maanantai 17. helmikuuta 2020

Kympin kisarapsa: onnistumiset ovat lajin suola


Enkkajuoksun jälkeen on helppo hymyillä. Kuva: Harri Mannermaa.


Olen viime maaliskuusta saakka metsästänyt uutta ennätystä kympillä. Tuolloin paransin Aktia-cupin viimeisessä osakilpailussa Vantaan Hakunilassa omaa ennätystäni viisi sekuntia, mutta uusi minuuttilukema jäi saavuttamatta, aika oli 44.05. Nuo kuusi sekuntia ovat kaivelleet siitä saakka.

Huhtikuussa 2019 juoksin maratonilla uuden ennätyksen 3.22.35. Sekin antoi viitteitä, ettei kympin aikani ole täysin linjassa maratonaikani kanssa, jos McMillania on uskominen. (McMillan Running on sivusto, jossa voi laskea mm. juoksuaikoja.)

Kesällä minulla oli haasteita matalan hemoglobiinin kanssa, syksyllä hampaan ja flunssan, mm. Tallinnan kymppi piti jättää välistä. En saanut ulosmitattua kympin kuntoani. Loppuvuodesta laitoin kaikki vuoden 2020 Aktia-cupin osakilpailut kalenteriini ja päätin, että niissä juoksisin, jos keliolosuhteet olisivat otolliset. (Aktia-cupin osakilpailuja on vuodessa viisi, ja ne juostaan virallisesti mitatulla reitillä maantiellä. Matkat ovat 10 km ja 5 km, ja niistä saa nettoajan.)

Tammikuussa juoksinkin Aktia-cupin kympin aikaan 44.10. Enkan lähellä pyörin, mutta en vielä saanut rutistettua uutta lukemaa. Seuraava mahdollisuus olisi helmikuussa. Tammikuun kisa juostiin hyvissä olosuhteissa sulalla tiellä, ja tuosta kisasta sain hyvät speksit helmikuun kisaa varten.

Kevyt kroppa verkoissa

Jos ylärekisterillä juokseminen on vahva kehitysalueeni, sitä on myös jännityksen kanssa toimeentuleminen. Jännitin tammikuun kisaa ihan järkyttävästi eikä helmikuun kisa-aamukaan valjennut tässä suhteessa yhtään paremmin. Aamulla meinaisi tulla takapirun kanssa kinaa, kun olin niin herkillä, etten kestänyt kotona yhtään ylimääräistä ääntä, naistenvaivat alkoivat ja olo oli kurja.

Hakunilaan menimme bussilla, ja onneksi siinä sattui olemaan yksi tuttu juoksukamu. Juttelimme mm. jännittämisestä ja tajusin, että puhuminen helpottaa itse asiassa aika paljon. Kun pystyn sanoittamaan, miltä minusta tuntuu ja tajuan ehkä samalla jonkinlaisen perspektiivin: en ole matkalla kenenkään hautajaisiin, olen menossa kympin kisaan.

Alkuverkoissa tunsin, miten kevyt kroppa on ja juoksu tuntui tosi helpolta. Tammikuussa jalat olivat paljon raskaamman tuntuiset. Hyvä tunne kehossa loi mukavan psyykkisen vireen, mutta sää oli tuulisempi kuin tammikuussa.

Ensimmäinen vitonen

Kisastrategiani oli valmis, kun asettauduin odottamaan lähtölaukausta: kaksi ensimmäistä alavaa kilsaa melko kovaa, ja sen jälkeen tasaisin vauhdin. Noin 4.25-keskivauhti loppumatkan riittäisi uuteen enkkaan. Päätin, että etenkin kilsat 3-5 yrittäisin juosta kovempaa kuin tammikuussa.

Ensimmäinen kilsa oli kisan kovin, vauhti 4.09 oman kellon mukaan, toinen pari sekuntia hitaampi. Kolmannella kilsalla pidin kiinni siitä, etten löysää liikaa ja oma kello näyttikin vauhdiksi 4.22. Meitä oli muutama samaa vauhtia juokseva tuttu vähän kuin ryppäässä, ja ainakin itselleni jäi sellainen fiilis, että kiritimme sopivasti toisiamme.

Neljäs kilsa meni aikaan 4.28. Tuohon kilsaan osuu reitin ensimmäinen nousu, joka selittää aikaa. Tässä vaiheessa muutaman sekunnin tappion voi vielä kuitata alun nopeilla kilsoilla. Ylämäen vedin kuitenkin melko vahvasti, ettei vauhti hidastu liikaa. Vitosen väliaika oli oman kelloni mukaan noin 21.47 ja jouduin melkein paniikkiin, kun tajusin, että olen enkassa kiinni.


Tässä mennään jo ysin kohdalla. Viimeinen kilsa edessä. Kuva: Pasi Päällysaho.

Hyvä rypäs 

Vitosen jälkeen yksi tuttu juoksija pysähtyi parikymmentä metriä edessäni ja maanittelin hänet vielä mukaan, nyt mennään. Kilsat kuusi ja seitsemän olivat jonkinlaista flow'ta. Loppumatkasta vierelleni tuli juoksemaan takapiruni valmennettava, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Hän kertoi, että 43-alkuista aikaa juostaan. Minä en paljon jutellut ja jouduin vähän kiilaamaankin miestä, etten ihan penkereelle päädy. Rehellisyyden nimessä vähän hermostutti, mutta sitten ymmärsin, että mies taitaa suojata minua tuulelta. Meitä oli askeleista päätellen edelleen hyvä porukka kasassa, joten päätin, että käännän hyväksi energiaksi tämän yhdessä taivaltamisen.

Kasi ei mennyt enää niin kevyesti kuin tammikuussa, mutta pystyin pitämään vauhdin hyvänä, 4.16. Vielä kaksi kilsaa maaliin. Ryppäästä irrottautui pari juoksijaa, mutta en pystynyt vastaamaan kiriin. Hengitys teki ihan valtavasti töitä, lisäsin käsien käyttöä, kohti ysin kilsatolppaa, missä vilkasin kelloa, aikaa oli kulunut 39.xx, en enää muista sekunteja. Huohotukseni lomassa tajusin, että nyt tarjotaan enkkaa, pitää vain jaksaa ottaa kaikki mahdollinen irti viimeisestä kilsasta.

Tutut kannustajat sparrasivat

Tuttuja kannustajia oli onneksi loppumatkalla. Kasin kohdalla ensimmäinen ja sitten takapiruni ysin kohdalla. Hänen huudoistaan tajusin myös, että nyt ei saisi antaa periksi. Ajattelin seurakaveriani, joka oli tammikuun Aktiassa juossut kympillä oman enkkansa hämärän rajamailla, ajattelin sisareni synnytystä, jossa olin aikoinani ollut mukana, olisi vain pakko jaksaa.

Viimeisen kilsan alussa on kevyttä nousua, joka onneksi tasaantuu. Sain taas kiinni 4.17-vauhdista ja painoin kohti tienhaaraa, josta käännytään viimeisille sadoille metreille, kelloni näytti jotain 42.15. Jälleen tuttu kannustaja joka sparrasi, syke huiteli 174:ssä, mutta annoin mennä. Käännös kohti maalia, kuuluttajan huudot ja mikä parasta, näin jo maalikellosta, että 44 minuuttia alittuisi kevyesti. Bruttoaikani maalissa 43.32.

Huh, mikä fiilis. Nojailin polviin ja räin maahan. Aivot rekisteröivät uutta enkkaa. Ei voi olla totta, nyt mä tein sen. Nettoajakseni tarkentuu 43.23. Kympin enkkani parantuu peräti 42 sekunnilla, mikä on todella paljon.

Onnistumisen merkityksestä

Kun on melkein vuoden metsästänyt uutta enkkaa kympillä ja toivonut, että aika alkaisi joskus 43:lla, olo oli aika sanoinkuvaamaton. Kiittelin kanssajuoksijoita, kiittelin järjestäjiä, höpöttelin kaikkea ja ihan mitä sattuu tuttujen ja puolituttujen kanssa. Jos jännittäminen menee minulla yli, myös onnistumisen tunne oli kuin hyökyaalto.

