tiistai 7. toukokuuta 2019

"Maasto on raastoa!"


Peltopätkällä SAUL:in SM-maastojuoksukisassa Janakkalassa.


Ilmoittauduin mukaan SAUL:in eli Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maastojuoksukisaan viimeisenä mahdollisena päivänä. Päätös ei sinällään ollut vaikea, koska näytti sille, että oman seurani Helsingin Juoksijoiden naisten joukkueesta puuttuisi yksi juoksija. Ajattelin, että voin jo hyvin kisata, vaikka Pariisin maratonista onkin kulunut vain muutama viikko. Keho ei tietenkään ole palautunut, mutta olo on ollut muuten yllättävän hyvä, ja juoksu on sujunut kevyesti.

Päätöstäni siivitti se, että olin potenut pientä maratonin jälkeistä bluesia. Mietin, että viimeistään sitten, kun pääsen juoksemaan maastoon, kaikki haikeudet unohtuvat ja tilalle tulee realismi. Olen nimittäin kuullut useasti, että maastojuoksu on raastamista, ja itsellänikin on siitä kokemus Vierumäeltä muutama vuosi sitten. Kuuma kisa (pitkät mustat trikoot jalassa), ja olisin keskeyttänyt, jos olisin kehdannut. Radan varrella oli kuitenkin sen verran katsojia ja kannustajia, että oli pakko juosta maaliin.


Kunnon kisamaski

Kisa-aamuna olo on aika löysä enkä juurikaan jännitä. Vedän sen verran kovat meikit naamaan, että hetken mietin, olenko menossa kilpailuihin vai kapakkaan. Meidän autokunnallemme tulee vähän kiire kisapaikalle Janakkalaan, enkä oikeastaan muista jännittää kisaa, kun mietin, ehdimmekö varmistaa osallistumisemme. Olemme kuitenkin paikalla noin vartti ennen varmistamisen sulkeutumista, ja muodollisuudet saadaan hoidettua.

Yleensä arvon jotain kisavaatteisiin liittyvää. Pariisista viisastuneena päätän tänään juosta sortseilla ja pitkillä sukilla, ne kamalan kuumat pitkät mustat trikoot saavat jäädä repun pohjalle. Olin napannut tiikeribalsaminäytteenkin mukaan, jotta voisin laittaa sitä reisiin. Kun alan leikata näytepakettia rikki, tajuan, että kyseessä on eräänlainen mainoshenkinen "joulukuusenkoriste", jonka sisällä on vain pehmustetta.



Teltassa ennen lähtöä - lähes valmiina!


Lähtöalueella verkkareita päältä kuoriessamme höpöttelemme niitä näitä seurakavereiden kanssa. Kaksoissisareni kanssa arvomme, kumpi peesaa kumpaa. Olen ajatellut juosta siskoni perässä ja hän minun. Hieman hankala kuvio.

N45-sarjassa juostaan kolme kertaa noin kahden kilometrin rata. Pukuhuoneessa kuulin, että radalla on muutama kovempi mäki, mutta lyhyttä pelto-osuutta lukuunottamatta reitti on hyvin juostavaa alustaa. Pukkareissa olin arponut myös, juoksenko vanhoilla suunnistuskengillä, mutta hylkäsin ajatuksen, koska olin unohtanut ottaa teippiä mukaan. Kengissä on niin liukkaat nauhat, että ne olisi pitänyt teipata. Ajatus siitä, että kesken kovimman raaston kengännauha aukeaa, ei houkuttele.


Ensimmäiset kaksi kilsaa

Ryhmittäydymme Helsingin Juoksijoiden joukkueena lähdössä liki toisiamme. Tiedän, että Essi ja Anu menevät menojaan, mutta sisareni kanssa saatamme vetää hyvän keskinäisen kisan. Olen ajatellut ottaa ensimmäisen kierroksen rauhassa, hakea vauhtia ja tuntumaa, mutta kun starttipistooli pamahtaa, juoksen kuin viitapiru olisi kantapäilläni. Oikeasti siellä on vain kaksoissisareni ja muutama muu.

Pellolta rata kiertää maastoon, alavalle pätkälle, jonka jälkeen on ensimmäinen pieni nyppylä. Otan jo alussa kaikki kurvit tarkasti ja haen lyhyintä reittiä. Nyppylän jälkeisessä alamäessä annan palaa, sillä osaan juosta alamäet melko kovaa. Seuraavaksi edessä onkin reitin kovin mäki, vedän varmasti, mutten kuitenkaan käsijarru päällä.



Lähtö - Helsingin Juoksijoiden naiset ovat ryhmittyneet söpösti samaan kasaan kuvan keskellä.


Ekan kilsan aikana tuntuu, että jalat ovat tosi raskaat. Mietin, miten niillä jaksaa juosta vielä viisi kilsaa. Yritän lohduttaa itseäni, että rata tuskin on ihan kahta kilsaa. Ei paljon auta! Ison ylämäen jälkeen taas alamäkeen, jossa laitan uuden vaihteen päälle. Näissä laskuissa ohitan aina muutaman kilpailijan, jotka kuitenkin sitkeästi vetävät ohitseni alamäkien jälkeen. Kisa on todellakin alkanut!

Jälleen tulee pieni nyppylä ja sen jälkeen kunnon alamäki, joka kaartaa vasemmalle. Odotan, että kaksoissisareni rynnii ohitseni. En kuitenkaan katso taakseni - niin ei kuulemma koskaan saa tehdä. Alamäen jälkeisellä tasaisella osuudella katson sykettä, joka kertoo, että voin ihan hyvin kiristää vauhtia. Teen näin.

Radan lopussa on vielä loiva nousu, jonka jälkeen ollaan pian uuden kierroksen alussa. Ensimmäiset kaksi kilsaa takana, sydän hakkaa, mutta jalat ovat keventyneet. Edessä on muutaman tutun juoksijan selkä, mietin, pysynkö tänään kannassa kiinni vai en.


Psyykkisesti kovin kierros

Kisoissa, joissa juostaan useampaan kertaan sama kierros, minulle on aina psyykkisesti vaikein toiseksi viimeinen lenkki. Niin tänäänkin. Päätän juosta pätkä kerrallaan, ensin pelto, sitten hyvin juostava alava osuus, ensimmäinen nyppylä ja niin edelleen.

Vaikka kukaan ei voi juosta minun puolestani, reitin varrella olevien oman seuran tuttujen sekä muiden tuntemattomien kannustajien tsempit psyykkaavat. Vaikka mielessä käykin, jaksanko loppuun saakka, muutaman hyvän päänahan ottaminen antaa lisäpotkua. Tajuan, etten ole ainoa, jota väsyttää ja hapottaa, mutta vielä on jalan noustava. Sisarenikaan ei ole kiirinyt ohitseni, ja kannustushuudoista päätellen ei ole ihan kintereilläni. Taakse en edelleenkään katso.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni kuuluttaja kertoo, että olen omassa sarjassani neljäntenä. Yllättävä tieto, joka vaikuttaa kohottavasti mielialaan. Päässäni pyöri ajatus, että toivottavasti pystyn pitämään vauhdin ja heti seuraavaksi nälkäisempi lause, miten kaukana edessä on N45-sarjan kolmas.



