkään lääkärini kanssa jokunen viikko sitten. Sovimme, että menen vielä kesän aikana verikokeisiin ja katsotaan, millaiset ovat veriarvot ja aiheuttaako se jotain toimenpiteitä. Olen siis tankannut viimeisen kuukauden suun kautta rautaa juuri tuon matalan hb:n takia. Varasin ajan verikokeisiin maanantaille.


Laiha lohtu.

Iloitse täysillä enkoista!

Mitä tästä kaikesta opin? Kannattaa kisata, sillä ilman tuota kymppiä olisin ehkä vähemmän kartalla siitä, missä mennään. Ehdin myös tehdä korjausliikkeitä ennen seuraavia tavoitteita. Opin myös sen, että silloin kun kisa on onnistunut tai kun enkat paukkuu, kannattaa iloita täydellä volyymilla.

Joku on joskus sanonut, että parasta mitä vanhemmat voivat opettaa lapsilleen, on pettymysten sietäminen. En tiedä, miten pettymyksiä siedetään, enkä syytä siitä vanhempiani. Minusta pettymykset ovat osa elämää siinä missä onnistumisetkin. Pettyminen on aina yhtä paskaa, enkä tiedä, nouseeko sieltä mitään Feeniks-lintua. Mutta ehkä parempi pettyä kuin jättää asioita tekemättä.

Ehkä jälkispekulaatio on kuitenkin aina parasta, mitä voi tehdä. Analysoida, mikä mahdollisesti meni pieleen ja miten tämän voisi välttää jatkossa. Päättää, että uskaltaa ottaa vielä toisen ja kolmannenkin kerran turpaan ja sitten voi ehkä palata joogaan ja röökiin.



Tukevampi lohtu.

Muistin myös sen, miten vaikeaa on olla iloinen jonkun toisen puolesta, kun itsellä on mennyt huonosti. Sitä haluaa hetkeksi mennä omaan kuplaan, vetää hupun päähän ja sammuttaa valot. Pitää some kiinni. Ehkä vähän itkeä tihruttaa ja snadisti sääliä itseään. Ottaa lasi viiniä ja mennä nukkumaan ilman iltapalaa, kun ei tee edes mieli syödä.

Seuraava aamu ei välttämättä ole aurinkoisempi. Perspektiivi löytyy yleensä päivän mittaan. Ehkä jonkinlainen taistelutahtokin. Ehkä viila kulmahampaita varten. Ja jos ei löydy, on se jooga!















Kuusi askelmerkkiä, jos epäilet raudanpuutetta

Infuusio tehdään valvotuissa olosuhteissa. Itselläni todettiin raudanpuute noin vuosi sitten. Kun aloin epäillä, että saatan kärsiä...