Kun on juossut pitkään (tämä on kymmenes aktiivisempi juoksuvuoteni), kokenut pettymyksiä ja haasteita, ollut välillä polttamassa lenkkareita juhannuskokossa, jännittänyt helvetisti jokaista kisaa, niin että pelkästään sen takia tekee mieli olla lähtemättä viivalle, tietää, että onnistumisilla on aivan valtavan suuri merkitys.

Onnistumiset ovat lajin suola, ilman niitäkin voi treenata ja juosta, mutta terä puuttuu. Viimeksi tänään lounasta syödessäni lisäsin ruokaan suolaa, koska se ei maistunut miltään. Nyt en ota kantaa ravitsemussuosituksiin, vaan puhun omasta kokemuksestani. Vaikka kunnioitan yli kaiken fiksua perustreenaamista, välillä pitää saada kokea kunnon onnistuminen: se hetki kun meinaa pakahtua, se hetki johon tiivistyy treenien tarkoitus, se hetki, joka pyhittää vaikeatkin vedot myöhään illalla duunin jälkeen.

Näitä hetkiä ei tule välttämättä kovin usein. Joskus olosuhteet vesittävät ennätyksen, toisinaan kunto vaan ei riitä. Sen takia joka ikinen ennätys on pienen juhlan paikka, halaus itselle ja myös niille, jotka ovat myötäeläneet kanssasi. Onnistumiset kannustavat jatkamaan, kertovat, että olet tehnyt jotakin oikein ja motivoivat tulevia treenejä.


Palkitsin itseni kisan jälkeen terästetyllä Cafe Cartagenalla.

Kun seuraavana aamuna lähdin juoksemaan puolipitkistä vesisateeseen aamuseitsemältä, olin edelleen aivan fiilareissa, eikä minua haitanneet pisarat kasvoillani tai märät lenkkarit. Muistelin satua prinsessasta, joka rakasti isäänsä kuin ruoka rakastaa suolaa, mutta isä ei aluksi oikein ymmärtänyt vertausta. Mutta kuten saduissa usein käy, loppu on onnellinen ja isäkin ymmärtää suolan merkityksen.

En ole prinsessa enkä kilpaurheilija, mutta kilpakuntoilijan näkökulmasta "suola" eli onnistumiset ovat itselleni tärkeitä etappeja kohti uusia tavoitteita.

Ne ovat myös suuren kiitollisuuden hetkiä.












keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Lepo on asenne


Joillakin työpaikoilla on hierovia tuoleja. Loistava paikka pitää tauko ja aktivoida parasympaattista hermostoa.


"Kuolema kuittaa univelat." "Haudassa ehtii levätä." "Tingin sitten yöunistani." "Minulle riittää neljän tunnin yöunet". Tällaisia heittoja kuulee aina silloin tällöin. Lepoon, uneen ja nukkumiseen suhtaudutaan toisinaan vähätellen, vaikka meillä on yllin kyllin tietoa unen ja levon tarpeellisuudesta ja suoranaisesta välttämättömyydestä.

Biohakkerin käsikirjan mukaan uni on anabolinen tila, jonka aikana elimistö rakentaa energiavarastojaan, korjaa kudoksia ja tuottaa proteiineja. Ilman riittävää unta keho ei kykene toimimaan normaalisti. (s. 21, 2017.)

Lääkäri Aki Hintsa on korostanut unen merkitystä. Hänen mukaansa sekä lyhyt aikainen univaje että pitkäaikainen liian vähäinen nukkuminen johtavat suorituskyvyn alenemiseen. Kielellisten ja matemaattisten ongelmien ratkaisukyvyn on havaittu alenevan, jos ihminen nukkuu kolme yötä huonosti. (Teoksessa Aki Hintsa - Voittamisen anatomia, s.108, 2015.)

Paljon liikkuvat puhuvat palautumisesta, joka on laajempi kokonaisuus, ja esimerkiksi kilpaurheilijoille ja -kuntoilijoille olennainen osa harjoittelua. Yksinkertaistettuna ihmisen keho alkaa palautua, kun parasympaattinen hermosto laskee vireystilaa. Unen ja levon lisäksi palautumiseen vaikuttaa muun muassa ravinto. Työelämässä monet kamppailevat myös stressin kanssa, mikä pitkittyessään jopa tuhoaa aivoja. Myös aivojen pitää antaa palautua. (Ks: palautuminen)

Joutenolon vaikeus

Miksi joillekin lepääminen on niin vaikeaa, vaikka tiedämme unen ja levon hyödyt ja välttämättömyyden? Nyt en puhu niistä, joilla on kroonisia univaikeuksia tai sairauksia, jotka vaikuttavat uneen, vaan niistä, jotka tinkivät yö toisen perään unesta tai raatavat pitkin päivää osaamatta istua alas.

Onko meille suomalaisille iskostettu jonnekin kollektiiviseen tajuntaan ajatus siitä, että ensin työ ja sitten lepo? Ihannoimmeko avoimesti/salaa edelleen Jussia, joka kuokki suota aamusta iltaan ja lepäsi sitten ehkä sunnuntaina, kun ei kehdannut kaivaa kuokkaa esille? Onko laiskuus edelleen kuolemansynti, häpeilläänkö joutilaisuutta ja salaillaanko tekemättömyyttä? Onko kiireessä tai suorittamisessa jotain ihannoitavaa? Tekeekö se meistä parempia, tärkeämpiä tai menestyneempiä ihmisiä livenä tai somessa?

Todistin yksi aamu työmatkallani, kun yksi mies meinasi joutua kolariin kaksi kertaa noin 20 sekunnin aikana. Ensin hän juoksi kotioveltaan melkein pyörän alle ja sitten auton - hän säntäsi kohti ratikkaan - johon ei ehtinyt. Kaksi isoa riskiä kiireessä. Olisi voinut käydä huonosti.


Tauoista vaikkapa kahvin äärellä kannattaa tehdä osa arkea.


Valinnat vaikuttavat

Väitän, että monella meistä on ongelma juuri asenteessa. Vaikka tiedämme unen ja levon merkityksen, emme kuitenkaan osaa kunnioittaa niitä, kuvittelemme, että niistä voi sitten kuitenkin ihan vähän tinkiä, jotta saa vielä yhden lenkin juostua, yhden taulun maalattua, yhden laulun laulettua. Aamulla sitä taas jaksetaan kahvin voimalla.

Haastattelin aikoinani kirjailija Irja Ranea. Heidän perheessään luettiin tuolloin paljon. Lukeminen oli tärkeämpää kuin siivoaminen tai mansikoiden pakastaminen. Se oli valinta, jossa kirjat ja niiden mukanaan tuomat asiat laitettiin muiden asioiden edelle. Rane kyseenalaisti myös, pitääkö tehdä niin kuin muut. Miksi edes poimia mansikoita, jos niistä ei tykkää. (Siivota varmaan kuitenkin kannattaa, joskus.)

Levolle, palautumiselle ja unelle onkin yksinkertaisesti annettava tilaa. Vuorokaudessa on edelleen 24 tuntia. Itse olen huomannut, että noin seitsemän niistä pitää nukkua. Viikossa on edelleen seitsemän päivää, kilpakuntoilijana pyhitän yleensä vähitään yhden levolle, kevyillä viikoilla 2-3 päivää. Priorisoin usein päiväunet. En pakasta mansikoita.

Numerot saattavat auttaa

Joku urheilija on joskus sanonut, että uni on puolet harjoittelusta. Niin ikään olen kuullut sanottavan, että levätessä kunto kasvaa. Virkeillä aivoilla ongelmat ratkeavat helpommin, kuin niillä, jotka höyryävät jo.

Monet jakavat neuvoa: kuuntele kehoasi. Se on ihan hyvä neuvo, jota minäkin olen viljellyt. Kun kroppa ja mieli ovat tarpeeksi solmussa, viesteistä voi olla vaikea saada selvää. Silloin saattaa auttaa, että tietää oman levon ja palautumisen numeroina, eli esimerkiksi miten matalalle leposyke tippuu yleensä yöllä, monta tuntia keskimäärin nukkuu, millaisilla sykkeillä juostaan palauttavat lenkit. Sykemittari, sormus tai muu aktiivilaite voi auttaa, jos niitä osaa käyttää ja niiden dataa tulkita oikein. Numerot valehtelevat harvoin.