Kohti viimeistä kierrosta!

Selkiä kiinni viimeisillä kilsoilla

Askel tömisee pellolla, ensimmäinen selkä kiinni, ei ole kuitenkaan minun sarjalaiseni. Pellon reunalta metsän laitaan loivalle pitkälle pätkälle. Vielä on matkaa. Tutut kannustavat, "jaksaa, jaksaa" - kuuluu jostakin. Nyppylältä alamäkeen, jälleen yksi kilpailija kiinni, en kuitenkaan huomaa laittaa selässä olevaa sarjatunnusta mieleeni. Alamäkeen, jonka jälkeen vielä kovin nousu - viimeistä kertaa.

Varmasti, mutta kiihdyttäen vedän mäkeä ylös. Hieman kapeasti vasemmalta ohitan seuraavan selän. Tälle juoksijalle huudetaan, että käytä käsiä. Minäkin päätän käyttää. Hengitys on kovilla, se pitää ääntä, mutta ei vingu samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Sitten alamäkeen, jossa yritän räkäistä, mutta limat jäävät roikkumaan ja painuvat jonnekin omille vaatteilleni ja säärilleni. Vielä vaan on jaksettava.

Kelloon en ole katsonut ensimmäisen kierroksen jälkeen. Ei tarvitse. Tiedän juoksevani omilla limiteilläni. Tasaisella juostavalla pätkällä otan koneesta vielä irti sen, minkä saan. Sitten viimeiseen ylämäkeen. Hengitys on kovaa, vielä käsiä mukaan. Mäen päällä joku tuntematon tsemppaa, kaarran pellolle ja kohti maalia. Lujaa, mutta niin, että askel pitää. Nyt ei ole varaa kompuroida.


Ensimmäinen aikuisurheilun henkilökohtainen SM-mitali

Kuulen juoksevani pronssille, huh! En tiedä, missä vaiheessa menin kolmosen ohi. Kurkkuun sattuu, sammutan kellon, joka näyttää reilua 27 minuuttia. Olen yllättynyt ja ihmeissäni siitä, että kolme viikkoa maratonin jälkeen pystyn näin hyvään suoritukseen. Jatkan kohti lähtöaluetta, jossa kippaan pari mukia urheilujuomaa.

Sisareni vetää maaliin hyvällä loppukirillä. Hän toteaa, ettei tänään ollut mahdollisuuksia keskinäiseen kisaan. Höpöttelemme helpottuneina tuttujen kanssa ja vähän tuntemattomienkin, jokainen tiivistää muutamaan sanaan omat tuntemuksensa.

Viralliseksi ajakseni tarkentuu 27.03, jolla saan pronssia N45-sarjassa. Vaikka en ole mitalien ja pokaalien perään, tämä pronssi maistuu. Se on ensimmäinen henkilökohtainen aikuisurheilun SM-mitalini. Janakkalasta palaan kotiin kahden mitalin kanssa, sillä naisten joukkueemme saa lisäksi hopeaa N30-sarjassa.

"Run like hell" - sain ohjeeksi tänäänkin, ja niin taisin tehdä.



Ensimmäistä kertaa aikuisurheilijoiden SM-kisojen podiumilla henkilökohtaisessa kilpailussa. 











perjantai 3. toukokuuta 2019

Näkymättömät sankarit


"Invisible Heroes" -sarja on kuvattu Santiago de Chilessä 2018. Kuva: Victor San Martin, Wikimedia.


Siitä on aika kauan, kun olen viimeksi innostunut jostakin suomalaisesta tv-sarjasta. Yle:llä parhaillaan pyörivä "Invisible Heroes" sai minutkin koukkuun. Sarja on suomalais-chileläistä yhteistyötä, ja se kertoo suomalais-diplomaattien näkökulmasta Chilen sotilasvallankaappauksesta vuonna 1973 ja sen jälkeisestä ajasta Santiago de Chilessä.

Diplomaatti Tapani Brotherus (Pelle Heikkilä) ja hänen vaimonsta Lysa Brotherus (Sophia Heikkilä) majoittavat kotiinsa kymmeniä chileläisiä, jotka pakenevat Pinochetin sotilasjunttaa. Keskeinen rooli on myös diplomaatti Ilkka Jaamalalla (Ilkka Villi), joka suhtautuu kuitenkin Brotherusta varauksellisemmin ihmisten piilottamiseen, koska se tapahtuu Suomen virallisen ulkopoliittisen linjauksen ulkopuolella, salassa ja ilman lupaa.

Tapani Brotheruksesta piirtyy sarjassa kuva rohkeasta idealistista, joka tekee sen, minkä kokee välttämättömäksi. Hän ei käännä selkäänsä niille chileläisille, joiden kanssa on tehnyt töitä ja jotka yht'äkkiä ovatkin vainottuja. Brotherus on lähetetty Santiago de Chileen edistämään Suomen ja Chilen välisiä kauppasuhteita, mutta historian kulku muuttaa suunnitelmia. Brotherus tekeekin jotain todella paljon suurempaa - hän pelastaa satoja ihmisiä varmalta kuolemalta.

Vaikka Brotheruksen idealismilla ja peräänantamattomuudella onkin suuri rooli pelastusoperaatiossa, hän ei tee sitä yksin. Brotheruksen vaimolla Lysalla on keskeinen osa tässä työssä. Edustusvaimon tehtävät saavat paljon syvemmän luonteen, kun Lysa joutuu miettimään, miten ruokkia kymmenet heidän kotonaan asuvat chileläiset, selvittää paineen alla syntyneitä uhkaavia tilanteita ja miten salakuljettaa pakolaisia lentokentälle - nokkeluudesta ja arjen kekseliäisyydestä on suuri apu. Lysa muun muassa pukee kaksi miestä hellehattuihin ja palmupaitoihin, juksaa vartijoita rantastoorilla ja kuljettaa miehet lentokentälle.

Brotherusta näkyvämmin vainottuja chileläisiä ja heidän oikeuksiaan puolustaa Ruotsin suurlähettiläs Harald Edelstam, jonka rooliin on valittu kerrassaan osuvasti Mikael Persbrandt. Edelstam on karismaattinen ja kovasuinen mies, joka vaatii isoon ääneen chileläisten vapauttamista vankilasta. Lopulta Edelstam karkoitetaan maasta, ja Brotherus jää tekemään omaan "työtään" kaikessa hiljaisuudessa.