Eihän se ole vaarallista, jos joskus on kiire tai pukkaa stressiä. Mutta jos kiire, stressi, suorittaminen, työ, touhu ja päteminen ottavat salakavalasti levon ja unen paikan, seuraa yleensä väistämättä isompia ongelmia.

Onneksi omalla asenteella ja valinnoilla voi vaikuttaa tähänkin asiaan.



Kevyen viikon jälkeen sykemittarini näytti sunnuntai-iltana aliharjoittelua.



Kirjat:

Biohakkerin käsikirja - päivitä itsesi ja vapauta sisäinen potentiaalisi (Olli Sovijärvi, Teemu Arina, Jaakko Halmetoja, BHC Oy, 2017)

Aki Hintsa - Voittamisen anatomia (Oskari Saari, WSOY, 2015)











keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Kauhulla kohti kympin kisaa


Siivoaminen ja tavaroiden järjestäminen toimii itselläni hyvänä keinona ajatella jotain muuta kuin kisaa. 


Kävin korkkaamassa uuden vuosikymmenen kisakauden kympillä Aktia-cupissa Vantaan Hakunilassa viime lauantaina. Alkuvuoden treenit ovat menneet hyvin, niin reippaat lenkit kuin muutkin tehoharjoitukset. Tiesin näiden perusteella, että kunto on hyvä. Mutta silti kisaan oli yllättävän vaikea lähteä.

Jokainen meistä jännittää kisoja. Minusta tuntuu välillä, että kisakauhuni kasvaa kohtuuttoman suureksi huomioiden sen, etten ole ammattilainen, jolla on paljon pelissä. Minulle juoksu on elämäntapa, jonka toivon pääsääntöisesti antavan itselleni energiaa ja hyvää fiilistä.

Ennen kisoja loistofiiliksestä ei ole kuitenkaan tietoakaan ja kisa-aamut ovat yleensä kamalia. Näinä hetkinä olen mielelläni paljon itsekseni, koska olen huonoa seuraa. Näin oli viime lauantainakin. Vaikka laitoin herätyksen mahdollisimman myöhään aamulla, heräsin tietenkin aikaisin. Oli aivan liian monta tuntia aikaa odottaa tulevaa. Aamupalan jälkeen en oikein jaksanut keskittyä somejuttuihin enkä Hesariin ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin.

Aloin siivota. Imuroidessä keskityin villakoirien metsästämiseen ja kroppa sai kevyttä liikettä. Järjestelin myös paikkoja: vaatteita, kirjoja ja astioita. Ulkoisesti alkoikin näyttää hyvältä, vaikka pään sisällä myllersi tulevan kisan "kauhut". Tiskasin astiatkin vielä viime tipassa ennen kuin oli aika lähteä bussille. (Vessassa kävin tietenkin vähän väliä, koska jännitys tyhjentää tehokkaasti kroppaa.)

Sopivan ajoissa kisapaikalle

Hakunilaan saavuin noin tunti ennen kisaa. Ei liikaa aikaa mihinkään, nopea jälki-ilmoittatuminen, lappu rintaan ja verkalle seurakavereiden kanssa. Paikalla oli jälleen paljon juoksututtuja, mutta yleensä ennen kisaa tyydyn vain tervehtimään ja vaihtamaan muutaman sanan. Mihinkään järkevään keskusteluun minusta ei ole.

Alkuverkan aikana tosin avauduin seurakamuilleni jännityksestäni ja jonkinlainen mielen paino keveni. Lisäksi H-hetki alkoi lähestyä, ja vaikka jännitys tiivistyy, myös kisaodottelu alkaa olla loppusuoralla.

Viivalle oli siinä mielessä helppo asettua, että tiesin kehoni toimivan. Mielenkotkotukset on helpompi hiljentää kuin lisätä vauhtia, jos kunto on paska. Ja vaikka pikku psyykkauskin jeesaa vaikeissa paikoissa, sillä ei juosta hyvää oman tason tulosta huonolla kunnolla.


Viimeisillä kilometreillä. Kuva: Petteri Jokela.


Paineet lisäävät jännitystä

Mistä jännittämiseni sitten johtuu? Se suoranainen kauhu, joka tuntuu välillä saavan yliotteen? Olen tullut siihen tulokseen, että yksi asia on paine, joka syntyy siitä, että toivon usein juoksevani ennätykseni. Toisinaan odotan itseltäni liikaa päivän kuntoon tai olosuhteisiin nähden. Toisin sanoen luon itselleni paineita.

Takapiruni neuvoi minua lähtemään juoksemaan rentoa tv-kovaa. Kisan ajatteleminen testijuoksuna tai tv-kovan juoksemisena tuntuikin helppottavan hieman oloani. Fiilikseni parani edelleen, kun lähtölaukas pamahti ja pääsimme matkaan.

Ensimmäiset kaksi kilsaa menivät helposti laskettelemalla alamäkivoitoista pätkää. Seuraavat neljä kilsaa maltoin juosta hieman alle 4.30-vauhtia. Viimeiset neljä kilsaa pystyinkin kiristämään vauhtiani - kahdeksas kilometri oli yksi kisani helpoimmista, mikä on harvinaista minulle. Maaliviiva ylittyi nettoajalla 44.10. Jäin vain viisi sekuntia kympin enkastani.

Loppuverkkaa tehdessäni hymyilytti - huono fiilis oli tiessään. Niin klisee kuin se onkin, epämukavuusalueella kannattaa käydä välillä, jotta mukavuusaluekin tuntuu paremmalta. Pieni kisajännitys kuuluu aina asiaan, mutta jos jännittäminen alkaa saada turhan ison mittakaavan, sille kannattaa tehdä jotain.

Listasin oheen muutaman vinkin - ne voivat toimia tai olla toimimatta.



Vinkkejä jännityksen vähentämiseen


1. Mieti kisastrategiasi ja varusteesi huolellisesti. Mitä pitempi kisa, sitä parempaa suunnittelua se vaatii.

2. Käy läpi reitti mielessäsi. Mieti haastavat ja helpot kilometrit.

3. Ole tarpeeksi ajoissa kisapaikalla - ei liian aikaisin tai viime tipassa.

4. Pidä huoli, että olet syönyt riittävästi ja käynyt vessassa. 

5. Juokse omaa kisaasi, älä kaverin.

6. Ajattele kisa treeninä.

7. Jos oikein ahdistaa, puhu jollekin. Monella on ihan samanlaisia tuntemuksia. 

8. Kisarutiinit helpottavat.

9. Pura kisa-aamun jännitystä jotenkin, esimerkiksi siivoamalla.

10. Muista perspektiivi, et todennäköisesti ole tekemässä kuolemaa.













torstai 2. tammikuuta 2020

Neljä tv-sarjaa - koukuttavin on Netflix-uutuus Messiah


Mehdi Dehbi tekee karismaattisen roolin sarjassa Messiah. Kuva Wikimedia: Georges Biard


Katson valikoidusti tv-sarjoja. Jos joku ei miellytä, en yleensä anna kahta jaksoa enempää aikaani. Joskus yksikin jakso riittää. TV-sarjojen katsominen on itselleni yksi tapa rentoutua. Toisinaan television katsominen on puhdasta eskapismia ja viihtymistä. Parhaimmillaan sarjat ruokkivat ajatteluani ja laittavat pohtimaan, aivan niin kuin hyvä kirja tai elokuva. Listaan oheen muutaman viime aikojen tuttavuuden.

Koukuttava  

Netflixin kohuttu uutuussarja Messiah puraisi heti. Ensimmäisten minuuttien jälkeen tiesin, että tämä sarja on todennäköisesti erinomainen tai siis sellainen, joka uppoaa minuun. Messiah on amerikkalainen sarja, mutta se on australialaisen Michael Petronin käsialaa. Sarjan suurin koukku on pääosan esittäjä, belgialainen näyttelijä Mehdi Dehbi. Hän on kuin luotu Al-Massihin rooliin, karismaattiseksi henkilöksi, jolle esitetään usein kysymys, kuka sinä olet.

Tarinassa ovat vastakkain usko ja epäusko/järki. Al-Massih saa nopeasti seuraajia karismaattisen esiintymisensä ja ihmeellisten tekojensa takia ensin Lähi-idässä ja sitten Yhdysvalloissa. Internetin ja some-kanavien ansioista hänestä kasvaa maailmanlaajuinen ilmiö, osa ihmisistä uskoo hänen olevan Messias. Seuraajien lisäksi hänellä on fanaattisia vastustajia, jotka pitävät miestä huijarina ja jopa terroristina.

Al-Massihin haluavat napata sekä CIA:n agentti Eva Geller (Michelle Monaghan) että Israelin tiedustelupalvelun Aviram Dahan (Tomer Sisley). Kuvioon sekoittuu kiinnostavalla tavalla myös pienen texasilaisen kyläpahasen kirkkoherra vaimoineen ja tyttärineen.

Messiah on ehdottomasti helmi, joka kannattaa katsoa. Ja sarja, joka ei anna valmiita vastauksia mutta laittaa ajattelemaan. Ensimmäinen tuotantokausi sisältää 10 jaksoa. 

Ahdistava

Tanskalainen rikossarja Rauha maan päälle on ahdistava mutta hyvä. Tanskalaiset osaavat tehdä laatukamaa ja sitä tämäkin Yle Areenalta löytyvä sarja on, vaikka välillä tekisi mieli vaihtaa kanavaa. Tapahtumat sijoittuvat pikkukaupunkiin, jonka rauhaa häiritsee Mike-niminen nuori mies (Morten Hee Andersen), joka on joidenkin mukaan häiriintynyt psykopaatti.

Kun paikallinen virkavalta ei saa miestä kuriin, päättää joukko kaupunkilaisia ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Keskiössä on lääkäri Peter (Claus Riis Ostergaard), joka syyttää Mikeä poikansa tappamisesta. Vaikuttavan roolin Bibinä tekee Lene Marie Christensen. Bibi pitää keskustassa ravintolaa yhdessä miehensä Tomin kanssa ja hän kokee Miken kiusaavan miestään. Kuvioon liittyy myös perhe, jonka poika Kasper hengailee Miken kanssa, isä ja poika, jotka ovat maahanmuuttajia, sekä Peterin kirjailijaveli.

Sarjan ensimmäisiä jaksoja katsoessani koin aina epämiellyttäväksi hetket, kun Mike astuu kameran eteen. Kun lähestytään kahdeksanosaisen tuotantokauden keskivaihetta, asetelmat heiluvat ja mielessä käy, kuka teki ja mitä. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin ja päinvastoin. Kukaan ei ole enää syytön. Isien ja poikien teot nousevat sarjassa tapetille.

Luminen

Katsoin myös suomalaisen rikossarjan Sorjosen kolmannen tuotantokauden. Olen aloittanut sen joskus aikaisemminkin, mutta silloin puuduin kahteen ensimmäiseen jaksoon. Kolmas tuotantokausi vahvistuu onneksi näiden jaksojen jälkeen, vaikka epäuskottavuuksiakin riittää.

Tykkään kuitenkin Ville Virtasen esittämästä rujosta Kari Sorjosesta, rikostutkijasta joka työskentelee vakavien rikosten erikoisyksikössä VARE:ssa. Vaikka tuntuukin hieman kaukaa haetulta, että tällainen yksikkö olisi juuri Lappeenrannassa, pikkukaupunki miljöineen antaa tiettyä omaleimaisuutta sarjalle.

Kuvauksia on tehty paljon talvella, lunta on paljon ja se narisee kenkien alla. Lähes arktinen maisema sopii Nordic Noir -henkeen. Anu Sinisalo vetää hyvin kovaa poliisin roolia Lena Jaakkolana, Kari vasempana kätenä. Oman kuvionsa sarjaan tuovat Karin ja Lenan tyttäret ja Sorjosen arkkivihollinen Lasse Maasalo (Sampo Sarkola). Sorjosen kaikki kolme tuotantokautta ovat edelleen katsottavissa Yle Areenalla.

Virkistävä

BBC tuottama minisarja Hercule Poirotista oli myös katsomisen arvoinen. Vaikka David Suchet tumminen viiksineen ja pigviinikävelyineen onkin leimannut Poirotin roolia, on virkistävää nähdä Poiron'n roolissä tällä kertaa John Malkovich.

Malkovich tekee ihan hienoa jälkeä vanhenevana salapoliisina, jonka maine on jo joiltakin unohtunut. Myös Skotland Yardissa ovat puhaltaneet uudet tuulet, komisario Japp on jäänyt eläkkeelle ja tilalle on tullut uusi mies. Poirot'n ja komisarion yhteistyö ei alakaan kovin hyvissä merkeissä.

Aikataulukon arvoituksen neljä jaksoa ovat nähtävillä MTV:n C Moressa. Omaa katsomiskokemusta hieman laimensi se, että tunnen stoorin ja muistin muutaman jakson jälkeen, mikä oli murhien punainen lanka. Vaikka kesti hetken tottua Malkovichin Poirotiin, sarja on tutustumisen arvoinen - etenkin jos tykkää Agatha Christien tarinoista.











perjantai 27. joulukuuta 2019

Ennätyksiä, haasteita, yksi poistettu hammas ja musta varvas

Tämä seurakaverini ottama kuva SAUL:in SM-maastoista viime toukokuulta on yksi suosikkini. Kuva: Soile Prusi.


Mitä jäi mieleen juoksuvuodesta 2019? Olen pitänyt vuotta 2016 omana annus mirabiliksenani eli ihmevuotenani, jolloin tulokset paranivat roimasti. Ajattelin, ettei sellaista vuotta enää tulisi.

Vaan tuli. Tuloksellisesti juoksuvuoteni 2019 oli erinomainen. Kaikki ennätykset mailista maratoniin menivät uusiksi. Aikaparannukset eivät tietenkään tehneet enää samanlaista suurta loikkaa kuin kolme vuotta aikaisemmin, mutta kun minuutteja ja sekunteja on viilattu aika tiukille, jokainen ennätys on oluen arvoinen.

Tulokset ovat minulle tärkeitä, myönnän sen ilman suurempia selityksiä. Pidän siitä tunteesta, kun saan asettua lähtöviivalle enkkakunnossa. Minulla on myös jonkinlainen suuri tarve nähdä, miten pitkälle lahjaton kilpakuntoilija voi päästä fiksulla treenaamisella. Tämä on ehkä lopulta se intohimoni "bensa", joka ajaa eteenpäin ja puskee silloinkin, kun ei enää jaksaisi.

Miten pitkälle voin päästä.

Terveys ykkösenä

Vuosi 2019 on ollut myös terveenä juoksemisen vuosi, mikä näkyy tuloksissakin. Olen kärsinyt raudanpuutteesta ja jopa anemiasta, mutta kun nämä asiat saatiin kuntoon, myös juoksu muuttui. Kuvailin tunnetta jollekin niin, että ihan kuin olisin aloittanut uuden lajin. Poissa oli väsynyt rahjustaminen, tilalle tuli lennokkaampi meno. Toki pientä takapakkia tuli kesällä, mutta kirjoitan siitä lyhyesti myöhemmin.

Vuosi 2019 on avannut isosti silmiäni juuri terveyden kautta. Mitä enemmän tulee kilsoja mittariin, sitä enemmän olen alkanut arvostaa terveyttä. Se ei ole itsestäänselvyys, mutta valitettavasti sitä pitää sellaisena niin kauan kuin vointi on hyvä. Ykkösteesini on edelleen: terveydellä ei juosta. Tällekin teesille oli paikkansa kuluneena vuotena.

Ensimmäinen kisa, jossa sain maistaa lennokkaamman juoksun euforiaa, oli Pohjois-baanan maili maaliskuussa. Ajattelin, että jos kaikki menee hyvin, voisin juosta sen noin 4 minuutin kilsavauhtia. Loppuaikani oli 6.17, mikä oli 35 sekuntia kovempaa kuin reilu vuosi aikaisemmin, jolloin kärsin mm. hengitysongelmista. Kilometrivauhdiksi tuli noin 3.54.