Ilkka Jaamala on tapani Brotherusta realistisempi diplomaatti, joka uskaltaa vastustaa Brotheruksen aivoituksia, mutta jolla on kuitenkin sydän paikallaan. Pian hänkin on projektissa täysillä mukana ja hänenkin kotonaan asuu vainottuja chileläisiä.

Helsingissä kiroillaan ja säädetään. Virallinen Suomi ei ole innostunut pakolaisista, vaan kauppasuhteet kiinnostavat enemmän. Kaikkien säätöjen keskellä Suomi ottaa suojelukseensa DDR:n, ja itäsaksalaisen lähetystön koulurakennus tarjoaakin loistavan majapaikan yhä kasvavalle pakolaismäärälle.

Kuusiosaisessa sarjassa on paljon hienoja ja tunteita herättäviä kohtauksia. Mieleeni jää muun muassa tilanne, jossa suomalaisen toimittaja pikkuviinissä haastaa Brotherusta, arvostelee perheen edustuselämää keskellä Santiago de Chileä, jonka kaduilla tapetaan ihmisiä - toimittaja heittele syytöksiään talon pihalla, kun sisällä olevat piilotetut chileläiset pidättävät hengitystään. Tässä kohtaa meinaa Brotherukseltakin palaa hihat, mutta Jaamala ehtii väliin.

Sarjassa on upea musiikki, joka syventää tunnelmia. Kun suomalaisnainen menee vierailulle vankilaan (entinen jalkapallostadion), hänen vangittu miehensä ja tämän ystävä esittävät kauniin kaihoisan laulun kitarasäestyksellä. Kyyneleet vierivät kotikatsomossakin.

Vaikka "Invisible Heroes" on sankaritarina, se ei jää ontoksi. Tästä pitää toki huolen loistava käsikirjoitus (Tarja Kylmälä ja Manuel Infante), tarinan perustuminen todellisiin tapahtumiin sekä onnistunut ajankuva kaikkine lavasteineen ja vaatteineen. 1970-luvun tapahtumat Chilessä ovat myös pelottavan lähellä tätä päivää. Sarja nostaa esiin peruskysymyksiä, joihin muun muassa Brotherus ja Jaamala joutuivat vastaamaan yli 40 vuotta sitten. Autammeko niitä, jotka ovat hädässä, riskeerammeko oman uramme pelastaaksemme ihmisiä ja puutummeko siihen, mitä tapahtuu oman maamme rajojen ulkopuolella?

Pohjoismaisten diplomaattien ja heidän läheistensä ansiosta yli 2000 vainottuja pelastui ja sai aloittaa uuden elämän jossakin muualla. Tästä tositarinasta on yli 40 vuotta, ja on tärkeää ja hienoa, että se on tuotu koko kansan tietoisuuteen laadukkaana tv-produktiona. Heikki Hiilamo on käsitellyt aihetta aikaisemmin teoksessaan "Kuoleman listat - Suomalaisten salainen apu Chilen vainotuille" (2010).

Itsekin idealistina toivon, että tiedon lisääntymisen myötä myös toiminta lisääntyisi. Että olisimme yhä tänä päivänäkin valmiita tekemään brotherukset.













torstai 18. huhtikuuta 2019

Merci beaucoup Paris!


Alkumatkasta mukana oli juomapullo ja irtohihat - hiuksetkin vielä kuivat. Kuva: Marathon-Photos.


Tämän kevään ykköstavoitteeni oli Pariisin maraton, joka juostiin palmusunnuntaina aurinkoisessa mutta hieman viileässä säässä. Kilometrien taittuessa ehti tulla lämmin, ja päätinkin, että jos säätiedote näyttää pelkkää aurinkoa, on aina sortsikeli - oli sääret miten valkoiset tahansa.

Turhamaisuuteeni taival ei kuitenkaan katkennut, toki pitkät trikoot olivat lämpimät. Kaikki muu, minkä pystyin säädyllisesti heittämään pois, sai mennä. Jopa sisareltani lainassa olleet irtohihat - ja siitä sainkin palautetta. (Tuliaiset olikin helppo ostaa pariisilaisesta urkkakaupasta.)


Kisaa edeltävä päivä - ajan tappamista

Lensimme lauantaiaamuna Pariisiin. Lento oli hieman myöhässä, mikä oli meidän onni. Kentällä oli lauantairuuhka ja aamupala olisi jäänyt välistä, jos kone olisi ollut aikataulussa. Maratonia edeltävä päivä on pelkkää ajan tappamista, joten se sopii hyvin matkustuspäiväksi.

Pariisissa veimme matkalaukut hotellille, hyppäsimme metroon ja lähdimme noutamaan kisanumeroita. Yllätyin siitä, miten jouhevasti numeroiden hakeminen sujui, jonossa ei tarvinnut patsastella ja kaiken muun oheissälän sai nopeasti kerättyä. Pariisin maraton onkin hyvin järjestetty tapahtuma, jossa mennään juoksijoiden ehdoilla. Kiittelin jo edellisellä viikolla saamaani sähköpostia, jossa kerrottiin hyvin selkeästi, mistä osoitteesta numero pitää hakea, ja ennen kaikkea, mistä ja monelta oma lähtöryhmäni starttaa.


Kannustajani myötätankkaa. 


Päivä kului tasaisin väliajoin syödessä ja kahvia juodessa, vain siestä jäi välistä. Illalla juoksimme hotellilta Champs Elyseelle, tsekkasin aamuisen reittini lähtöpaikalle. Löysimme myös pienen baarin, jossa söimme maratoonareille kokatut pastabologneset ja suunnittelimme seuraavan päivän kuviot. 

Oloni oli yllättävän rauhallinen koko kisaa edeltävän päivän - mutta tiesin kyllä, että sunnuntaiaamuna tilanne olisi toinen.


Kisapäivän aamu ja lähtöpaikka

Kello oli kuudelta soimassa, jotta ehtisin syödä ajoissa aamupalan (vähintään kaksi tuntia ennen lähtöä), mutta olin jo viiden jälkeen hereillä. Sekoitin annospuuron, vetelin patonkia juustolla ja join kylmän kahvin. Yritin nakertaa myös suklaamuffinssia, joka ei kuitenkaan uponnut. Jännitti.


Kisa-aamun look hotellilla.

Kisajännityksestä on se hyöty, että myös suoli toimii. Vessa tulikin hyvin tutuksi. Mitä lähemmäksi puoli yhdeksää kello kulki, sitä hiljaisemmaksi muutuin. Olin ajatellut reipastella lähtöpaikalle yksin, mutta pyysin kuitenkin kumppaniani saattamaan. Vielä viime hetken tueksi ja turvaksi.