Maaliskussa juoksin myös kympin kisan Aktia-cupissa Vantaan Hakunilassa. Fiilikset maililta viittasivat vahvasti siihen, että on realismia hakea uutta enkkaa. Ihan valtavaa aikaparannusta ei tapahtunut, mutta ennätykseni parani viidellä sekunnilla, aikaan 44.05.


Nojailen polviin hyvin menneen mailin jälkeen viime maaliskuussa. Kuva: Karoliina Vuohtoniemi.


Maratonenkka uusiksi Pariisissa

Kevään 2019 ykköstavoite minulla oli Pariisin maraton, joka juostiin huhtikuussa. Odotin matkaa monestakin syystä, sillä oli parikymppisenä ollut au pairina Pariisin esikaupunkialueella, minkä jälkeen en ollut kaupungissa käynyt. Tiesin myös, että olen elämäni juoksukunnossa.

Bussimatkalla lentokentältä Riemukaarelle muistoja tulvi mieleen. Ranskalaisten kahviloiden markiisit ja korituoliterassit, keväinen valo ja Champs-Élyseés, joka näytti hämmentävän samanlaiselta kuin yli 20 vuotta sitten. Boheemi Pariisi, jonne oli hyvä palata.

Itse maraton ei ollut helpoimmasta päästä, olenkin kuvaillut sitä työvoitoksi. Erehdyin laittamaan jalkaan mustat pitkät trikoot, mutta keväinen aurinko oli armottoman lämmin ja juostessa tuli valtavan kuuma, kaadoin vettä päälle ja sinnittelin. Minulla ei myöskään koskaan aikaisemmin ole ollut vatsan kanssa ongelmia, mutta Pariisissa viimeiset seitsemän kilsaa maha oli kipeä, enkä tiennyt, selviänkö maaliin puhtailla vaatteilla.

Mutta hyvä treeni ja vielä parempi kunto kantoivat uuteen enkkaan 3.22.35. Ei tullut oksennusta eikä pettänyt suoli. Maalissa itkin helpotuksesta, mutta olo oli sen verran kuvottava, että oli pakko ohittaa kaikki maalitarjoilut ja lähteä kohti hotellia.



Ilmeestäni päätellen ollaan aika lähellä maalia Pariisissa. Kuva: MarathonFoto.


Henkilökohtainen mitali maastoista

Kevään yksi onnistuminen oli myös SAUL:in SM-maastot, jotka juostiin Janakkalassa vain kolme viikkoa Pariisin maratonin jälkeen. Sain pronssia N45-sarjassa, matka oli kuusi kilsaa. Mitali oli ensimmäinen henkilökohtainen SAUL:in SM-mitali, jota en osannut edes odottaa. Palkintokorokkeella seisoessani minua alkoi itkettää, olin jotenkin niin liikuttunut. Muistin jälleen, miksi juoksen.

Kesäkuun alussa olin ehkä normaalia väsyneempi, mutta laitoin fiiliksen töiden ja muun keväällä kertyneen kuorman piikkiin. Kävin kuitenkin verikokeissa. Hemoglobiini oli 113, niin matalaa lukemaa minulla ei ole koskaan ollut. Ferritiini eli varastorauta oli kuitenkin vielä noin 100, joten ajattelin, ettei ole syytä suureen huoleen. Forssan Suvi-illan kymppi oli raskas, mutta mittari oli lähes hellelukemissa, joten sääkään ei suosinut. Juttelin lääkärin kanssa ja aloitin rautatablettien syömisen.

Koko kesän huippukohta oli ehdottomasti treenileiri Livignossa Italian Alpeilla. SporttiOravien järjestämällä leirillä oli mahdollisuus pyöräillä ja juosta. Minä keskityin juoksuun, koska harrastan lähinnä kesälomafillarointia, mikä on kaukana maasto- ja maantiepyöräilystä. Livignossa juoksin ensimmäistä kertaa Alpeilla, ja vuoret tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen, että tiedän tasan tarkkaan, mitä teen ensi kesänä. SporttiOravien reissu on jo varattu!



Ensimmäinen SAUL:in henkilökohtainen mitali sai minut lähes kyyneliin. Kuva: Pasi Päällysaho.


Takapakkia heinäkuussa

Heinäkuussa ajattelin käydä testaamassa Alppi-leirin vaikutuksen kympin kisassa Hämeenlinnassa. Linnahölkän ensimmäiset kolme kilometriä sujuivatkin joten kuten, mutta sitten vauhti hiljeni ja alkoivat tutut hengitysongelmat. Aika oli surkea, ja kun pääsin kotiin, itkin. Heti kun alkoi arki, soitin lääkärilleni. Hemoglobiinini oli noussut viiden viikon rautatankkauksella 4 yksikköä, mutta ferritiini oli laskenut. Sain suoraan suoneen rautaa heinäkuun lopulla.

Juoksin heinäkuussa vielä Harri Mannermaan Juhlajuoksun lähinnä treeni mielessä, se olikin koko kesän helteisin kisa, lämpöasteita oli yli 30. Olin jo aikaisemmin kesällä ilmoittautunut SAUL:in SM-yleisurheilukisojen ratavitoselle, joka juostaisiin Turussa elokuussa. Vaikka rautatiputuksesta oli vain reilu pari viikkoa, lähdin ihan hyvillä mielin testaamaan kuntoa.

Olen aina tykännyt Turusta, joten eniten viikonlopussa ehkä harmitti se, että tein vain pikavisiitin tähän viehättävään kesäkaupunkiin, enkä ehtinyt kuin juosta kisan. Kokematta jäivät auringossa kylpevien jokilaivojen terassit, mutta joskus näin. Vitosen kisa tarjosi balsamia haavoilleni: vaikka juoksimme helteessä, onnistuin silti niristämään muutamalla sekunnilla itselleni uuden vitosen enkan 21.37. Suutelin Turkua, hyppäsin junaan, ostin kärrystä kaljan ja hymyilin.



Turku sai minut hymyilemään! Kuva: Kirsi Niemi.


Tuskainen Tallinna

Elokuun lopulla osallistuin vielä maratonviestiin Helsinki Marathonilla. Viestissä jokaisen osuus on noin 10,55 kilometriä. Oma juoksuni oli nappisuoritus. Rautaa oli nyt kropassa, joka toimi, eikä hengitysongelmia tai muuta väsymystä ollut. Fiilis oli huikea. odotinkin innoissani Tallinnassa syyskuussa juostavaa kymppiä: joko nyt saisin enkkani uudelle minuuttilukemalle.

Mutta tässäkään lajissa kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Viikko ennen Tallinnaa minulta irtosi hampaasta paikka. Hammaslääkärissä selvisi, että itse asiassa koko juurihoidettu hammas olisi poistettava. Operaatio tapahtui perjantaina ja lauantaina olisi kisa.

Lähdin Tallinnaan ja hain kisanumeron, sillä hammaslääkäri ei varsinaisesti kisaa kieltänyt, mutta ei suositellutkaan. Särky oli melko kovaa seuraavan yön, ja popsin lääkkeitä maksimimäärän. Aamulla olo oli sen verran outo, ettei ajatus juoksemisesta oikein sytyttänyt. Lisäksi tiesin, että olisi ensiarvoisen tärkeää, että poistetun hampaan kohdalle muodostuisi verihyytymä, joka suojaisi alla olevaa hammasluuta yms. pöpöiltä.

Mikä se ykkösteesi olikaan. Myönnän, että leikittelin ajatuksella kisaamisesta. Terveydellä ei kuitenkaan juosta. Pari tuntia ennen starttia avasin oluen. Osallistuin kympille tällä kertaa kannustajan ominaisuudessa. Krapulan lisäksi seuraavana päivänä oli kurkku kipeä. Olin tulossa kipeäksi. Oli levon aika. Tässä vaiheessa syksyn ykköstavoitteeseen eli Espoon SM-maratoniin oli aikaa pari viikkoa. Ei ihan optimaalinen aika flunssalle.

Lepäsin. Enhän voinut muutakaan. Poistetun hampaan kohta suussani parani onneksi hyvää vauhtia. Vielä viikko ennen maratonia olin kuitenkin yllättävän räkäinen.



Viestiosuus HM:n maratonviestissä oli nappisuoritus, joka antoi taas toivoa. Kuva: Helsinki Marathon.


SM-maraton kokemuksena

SM-maratonille starttasin kuitenkin terveenä. Sään puolesta olosuhteet olivat lähes optimaaliset, samoin oli kisapaikan sijainti. Reitti kaikkine hiekkapätkineen, tietöineen ja mäkineen oli yllättävän raskas ja jo puolimatkassa olisin halunnut jäädä hengailemaan Otaniemen kentälle.

Mutta tavoite on tavoite. Laitoin jalkaa toisen eteen ja yritin pysytellä tavoitevauhdissani. Syke oli kuitenkin yllättävän korkea, joten jossakin vaiheessa oli vain pakko antaa periksi ja hidastaa. Juoksin kuitenkin Espoossa elämäni toiseksi parhaan ajan 3.26.34. SM-maratonilla osallistujia oli 11, ja sain kunnian olla 11. Se oli elämäni ensimmäinen yleisen sarjan SM-juoksu, ja siksi tuolla maratonilla tulee aina olemaan paikka muistoissani.

Koska vuosi oli ollut hyvä, en malttanut lopettaa kautta vielä syyskuussa. Otin kunnon lepojakson maratonin jälkeen ja laitoin vielä muutaman kisan kalenteriin loppuvuodelle. Lokakuussa kävin poistamassa "karstoja" maratonviestissä Vantaalla. Jos elokuussa meno oli ollut lennokasta, Vantaalla 4.30-vauhdin pitäminen reilut 10 kilsaa oli todellista työtä.


Yksi kisarutiineistani on lenkkareiden nauhojen kiristäminen. Kuva: Soile Prusi.


Podiumille PM-maastoissa

Vantaan jälkeen palasin vähitellen myös tehotreenien pariin. Reippaat lenkit alkoivat sujua paremmin kuin ikinä ja olin onnellinen. Treenaaminen oli yhtä euforiaa ja tulevat kisat motivoivat.

Marraskuussa osallistuin SAUL:in järjestämiin Mastersien PM-maastoihin Vierumäellä. Kisapaikka ja olosuhteet olivat ihan hyvät, mutta osallistujia oli harmittavan vähän. Itselläni oli vielä ylimääräisenä jännityksenä se, olenko ilmoittatunut oikeaan sarjaan, enkä ollut tästä varma siinä vaiheessa, kun lähdin juoksemaan 7,65 kilsan kisaa.

Golfkentän pohjalle rakennettu rata oli mutainen ja liukas, vettä tihkutti, mutta oma meno oli jälleen yllättävän vahvaa ja hyvää. Koin jopa jonkinlaisen flow'n jossakin kohtaa kisaa, mikä on minulle äärimmäisen harvinaista.

En ole mitalien enkä pokaalien perään, mutta kolmas sija ja pronssimitali Mastersien PM-maastoissa maistui, sarjakin eli N45 oli lopulta ihan oikea. Jälleen yksi hyvä kokemus tälle vuodelle.



Mastersien PM-maastojen pronssi N45-sarjassa maistui! Kuva: Pasi Päällysaho.


Raskas enkkapuolikas Espanjassa

Jäljellä oli enää puolimaraton San Sebastianissa eli Donostiassa Espanjassa marraskuun lopulla. Ajoitus ei ehkä enää kisamielessä ollut kaikista parhain, sitä alkoi jo olla koko syksyn lastit niskassa. Odotinkin aika malttamattomana puolikasta ja ehkä vielä enemmän sitä, että se on ohitse ja pääsen aloittamaan kunnon ylimenokauden.

Näistä lähtökohdista käsin ei liene ihme, että puolimaraton oli raskas matka alusta alkaen. Oli ruuhkaa ja puikkelehtimista ja jos jonkinlaista mutkaa ja käännöstä. Sää oli onneksi mainio: pilvinen, noin 10 astetta ja tihkusadetta paikoitellen. Kisasta jäi raskauden lisäksi mieleen fiilis siitä, että meinasin aivan totaalisesti katketa 18 kilsan kohdalla, mutta sitten kaivoin jostakin kaikki paukut ja otin kolmen kilsan loppukirin. Se kantoi uuteen enkkaan 1.35.32.



Viimeiset metrit lasittunein katsein. Kuva: MarathonFoto.

Varvas mustaksi haastetta tehdessä

Vuosi 2019 alkaa olla juostu. Vielä viime metreillä joululomalla kokeilin norjalaisen hiihtäjä-Johanneksen somessa jakamaa fitness-haastetta. En oikein itsekään tiedä, miksi moiseen hurahdin. Sain haasteen auttavasti tehtyä, mutta hintana oli musta isovarvas. Selvisin onneksi säikähdyksellä, ja varvas on jo juoksukunnossa.

Se on itse asiassa niin hyvässä juoksukunnossa, että ilmoittauduin vielä vuoden viimeiseen kisaan eli Espoon Uudenvuodenjuoksuun. Olen kuullut, että reittiä valaisevat ulkotulet. 

Mikä onkaan parempi päätös juoksuvuodelle!




Musta varvas, onneksi selvisin säikähdyksellä.


PS. Kirjoituksesta puuttuvat mm. ne epäviralliset kisat, joita vedämme kaveriporukalla. Myös ne ovat siivittäneet kisoja, avanneet paikkoja ja luoneet uskoa koko juoksugenreen - kiitos!



Lumouduin Alpeilla juoksemisesta niin paljon, että ensi kesän reissu Livignoon on jo varattu. Kuva: Sanna Kullberg.
















tiistai 17. joulukuuta 2019

Kokemuksia Vantage M -sykemittarista


Vantage M:ssä on pyöreä näyttö, johon mahtuu paljon infoa. Toiset saattavat kokea näytön liian isoksi, minä en.


Sain syntymäpäivälahjaksi uuden sykemittarin eli Polarin Vantage M:n. Laite on ollut minulla käytössä nyt vajaan kuukauden. Kirjoitain joitakin käyttökokemuksia myös tänne blogiin.

Olen omistanut aikaisemmin kolme Polarin mittaria, joista viimeisin oli M430. Vantage M toimii hyvin samanlaisella peruslogiikalla, mutta totta kai siinä on enemmän ominaisuuksia ja hienouksia kuin aikaisemmissa mittareissani.

Kaunis ja kevyt

Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ulkonäöllä on ainakin minulle merkitystä. Olen esteetikko ja pidän hyvin suunnitelluista esineistä, joissa yhdistyy käyttäjäystävällisyys ja estetiikka. Turhaa kikkailua en arvosta.

Vantage M on mielestäni kaunis. Pyöreä kellotaulu ja kapea ranneke erottuvat hyvin edukseen, jos vertaa mallia esimerkiksi M430:een, joka on melkoisen tasapaksu mokkula äijämaisella rannekkeella. Vantagen kellotauluun mahtuu myös koon puolesta paljon infoa, vaikka joku saattaisi moittia näyttöä liian isoksi. Minä en. Kello on myös yllättävän kevyt.

Näppäimet löytyvät kellon reunilta samalla logiikalla kuin aikaisemmastakin Polaristani. Kesti kuitenkin muutaman päivän tottua käyttämään näppäimiä, koska kellotaulun muoto on pyöreä ja sormeni asettuvat sen ympärille hieman eri tavalla kuin edellisen kellon.

Mittarin latauspiuha on myös toimivampi kuin edellisen mittarini. Vantage M:ssä piuha kiinnittyy kelloon näppärästi magneetin avulla.


Sykevälivaihtelu kertoo palautumisesta

Aivan uutta ovat nightly recharge -toiminto ja ANS-tiedot, joista selviää unenaikainen keskisyke, sykevälivaihtelu ja hengitystiheys. Monet käyttävät palautumisen seurannassa nykyään sykevälivaihtelua. Perusidea on, että mitä suurempi arvo on numeerisesti sen paremmin on palautunut. Ohessa hyvä linkki: sykevälivaihtelu.