Hotellilta lähdettyämme bongasimme myös muita juoksijoita, joilla oli sama suunta. Tutkivin katsein tarkastelin, mitä he olivat pukeneet päälle. Minulla oli ylisuuret collarit ja paita, sekä tuubihuivi ja muutaman euron juniorihanskat. Röntsöt jättäisin lähtökarsinaan, päälle jäisivät vain kisavaatteet.

Pariisissa lähtö on porrastettu, sillä juoksijoita oli yli 60 000. Silti Champs Elyseellä oli nytkin ruuhkaa ja meinasi jo pieni paniikki iskeä, ehdinkö ajoissa. Olin 3.15-lähtöryhmässä, hivenen kovemmassa kuin kuntoni - kenenkään taakse ei kannata näissä kisoissa jäädä jarruttelemaan.


Ensimmäinen kymppi

Virallinen lähtöaikani oli 8.32, mutta kesti vielä useamman minuutin ennen kuin ylitin lähtöviivan. Oloni on edelleen yllättävän rauhallinen, jännityksen pahin kärki on taittunut. Tietynlainen sisäinen varmuus tulee siitä, että tiedän olevani hyvässä kunnossa - itse asiassa paremmassa kuin koskaan ennen. Se on hyvä lähtökohta maratonille.

Lähdöstä suuntaamme kohti Concorde-aukiota, mutta sen jälkeen en paljon nähtävyyksiä bongaile. Ensimmäisten kilometrien aikana haen kisavauhtia ja -tuntumaa. Omassa kellossani viisi kilometriä tulee täyteen huomattavasti ennen virallista väliaikapistettä (24.08). Olen ottanut alun rauhallisesti, ruuhkaa on jonkun verran, mikä tarkoittaa juoksijoiden välissä pujottelemista. Leveä baana tietää aina myös ylimääräisiä metrejä, joten tajuan, että mutkat on otettava jatkossa tarkemmin, jos tavoittelen 3.20-aikaa.


Ei mitään hajua, missä kohtaa reittiä tässä ollaan. Kuva: Marathon-Photos.


Kiristän vauhtia ja jätän taakseni muutaman selän, joiden perässä on ollut hyvä juosta. Vauhti ei kuitenkaan riitä minulle. Olo on aavistuksen väsynyt, mutta ajattelen sen johtuvan hiilaripöhöstä ja lyhyistä yöunista. Kadun myös sitä, etten ollut laittanut sortseja jalkaani ja heitän huivin ja irtohihat menemään. Kympin väliaikapisteellä olen ajassa 47.16 - hieman tavoitevauhtiani nopeammin.


Kohti puoliväliä ja 30 kilsaa

Bois de Vincennes -puistossa on 15 kilometrin etappi. Ihan kamalasti ei ole mielikuvia maisemista sitä ennen. Vihreys on valloittavaa ja tajuan, että olen keskellä Pariisin kevättä. En jää fiilistelemään sen enempää, matkaa on taitettu vasta reilu kolmannes.

Puisto päättyy 20 kilometrin kohdalla, jossa bongaan myös rakkaan kannustajani. Ehdin huutaa, että on raskasta ja saan tsemppihuudot perääni. Väliaika on 1.34.24, olen edelleen tavoitevauhtiani edellä. Jonkinlainen raukeus katoaa tässä vaiheessa ja saan uudenlaisen vireen päälle. Puolikkaan väliaika on 1.39.27.


Jossain... Kuva: Marathon-Photos.


Edellisenä iltana juttelimme pastabaarin pitäjän (triathlonistin ja maratoonarin) kanssa ja hän sanoi, että kilometrit 23-32 ovat haastavia, koska juostaan kumpuilevaa joenvartta - Seinen ranta on kaunis, mutta ei juoksijan kannalta optimaalisin. Matkalla on muutama tunneli, joista toisessa haisee kusi. Pitempi niistä on käsittääkseni se, jossa prinsessa Diana joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen 1997. Mietin, tunnistaako tämän kohdan jotenkin, mutten huomaa mitään muuta kuin betonia.

Tunneleissa pidän vauhdin yllä tuntumalla ja sillä ajatuksella, että mieluummin vähän liian lujaa kuin hiljaa. Myös hetkellinen varjo auringosta miellyttää. Noin 28 kilsan kohdalla huomaan, että vasen käteni on aika turvonnut, laitan suolatabletin suuhuni.



Eiffel-torni. Kuva: Marathon-Photos.


Väsymys hiipii vähitellen, mitään seinää ei tule vastaan. Minulla on niin lämmin, että kaadan juomapisteillä pullosta vettä suoraan päähäni. 30 kilometrin kohdalla käännän sen verran päätäni, että näen Eiffel-tornin. Väliaika on 2.21.44, tavoiteajassa mennään. Edessä ovat kuitenkin maratonin tärkeimmät ja yleensä vaikeimmat kilometrit.


Kilometrit 30-40

Huomaan odottavani Bois de Bologne -puistoa ja pääsyä pois Seinen rannalta. Vauhti alkaa aavistuksen verran hidastua, on lämmin ja säädän geelipussin kanssa. Ajattelen epämääräisesti, että geelien kantaminen täytyy jatkossa hoitaa jotenkin toisin, eikä niin, että ne ovat hakaneuloilla kiinni trikoiden vyötärössä. Kädet ovat turvoksissa ja on hankala saada hakaneuloja auki. Alkumatkasta en saanut yhden geelin korkkia auki, vaan jouduin puremaan sen rikki.



Kurvit otin todella tarkasti! Kuva: Marathon-Photos.


Noin 35 kilometriin pystyn juoksemaan vielä alle viiden minuutin kilsoja. Kannustajani tsemppaa 35 kilsan kohdalla ja tarjoaa geeliä, jota en ota. Edellisen geelin nieleminen oli jo vaikeaa ja ajatus siitä, että pitäsi laittaa vielä jotain suusta alas, kuvottaa. Tiedän, että nyt mennään kilometri kerrallaan.

Olen juossut 10 maratonia, eikä minulla ole koskaan ollut sen isompia vaikeuksia energian imeytymisen kanssa. Nyt tuntuu, että vesi ja geeli jäävät hölskymään vatsaan, kädet ovat niin turvoksissa, että on löysättävä kellon ranneketta. Maha on kipeä, ja yritän kiskoa trikoiden vyötäröä alemmaksi, mutta se vain hidastaa juoksua ja jotenkin mielessäni välähtää kuva, jossa housut ovat valahtaneet liian alas - kiskon vyötäröä takaisin ylöspäin ja yritän kestää.

Jossakin näillä kilometreillä, ajattelen, että tuli mitä tuli, en aio keskeyttää tai kurvata pusikkoon. Tiedän, että haave 3.20-ajasta on kariutunut, mutta olen edelleen vahvasti kiinni uudessa enkassani. Juoksin edellisen PB:ni lokakuussa Frankfurtissa, ja sen aion alittaa.