M430-mallissa ei tällaista toimintoa ollut, vaan seurasin omaa sykettäni niin, että katsoin aamulla, miten matalalle syke oli tippunut yöllä. Opin tulkitsemaan siitä omaa palautumistani. Vantage M ei näytä kellotaulussa uniajan alinta sykettä, vaan keskiarvon (paitsi jos jatkuva sykeseuranta on päällä koko ajan). Tietokoneelle ja puhelimelle ladattavasta Polar Flow -ohjelman aktiivisuustiedoista löytyy kuitenkin sekä uni- että valveillaoloajan alin syke.

Nightly recharge -toiminnossa on myös unen tiedot, joissa on osittain samaa infoa kuin M430:ssäkin. Uutta on kuitenkin mm. se, että tiedoissa näkyvät unisyklit, REM-unen, syvän ja kevyen unen määrät.



M430-mallissa näytöllä näkyy minimisyke sekä päivällä että yöllä. Vantage M:ssä vuorokauden sykkeet saa näkyville näytölle, jos pitää kellossa päällä jatkuvaa sykeseurantaa. Itse pidän jatkuvan sykeseurannan päällä vain öisin.


Sykemittareita ja esim. Oura-sormusta on kritisoitu siitä, etteivät ne voi mitata unitietoja tarkasti. Jos haluaa mahdollisimman todenmukaiset unitiedot, pitäisi tutkia aivojen sähköistä toimintaa aivosähkökäyrätutkimuksella. Koen kuitenkin itse, että NR-toiminto antaa ihan hyvät suuntaviivat sekä omasta unesta että sen laadusta mutta myös palautumisesta. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että jokaisella on paitsi yksilölliset sykkeet myös yksilöllinen sykevälivaihtelu eikä näitä arvoja kannata verrata kenenkään toisen arvoihin.

Sykevälivaihteluun vaikuttavat monet asiat, kuten treeni, stressi ja alkoholi. Illalla nautittu yksi olut näkyy välittömästi ainakin minun sykevälivaihtelussani. Pikkujouluviikonlopun jälkeen kelloni ei näyttänyt minulle ANS-tietoja eikä unitietoja lainkaan, koska olin sen mukaan nukkunut alle neljä tuntia ja mittaria pitäisi pitää kädessä yhtäjaksoisesti vähintään neljä tuntia, jotta saisin tiedot.

Olisi toki ollut mielenkiintoista nähdä nämäkin tiedot, mutta toisaalta eipä tullut ainakaan ylimääräisiä paineita huonosta palautumisesta, kun se ei näkynyt numeerisesti ranteesta. Moni meistä tietää olon juhlien jälkeen, eihän se koskaan pirtein mahdollinen ole. Silloin onkin hyvä vain levätä juhlat pois ja palata liikunnan pariin myöhemmin.


Kardiokuorma vaatii vielä opettelua

Vantage M:ssä on tuttuun tapaan myös aktiivisuustiedot, jotka löytyivät jo M430:stäkin. Uutta on kardiokuorman status, jossa on neljä aluetta: aliharjoittelu, ylläpitävä, kehittävä ja ylikuormittava. Rasitus ja sietokyky esitetään numeroita.

Tämä toiminto vaati vielä itseltäni perehtymistä ja kellon sisään ajamista. Aloin käyttää mittaria puolimaratonin jälkeisellä lepojaksolla enkä vieläkään ole treenannut yhtään kovaa viikkoa, jolloin saatan juosta jopa sata kilsaa ja tehotreenejä on kaksi.

Pidän myös hieman huvittavina tekstejä, jotka kertovat tilastani. Kehittävällä alueella ollessani kello kertoo minun harjoitelleen progressiivisesti, minkä pitäisi parantaa kuntotasoani. Seuraavana päivänä, jos treeni menee ylikuormittavan alueelle, kello varoittaakin jo loukkaantumis- ja sairastumisriskin kasvamisesta. Lisätietoja mm. kardiokuormasta löytyy oheisesta linkistä: kardiokuorma.



Pienikin määrä alkoholia vaikuttaa sykevälivaihteluun ja palautumiseen heikentävästi.

Rannesykemittaukseen en luota 

Vantage M:ssä on siis rannesykemittaus kuten M430:ssäkin. Ensimmäisen kerran kokeillessani tätä toimintoa juostessani, ranneke jäi liian löysälle ja sykkeet olivat tapissa. Kun kiristin ranneketta, sykkeet tippuivat. Pari kertaa ranneke on jäänyt liian löysälle eikä sykkeitä ole tullut lainkaan näkyviin.

Käytän rannesykemittausta lähinnä silloin, kun juoksen työmatkoja enkä jaksa viritellä sykevyötä. M430:ssä rannesykemittaus näytti jatkuvasti liian alhaisia sykkeitä, mikä tarkoitti sitä, että kun katsoin edistymistäni Polar Flow'n Running indexistä, olin aika kova maratoonari.

Muutaman viikon käytön perusteella Vantagen rannesykemittaus vaikuttaa olevan kuitenkin hieman tarkempi kuin M430:n, mutta en edelleenkään omalla kohdallani luota tähän toimintoon. Kun haluan saada mahdollisimman tarkkaa dataa sykkeistäni, käytän aina sykevyötä.


Muita ominaisuuksia

Vantagen näyttöominaisuuksia pääsee muokkaamaan Polar Flow'ssa. Itselleni ovat tärkeitä kierrosajat etenkin vetotreenejä tehdessäni, joten säädin kelloni näyttöä niin, että näen aina kuluvan kierroksen ajan.

Polar Flow'ssa voi säätää myös laji-ikoneita. Poistin oman kelloni näytöstä sellaisia lajeja, jotka koin itselleni täysin turhaksi. Uutus, jonka jätin, on juoksumatto. Kerran testattuna se tuntui toimivan ihan hyvin.

Kun olen käyttyt kelloa pimeään talviaikaan, erinomainen ominaisuus on ollut valo, joka syttyy automaattisesti, kun nostan kättäni ja katso kelloa. Valon avulla näen näytön hyvin, eikä minun tarvitse erikseen painaa valonäppäintä - erittäin käyttäjäystävällistä!


PS Minulla ei ole mitään kaupallisia yhteistyökuvioita Polarin kanssa, enkä ole tällaisista yhteyksistä tai tuotteiden mainostamisesta blogissani millään muotoa kiinnostunut.



Synttärilahja vielä laatikossa odottamassa korkkaustaan.













perjantai 29. marraskuuta 2019

Loppukiri viimeisteli ennätyksen


Viimeisillä voimilla maaliin San Sebastianin puolimaratonilla. Kuva: MarathonFoto.


Tämän vuoden viimeisenä kisana juoksin puolimaratonin San Sebastianissa eli baskiksi Donostiassa 24. marraskuuta. Kisa ajoittui mukavasti 45-vuotissynttäreiden kynnykselle, joten ilmassa oli monenlaista odotusta ja juhlantuntua, mutta myös loppukauden väsymystä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten odottanut maaliviivan ylittämistä. Odotin sitä ehkä enemmän kuin koskaan, vaikka tiedän, että kisassa jokaisella askeleella pitää olla läsnä, eikä maaliviivaa kannata ajatella vasta kuin sen ylittämisen jälkeen. Myös sää mietitytti, sillä San Sebastianissa oli ollut rankkoja sateita ja kovaa tuulta useana kisaa edeltävänä päivänä.

Kun seisoimme Bilbaon lentokentällä ja näin, kuinka tuuli taivutteli kevyesti sypressejä ja vesi hakkasi voimalla asvalttia, ajattelin, ettei ehkä ollut niin hyvä idea lentää Espanjaan saakka juoksemaan puolimaratonia. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että vielä on vajaa vuorokausi aikaa starttiin ja monien ennusteiden mukaan ainakin tuulen pitäsi laantua. Viime kädessä säälle ei voi mitään, joten sen pohtimisella on turha stressata.



Kisakeskus San Sebastianissa eli baskiksi Donostiassa. Numerolappuja ei tarvinnut edellisenä päivänä jonottaa.