Mieleeni välähtää ajatus edellisiltana lukemastani Aki Nummelan kirjasta "Juokse!". Nummelan mukaan kisassa ei kannata panikoida, jos jotain yllättävää tulee vastaan. Mietin, että vaikka juoksisin paska housussa tai oksennus rinnuksilla maaliin, ei se niin vakavaa olisi. Kunhan en pyörry. Päätän olla panikoimatta.

Jalka siirtyy toisen eteen. 35 kilsasta 40 kilsaan mennään vähän päälle vitosen keskivauhtia. Vatsa alkaa vähän helpottaa. Yritän olla hidastamatta vauhtia sen enempää. Päätän luottaa peruskestävyyteen ja siihen, että se kantaa. Jossakin näillä viimeisillä kilsoilla juoksen mutkan jälkeen yhden miehen päälle. Häneltä on vissiin tippunut geeli, jota hän on jäänyt poimimaan. Levittelen käsiäni, jatkan matkaa. Ei edes vituta, vaikka mietin, kuka viitsii enää tuossa vaiheessa nostaa geelejä maasta.


Kohti maalia

Toiseksi viimeinen kokonainen kilsa tarjoaa alamäenkin. Alkaa vähän hymyilyttää. Olen menossa vahvasti kohti uutta enkkaani. Askellan varmasti. Jossain tunnetiloissani heitän ylävitosen muutaman muksun kanssa. Kun maaliin on enää 500 metriä, irrotan käsijarrun ja annan palaa.



Maaliin! Kuva: Marathos-Photos.


Maali on aina helpotus - mutta tänään erityisen paljon. Nojaan aitaan ja tihrustan itkua. Oma kelloni pysähtyy aikaan 3.22.41. Vatsa on edelleen kipeä ja päätän alkaa hivuttautua kohti hotellia. Saan mitalin kaulaani ja T-paidan mukaani. Kädet ovat turvoksissa ja kipeät, mutta kiskon silti vihreän muoviviitan päälleni ja nappaan pullon vettä mukaani. Kaiken ruokatarjottavan ohi kävelen, etoo. Ei tee edes mieli kaljaa.

Yritän etsiä kannustajaani, mutta tajuan, että ihmisiä on liian paljon. Matkaa hotellille on reilut kolme kilsaa. Tiedän näyttäväni aika urpolta, mutta onneksi meitä on muutama muukin. Olen sen verran huonovointinen, että keskityn lähinnä perille pääsemiseen. Vähitellen alkaa hiipiä kylmyys, mutta silti pidän kiinni kuin viimeistä päivää vesipullostani, jos kuitenkin vielä tarvitsen sitä.

Hotellin respan mies ottaa minut ystävällisesti vastaan. Soperran jotain ajastani ja huonosta olostani.  Mies suosittelee suihkua ja lepoa, ja kehuu kovaa aikaani. Nousen hissillä vitoseen ja soitan kannustajalleni. Vähitellen alan tajuta, että vanha enkka parani yli viisi minuuttia. Aurinko paistaa hotellihuoneen ikkunasta ja on tosiaan kevät - Pariisin kevät.

Virallinen nettoaika on 3.22.35. Olen kaikista juoksijoista 5138, kaikista naisista 239. sekä ilmeisesti oman ikäryhmäni 70. En ole tippaakaan pettynyt, vaikka 3.20 jäi haaveeksi - vielä.

Merci beaucoup Paris!



Päivän odotetuin hetki. Kuva: Marathon-Photos.












torstai 4. huhtikuuta 2019

Vinkkejä viimeisille viikoille ennen maratonia - älä unohda psyykettä!


Hyvä valmistautuminen maratonille auttaa myös tavoitteen saavuttamisessa. Kuva: MarathonFoto.


Pariisin maratoniin on reilu viikko. Olen keventänyt treeniä, sillä työ on jo tehty. Nyt pidän itseni lähinnä liikkeessä ja juoksen sen verran, ettei mikään pöpö iske. Viimeisellä viikolla ennen kisaa teen vielä muiden kevyiden juoksujen lisäksi yhden spesiaalitreenin, jossa haen kisavauhtia. Muuten keskityn lähinnä tankkaamaan ja lepäämään.

Olen aika kova jännittämään, joten viimeinen viikko ennen kisaa on hermojaraastavaa aikaa. Juuri siksi käytän kaikki keinot, joilla voin etukäteen helpottaa jännitystäni ennen kisaa ja sen aikana.

Listasin muutaman vinkin:


1. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. No, tämä ei ihan pidä paikkaansa maratonilla, jonka fyysistä ja psyykkistä vaativuutta on turha aliarvioida. Vaikka kuinka suunnittelisi, jos ei ole treenannut riittävästi, tavoitekin jää usein haaveeksi. Huolellinen suunnittelu helpottaa kuitenkin esimerkiksi kisa-aamua. Reitin voi käydä etukäteen läpi, miettiä mahdollisia tuulisia tai muuten haastavia kohtia sekä omaa vahdinjakoa. Hyvissä ajoin kannattaa miettiä myös kisavaatteet ja tankkaus kisan aikana. Kannattaa laskea, kuinka monta geelipussia tms. tarvitsee mukaan ja missä ne kantaa. Lisäksi on hyvä miettiä, tarvitseeko sadeviitan tai jotain lämmintä vaatetta lähtöön.

2. Maratontesti. Käyn yleensä noin kuukausi ennen kisaa maratontestissä, joka antaa hyvät speksit kisavauhdille. Testin tulosten perusteella tiedän, mikä on reipas vauhtini, jolla voin optimaalisissa olosuhteissa juosta maratonin. Testistä saan myös maratonsykkeeni, joka on ehkä vielä tärkeämpi työkalu. Kun juoksin ennätykseni viime syksynä Frankfurtissa, juoksemista helpotti maratonsyke, jota kunnioitin, eli en ylittänyt sitä kuin tilapäisesti ja loppukilsoilla. Testistä saamani maratonennuste meni lähes yksiin tulokseni kanssa. Lue lisää: https://tmipasipaallysaho.wordpress.com/kuntotestit/

3. Kisavaatteet. Käytän maratonilla aina vanhoja juoksuvaatteita. Vain pakosta laitan päälleni jotakin sellaista, mitä en ole aikaisemmin käyttänyt. Sitä, hankaako kisatopin hihansuut, ei kannata testata maratonilla. Lenkkarit eivät kuitenkaan saa olla liian juostut. Hankin viimeistään kuukautta ennen kisaa uudet kengät, jotka vielä ns. sisäänajan.

4. Vakiotankkaus. Pari vuotta sitten tankkaukseni ennen kisaa epäonnistui. Suuri hiilihydraattimäärä vaatii myös nestettä, ja ilmeisesti join liian vähän ja kärsin jonkinlaisesta nestehukasta. Ehdin kuitenkin tehdä korjausliikkeen. Tuon kokemuksen jälkeen olen tankannut hiilareita maltilla ja juonut tarpeeksi. Olen löytänyt itselleni sopivan tavan nauttia eksta hiilarit. Tankkaus on aina hyvin yksilöllistä - se mikä sopii minulle, ei välttämättä toimi jollakin muulla.

5. Vakiogeelit. Maratonilla käytän lähes aina samoja geelejä. Vatsani kestää hyvin hiilareita myös kisan aikana, joten paniikki ei iske, jos joudun nappaamaan sellaisenkin geelin, jota en ole aikaisemmin testannut tai juon vahingossa urheilujuomaa. Vakiotuotteet tuovat kuitenkin turvallisuutta. Senkin olen oppinut, että geelit kannattaa ostaa hyvissä ajoin, eikä etsiä niitä kaupoista viime tipassa.




Maratonilla käytettävät geelit kannattaa testata aina etukäteen.


6. Tutut jutut. En kokeile mitään uusia harrastuksia tai muuta mukavaa ja yllätyksellistä kisoja edeltävillä viikoilla. Hienoisia riskejä otan välillä, kuten käyn hammaslääkärissä (tästä en tee tapaa). En kuitenkaan kokeile ilmajoogaa, en lähde pelaamaan työporukan kanssa sählyä enkä kävele duunissa upouusilla korkkareilla.

7. Muut jutut. Keskityn keventelyviikoilla monesti ihan muihin juttuihin, kuin ajattelemaan tulevaa koitostani. Käyn taidenäyttelyissä, luen kirjaa, joka ei liity juoksemiseen, käyn teatterissa. Näen ystäviä. Maraton on joka tapauksessa takaraivossa, joten koko elämää sen ympärille ei kannata rakentaa. Olen monesti sanonut, että jos elämässäni ei olisi muuta kuin juokseminen, en juoksisi metriäkään.

8. Motivoiva kisalukeminen. Ei ole yhdentekevää, minkä kirjan valitsen lentokoneeseen ja matkalle kohti maratonia. Yleensä tämä kirja taas liittyy juoksemiseen, itsensä ylittämiseen ja voittamiseen. Olen lukenut Karo Hämäläisen teosta Paavo Nurmesta matkalla Rotterdamiin, Amsterdamiin otin mukaani teoksen "Voittamisen anatomia", joka kertoo Aki Hintsasta ja hänen filosofiastaan. Ennen Frankfurtia luin miehistä, jotka lähtivät kuumailmapallolla naparetkelle - huonostihan siinä kävi - mutta usko itseen oli vahva. Luen myös tuttujen raportteja onnistuneilta maratoneilta.

9. Kisaa edeltävä päivä. Olen huomannut, että tämä päivä kannattaa viettää muiden juoksijoiden kanssa. Olemme samassa veneessä, ja kaikki ainakin tietävät, mitä tarkoittaa jännittäminen. Kansainvälisillä maratoneilla roikun Expossa, ostan ehkä uusia juoksuvaatteita ja höpöttelen muiden kanssa. Yksin kotona oleminen kisaa edeltävänä päivänä saa vain kauhukuvat liikkeelle päässäni - koska minulla on aivan liikaa aikaa miettiä seuraavaa päivää.

10. Rentous. Ennen Frankfurtin maratonia jouduin käymään parissa tähystyksessä enkä ollut varma, pääsenkö edes viivalle saakka. Lähtölupa heltisi lääkkäriltä, ja olinkin valtavan iloinen siitä, että SAAN juosta. Tähystykset jne. olivat palauttaneet mieleeni, että olen ihan tavallinen kuolevainen, ja että terveys on tärkeämpää kuin maaliviivan ylittäminen. Pienen perspektiivin hakeminen koko touhuun toi kaivattua rentoutta ja paineettomuutta jopa siinä määrin, että meinasin myöhästyä lentokoneesta. En myöskään enää kyttää säätiedotteita jatkuvasti - kisapäivän säälle en voi mitään. Jos päivästä on tulossa lämmin, huomioin sen toki tavoitteessani ja kisavauhdissani.

Pari päivää sitten kävin kardiologilla varmistamassa, että se pieni sivuääni, jonka terveyskeskuslääkäri löysi sydämestäni, ei ole vaaraksi terveydelleni, jos juoksen maratonin. Spesialisti kuunteli sydämeni ja totesi, että kovin on mitätön sivuääni eikä tarvitse olla huolissaan.

Sain siis juoksuluvan. Perspektiivi on kohdillaan ja voin lähteä ilman sen suurempia paineita Pariisiin. Ja pieni jännityshän kuuluu asiaan.










perjantai 29. maaliskuuta 2019

Teroita kulmahampaasi ja kirjoita!


Kirjojen kohderyhmänä on harvoin koko maailma.


Luin hyvän tekstin kirja-arvioinneista Helsingin Sanomien blogista. Sen on kirjoittanut Antti Majander (HS 27.3.2019). Blogi on otsikoitu räväkästi: "Pyydän anteeksi "Paskalta" - Häpeän yhä elävästi arviotani vuodelta 1993".

Blogin otsikko liittyy Majanderin arvioon Ari Peltosen esikoisteoksesta "Huutomerkki". Majander ei teokselle lämpene, ja tähän liittyy "Paska"-kommenttikin. Linkki Majanderin kirjoitukseen on ohessa: https://www.hs.fi/blogi/majander/art-2000006049618.html.

Tekstissään Majander tuo esille sen, miten nykymaailmassa kirja-arvostelut ovat keventyneet ja jotkut laatulehdetkin ovat siirtynee julkaisemaan pikku tärppejä, joiden ei ole tarkoituskaan olla kriittisiä. Tässä Majander viittaa Harper's Magazinen Christian Lorentzenin katsaukseen kirjojen käsittelemisen viihteellistymisestä.

Sosiaalisessa mediassa kirjoitettu kieli on monesti yksinkertaista, viimeistelemätöntä ja nopeasti kirjoitettua - ja saa osittain ollakin. Muistan itsekin ajan, kun kirjoitin trendikkäästi ilman isoja kirjaimia kaikki FB-postaukset - se ei kuitenkaan tuntunut omalta - oli hirveää kirjoittaa esimerkiksi Helsinki pienellä, suorastaan pyhäinhäväistys - ja vähitellen palasinkin tarkemman kieliopin pariin.

Kun kirjoitetaan kirjaa tai vaikka blogia, sisällöltä ja kieliopilta pitää vaatia enemmän kuin somepostauksilta. Juuri kirja-arvioinnit ovat blogien yksi suosittu aihe. Arvioinneissa ei riitä se, että kielioppi on kunnossa. Pitää olla myös sisältöä, ja se vaatii puolestaan paitsi paneutumista aiheeseen myös rohkeutta kritisoida.

Laitoin ylös muutamia asioita, joita voi huomioida mm. kirja-arvioita kirjoittaessa. Tämä on myös "muistilista" itselleni, sillä vanhoja tekstejäni lukiessani huomaan, että välillä olen jättänyt ihan itsestään selvät asiat mainitsematta, kuten onko kysymys musiikkivideosta vai tv-sarjasta.

Muistan joskus saaneeni perusohjeen arviointiin: esittele, analysoi ja arvota teos. Esittelyssä kerrotaan, kirjan nimi, kuka sen on kirjoittanut ja kustantanut. Perusasioita siis. Joku laittaa arviointiin sivunumerotkin. Kirjaa esitellessä on hyvä myös mainita, onko teos esim. tietokirja vai romaani, kuka tai ketkä ovat pää- ja sivuhenkilöitä ja mihin aikaan ja paikkaan tapahtumat sijoittuvat. Voi myös kertoa, millaisia aiheita ja teemoja kirja käsittelee.

Teosta analysoidessa voi miettiä, mikä on sen sanoma, ottaako se kantaa? Millainen teoksen rakenne on ja miksi se on sellainen? Viitataanko teoksessa jo olemassa oleviin kirjoihin tms? Millaisia tunteita ja ajatuksia se herättää? Millaisia kielellisiä keinoja kirjoittaja käyttää? Analysointiosuuden ei tarvitse kuitenkaan olla mikään lukion novellianalyysi, vaan sopivan lyhyt ja ei-puuduttava.



Diiva oli aikoinaan yksi lempikirjani mm. seikkaperäisen luovan kielen takia.


Kun arvioidaan teosta, voi ronskisti miettiä myös, kannattiko se lukea, menikö rahat hukkaan vai ei? Voi myös pohtia, kenelle teos on suunnattu? Harvoin kirjan kohderyhmänä on koko maailma. Jos kirja kertoo pitsinnypläyksestä, se ei välttämättä ole golffareiden lempilukemista.

Yksi olennainen arvioinnin osa on kriittisyys. Harvoin mikään kirja on niin erinomainen, ettei siitä löydy parantamisen varaa - ja myös päinvastoin. Muista kertoa molemmat puolet. Jos et pidä jostakin asiasta kirjassa, tuo se esille. Oli sitten kyseessä kirjoitusvirheet, turha melodramaattisuus tai asiavirheet. On lukijan aliarvioimista olla kertomatta, mikä mielestäsi mättää. Lisäksi hampaaton arvio ei vakuuta ketään.

Kritisoidessa ei kuitenkaan tarvitse vetää vessasta alas koko kirjaa ja tekijän työtä, tunnustusta voi antaa siitä, missä kirjailija on onnistunut. Mielyttää ei kuitenkaan tarvitse, oli kirjan kirjoittaja vaikka itse presidentti.

Teosta voi myös verrata jo olemassa oleviin saman alan teoksiin, mitä uutta se ehkä tuo johonkin aiheeseen tai teemaan. Jos kirjailija on jo konkari, teosta voi peilata hänen aikaisempaan tuotantoon.

Kun arvioita alkaa kirjoittaa, kannattaakin kynän lisäksi teroittaakin myös kulmahampaat. Antti Majander palaa blogitekstinsä lopussa Oscar Wilden kehoitukseen "kill your darlings" - ja pitää sitä hyvänä neuvona.

Olen eri mieltä. Esimerkiksi jos Majander olisi aikoinaan "tappanut rakkaansa" ja jättänyt "Paska"-kommenttinsa kirjoittamatta, emme nyt saisi nauttia hänen bloginsa raflaavasta otsikosta ja mielikuvasta Majanderista hiippailemassa nolona lehtitalon käytävällä vältellen kritisoimaansa esikoiskirjailijaa.

Minusta tämä tunnustus on Majanderin blogitekstin parhainta antia!









maanantai 18. maaliskuuta 2019

Kovasen tarina

"Kuolemanlaakso" valittiin Vuoden urheilukirjaksi 2017.



Luin "Kuolemanlaakson" yhdessä päivässä. Se kertoo entisen Rauman Lukon puolustajan Tommi Kovasen tarinan. Teoksen on kirjoittanut Jenny Rostain yhdessä Kovasen kanssa.

Ensimmäisenä on sanottava: Tarina on tärkeä, ja on hyvä, että se on kirjoitettu. Samaa mieltä on ollut muutama muukin, sillä teos valittiin Vuoden urheilukirjaksi 2017.

En ahmaissut kirjaa nopeasti pelkästään koukuttavan tarinan takia, vaan siksi, että minua ärsytti. Teoksen alussa koko stoori meinaa hukkua kirjoittajien tunnemylläkkään ja pateettisuuteen. Käy myös mielessä, onko tämäkin teos tullut markkinoille hieman liian kiireellä.

Jatkan lukemista, koska olen lomalla ja olen herännyt tuhottoman aikaisin. Ja tarina imee. Mitä tapahtui jääkiekko-ottelussa 26.3.2013, kun Rauman Lukko ja Espoo Blues kohtaavat jäällä, ja Kovanen taklataan rajusti?

Faktat ja todelliset tapahtumat vievätkin tarinaa eteenpäin, antavat sille raamit. Muutama päivä pelin jälkeen selviää, ettei Kovasen taklannut Tommi Huhtala saa edes pelikieltoa. Kovanen on kovissa kivuissa, ja tilanne tuntuu hänestä lievästi sanottuna erittäin epäoikeudenmukaiselta.

Kirjan antia onkin se, miten jääkiekon SM-liigan säännöstöä ja suhmurointia kuvataan. Päitä rupeaa tippumaan vähitellen kirjan edetessä, mutta se ei auta Kovasta. Noin kuukausi taklauksen jälkeen hänellä todetaan aivovamma.

Tästä alkaa Kovasen "kasvutarina", jossa jääkiekkoilijan identiteetin omaksunut mies joutuu rakentamaan koko minuutensa uudestaan, eikä se ole helppoa. Kovanen kuvailee avoimesti ja armottomasti itseään ja sitä, miten vaikeaa oman vamman hyväksyminen on ollut. Kuukausia hän kieltää kaiken, valehtelee muille ja itselleen. Katkeruudesta tulee silti tuttu tunne.

Tämä kivulias tarina on kirjan herkkä ja hieno ydin. Kovasen kuvaus siitä, kuinka hän on rakentanut kesämökin varastoon hyllyt, saa ensin nauramaan ja sitten melkein itkemään:

"Olin onnistunut rakentamaan hyllyt eri tasoihin, nurkista toistensa päälle lomittain ja täysin erilaisista laudoista ja kannattimista. Näky oli kuin lasten rakentamasta puumajasta, jossa kaikki tarvikkeet oli keräilty sieltä täältä ja vatupassia oli pidetty pahasti vinossa. Olin hakannut hyllyjen metallikannattamia väkisin lekalla seinäkiskoihin kiinni, kun ne eivät oleet sopineet toisiinsa."

Hyllyt vertautuvat ihmiseen, jolla on aivovamma. Mikään ei ole enää selkeää eikä helppoa, kaikki on vinossa, yksinkertaiset asiat vievät tavattoman paljon aikaa. Eikä mikään loksahda helposti omalle paikalleen. Kovasen koko elämä järkkyy, ja vaikka perheeseen syntyy lapsi, ei sen mukanaan tuoma ilo ja onni riitä. Minuus horjuu ja avioliitto hajoaa.

Se, mistä en kirjassa pitänyt, olivat syytökset, jotka jätetään rivien väliin. Rauman Lukon lääkärit eivät olleet tilanteen tasalla, tämä ei jää epäselväksi kirjaa lukiessa. Kovasen oireet liitetään aivotärähdyksiin, jotka ovat lähes "ammattitauti" kiekkoilijoilla. Lääkärit olisi voinut mainita nimeltä, sillä kaikki tietävät ainakin Raumalla, keistä on kysymys. Nyt puhutaan vain siitä, joka haisee tupakalta, ja toisesta nuoremmasta lääkäristä.

"Kuolemanlaakson" lukemisen jälkeen jäin itse miettimään elämää ja terveyttä, sitä mitä pidämme itsestään selvänä ja kun sen menetämme, ymmärrämme sen arvon. Miljoonat eurot eivät korvaa terveyttä, eivät sitä, että pää toimii.

Ammatikseen jääkiekkoa pelaavat riskeeraavat ihmisen yhden tärkeimmän asian, oman terveytensä, omat aivonsa. Yksi taklaus voi riittää, mutta mitä saavat aikaan ne lukuisat aivotärähdykset, joita kertyy sadoissa otteluissa. Voimme vain arvailla.

En enää yhtään ihmettele sitä, miksi ammattikiekkoilijoille maksetaan niin paljon - ovathan riskitkin suuret.









sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Vanhassa verkkatakissa salille


Kahvakuulat kuuluvat nykyään hyvän salin varusteisiin.


Liikkuminen ei onneksi aina ole välineistä tai vaatteista kiinni. Lähdin aika minimalistisella pakkaamisella viikonlopuksi Keski-Suomeen. Kun sitten lauantai-iltana aloin penkoa laukkua ja suunnitella salitreeniä, huomasin, että olisin tarvinnut mukaan paitsi salikengät myös jonkinlaisen hupparin.

Mutta ei hätää. Lapsuudenkodin komerot notkuvat jos jonkinlaista kivaa harkkavaatetta teinivuosilta ja vähän myöhemmiltäkin ajoilta. Yhdestä komerosta löytyi yläastevuosien verkkatakki, melko reiluhkoa kokoa oleva, koska siihen aikaan nyt vaan oli coolia käyttää isoja vaatteita. Selässä luki tietenkin Kiva - Pesis team.  Pesäpallo, lentopallon jälkeen paras nuoruuteni laji!



Vanhassa verkkatakissa.


Olen alkanut juosta säännöllisemmin vuonna 2010. Vielä tuohon aikaan juoksumaailmassa Asicsin lenkkarit olivat rollsroycet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla juoksijalla piti olla. Eteisen kenkäkaapin alahyllyltä löysinkin noilta vuosilta Nimbukset. Ne saisivat kelvata salille. Nimbuksekset tuntuivat vieläkin tavattoman vaimennetuilta ja pehmoisilta. En tiedä, uskaltaisinko kuitenkaan juosta niillä kovin pitkää lenkkiä enää - ajatukseni Asicseista ovat muuttuneet vuosia sitten.

Juoksun ohella käyn noin kaksi kertaan viikossa salilla. Maratonien jälkeisen pienen ylimenokauden jälkeen aloitan saliharjoittelun lihaskestävyysperiaatteella. Tuo jakso kestää minulla yleensä noin 5-7 viikkoa. Sen jälkeen olen tehnyt kaksijakoista perusvoimaohjelmaa, ajallisesti yleensä niin kauan, etten enää voi lisätä painoja ja osaan ohjelmat ulkoa. Vielä ennen Pariisin maratonia (14.4.2019) ehtisin aloittaa nopeusvoimatreenin.



Oli aikoja, kun kelpuutin lenkeille vain Asicsen lenkkarit, kuvan malli on Nimbus 13.


Pienessä kunnassa, josta olen lähtöisin, on varsin hyvä kuntosali. Rakensimme jumppakepeistä ja kuminauhoista "radan",  jolla tein yhden jalan "kinkkoja". Salilla on myös hyviä kahvakuulia, yksi oikein söpö vaaleanpunainenkin, joita käytin kahden käden etuheilautuksessa. "Muusani ja salivastaavani" kehuikin paikan varustetasoa ja kursailemattomuutta. Ei mitään ylimääräistä hifistelyä, mutta kaikki tarvittava käytettävissä.



"Kinkkarata".


Treenin jälkeen teinivuosien harkkavaatteiden innoittamana pengoin kaappeja lisää. Siellä olivat muun muassa Davidin trumpettilahkeiset jumppatrikoot yliopistoajoilta. Ai että, muistan joskus menneenä kesänä juosseeni trikoilla osan yhdestä pitkiksestäni. Oli järjetön vesisade, ja kävin kymmenen kilsan jälkeen vaihtamassa kuivat kamat ylleni. Tuolloinkin repussa oli ollut aika nuukasti treenivaatetta mukana, joten trumpettilahkeilla juoksin loput pitkiksestäni. Tätä varustusta ei tullut koskaan kuvattua - hyvä niin.

Kaapissa oli myös "aarre". Lentopalloaikojeni pelipaita, valkoinen Karhun pitkähihainen, jossa on sinisiä ja punaisia raitoja olkapäissä. Nostalgiset pelikenttien muistot ja vuorokausilentopalloturnaukset tulvivat mieleeni. Onneksi olen säilyttänyt paidan.

Joskus liikkuminen on välineurheilua. Kaikki, jotka ovat hiihtäneet lipsuvilla suksilla tai luistelleet tylsillä luistimilla, tietävät sen. Mutta on hetkiä, kuten lauantai-illan salitreenini, jolloin harjoitus ei jää tekemättä puutteellisen varustuksen takia - vaan arjen luovuus pelastaa tilanteen. Ja on jotain tavattoman hauskaa ja koomista pukeutua välillä hieman epätavallisiin treenikamoihin.



Kuminauha tehostaa etuheilautusta.







"Maasto on raastoa!"

Peltopätkällä SAUL:in SM-maastojuoksukisassa Janakkalassa. Ilmoittauduin mukaan SAUL:in eli Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maastojuok...