Optimaalinen juoksusää

Kisa-aamuna herätessäni sade lyö ikkunoihin ja valmistaudun psyykkisesti siihen, että vettä tulisi ja kunnolla. Tuuli on kuitenkin tyyntynyt. Myös sade taukoaa välillä, joten ihan lohduttoman loputtomalta se ei enää tunnu. Puen kisavaatteiden päälle polvipussitrikoot ja röntsöpaidan, jotka jättäisin lähtökarsinaan. Lämmintä on noin kymmenen astetta. Sortsisää.

Hotellimme sijaitsee noin kilsan päässä lähdöstä, joten en kiirehdi starttialueelle. Teen muutaman tutun kanssa verkat, sade on lakannut lähes kokonaan, ja kertakäyttösadetakki päällä on lämmin juosta. Bajamajaa en lähtöalueelta löydä, joten on pakko käydä puskassa. Otan muutamat aukivedot ja menen hyvissä ajoin karsinaan, joka alkaa täyttyä juoksijoista.

Olen ilmoittautunut 1.30-lähtöryhmään. Saan pian seurakseni pari seurakaveria. Tuttujen kamujen läsnöolo helpottaa hieman jännitystä. Minua myös huvittaa, kun tajuan, että meidän lähtöryhmämme seisoo maantiesillan alla. Olen aikaisemmin toivonut, että olisi katos, jonka alla odottaa. Sen näköjään saa, minkä pyytää.


Ruuhkassa pujottelua

Pari minuuttia ennen H-hetkeä riisun ylimääräiset vaatteet. Karsinassa on tungosta. Kun lähtölaukaus kajahtaa, menee reilu puolitoista minuuttia ennen kuin pääsen lähtöviivalle. Ruuhkaa on alussa todella paljon, ja huomaan hermostuvani. Jos meinaan juosta uuden puolimaratonennätykseni, minulla ei ole varaa jäädä kökkimään kenenkään selän taakse. Edessä lompsottelevat ärsyttävät, kiilaan ja pyytelen anteeksi. Muutama herrasmies raivaa tilaa ja näyttää kädellä, mistä kannattaa juosta. Ensimmäinen kilometri meneekin puikkelehtiessa, ja oma kello näyttää aikaa kuluneen 4.36 minuuttia. Noin kuusi sekuntia tavoitevauhtia hitaampi kilsa.

Tästä suivaantuneena juoksen seuraavat kaksi kilsaa kellon mukaan 4.14-kilsavauhtia, liian kovaa puolimaratonilla, mutta toisaalta kellon kilsat ovat aina nopeampia kuin kilometritolppien mukaiset kilsat. Oletettu anaerobinen kynnys (168) menee rikki toisella kilsalla, mutta koska tämä kynnykseni on hieman heitellyt (ja ihan tarkkaa testitietoa minulla ei ole lähiajoilta), annan mennä. Olen tietoisesti lähtenyt matkaan pienellä riskillä.

Olen monesti miettinyt, että jos jo kisan alkuvaiheessa tulee sellainen olo, että tekee mieli keskeyttää, edessä on raskas matka. Valehtelisin jälleen, jos väittäisin, ettei keskeyttäminen käynyt mielessä kisan ensimmäisen vitosen aikana. Kroppa tuntuu hyvältä, mutta syke on yllättävän korkea. Mietin, onko minulla sittenkin alkava flunssa. Edellisellä viikolla söin sinkkitabletteja kuin pastilleja, koska pelkäsin tulevani kipeäksi.


Jossakin 12 kilsan kohdalla. Kuva: MarathonFoto.


Kympin enkkavauhdissa

Matka jatkuu, eka vitonen menee vähän päälle 22 minuutin, eli olen reilusti edellä tavoitevauhtiani. Olokin on sen mukainen. Samaan aikaan askel on kuitenkin yllättävän kevyt. Kuudes kilsa on kellon mukaan 4.20 minuuttia. Nyt on pakko hiljentää vauhtia, koska muuten tulee noutaja. Kilsat 7 - 9 menevät 4.24 - 4.30 kilsavauhdilla (kellon mukaan).

Kahdeksannen kilsan kohdalla on tiukka käännös, mikä hidastaa vauhtia ja rikkoo rytmiä. Sitten edessä onkin melkein puolentoista kilsan mittainen rantasuora, jota on hyvä luukuttaa. Kohti kymmenettä kilsaa juostessani tajuan, että jos olisin kympin kisassa, juoksisin uuden enkkani. Mielessä käväisee ajatus, että kunpa olisinkin ilmoittautunut vain kympille, kohta olisi kisa ohitse. Todellisuus on kuitenkin toista: matkaa on jäljellä yli puolet.

Saan kuitenkin jonkinlaista psyykkistä voimaa enkkavauhdistani. Tiedän olevani hyvässä kunnossa, elämäni juoksukunnossa, mutta kisapäivät ovat kisapäiviä. Päätän myös hieman hiljentää vauhtia, sillä syke on yli 170.


Kilometri kerrallaan 

Kympistä eteenpäin juoksen kilsa kerrallaan ja yritän pitää kilsavauhtia 4.30-tuntumassa. Edessä on muun muassa loivaa ylämäkeä, tunnelipätkä ja tiukka käännös 13. kilometrin lopussa. Jonkinlaisena etappina pidän 15:ttä kilsaa. Näillä huudeilla meillä on hetken aikaa seurakaverirypäskin kasassa. Essi juoksee maratonia ja menee kevyesti ohi. Hän on malttanut aloittaa rauhassa. Puolikasta juoksevat Anu ja Jarkko menevät myös ohitseni. Tästä tiedän, että oma alkuni on ollut kova ja että vauhtini on hidastunut. Päätän pitää Anun selän näkyvissä, vaikka olo onkin aika toivoton ja väsynyt. Päästän pettymyksen valtaamaan mieleni. Tässäkö tämä oli, kunnon kanttaus kohti loppua. Miten minä jaksan vielä kuusi kilsaa.

15. kilometri menee kellon mukaan kilsavauhdilla 4.36, mutta 15 kilsan tolpalle on vielä jonkin verran matkaa. Sydän hakkaa yli 170 lyöntiä minuutissa, kiristää ei tohdi, vaikka ajattelinkin jossakin vaiheessa ennen kisaa, että kun tekee mieli hiljentää, minä kiristän. Miten helppoa juokseminen onkaan teoriassa.

16. ja 17. kilometri menevät jonkinlaisessa usvassa ja pettymystä sulatellessa. Olen jo melkein antanut periksi, luovuttanut, laittanut lenkkarit lopullisesti naulaan. Vielä tämä kisa ja lopetan. Yksi seurakaveri tulee vastaan ja huutaa tsemppejä. Minä siirrän jalkaa toisen eteen, väsyttää vietävästi. Ehkä vähän vituttaakin. Metrit ovat pitkiä ja vielä pidempiä ovat kilometrit. Jaksan silti pitää vauhdin 4.30:n tuntumassa.

18. kilometri on kisan huonoin. Kellon mukaan aikaa tuhraantuu 4.43 minuuttia. Vielä kolme kilsaa. Anun selkä vilkkuu edessä. Kurkku tuntuu yhtäkkiä kipeältä; tästä se johtuu, olen kipeä, en jaksa, en pysty, en kykene. Tästä tulee fiasko!



Noin 18 kilsan kohdalla. Kuva: Pasi Päällysaho.


Kolmen kilsan kiri

Jokainen meistä on varmaan kuullut juttuja, että kun joku on ollut jossakin koitoksessa omilla rajoillaan ja luulee suurin piirtein kuolevansa, hän saakin yhtäkkiä voimaan jostakin. En tietenkään ole heittämässä henkeäni, enkä vieläkään tiedä, sisuunnuinko vauhdin hidastumisesta, tajusinko, että maaliin on vain kolme kilsaa ja miten lähellä tavoite on, mutta päätän ottaa viimeisetkin mehut irti. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten pitkälle se kantaa.

Jossakin kohtaa juoksen Anun ohi ja huikkaan, että nyt mennään. Edessa on loivaa alamäkeä, joka on kuin Jupiterin lahja lempilapselleen. Psykkaan niin perkeleesti. Luin edellisenä iltana Aki Nummelan "Juokse!"-kirjaa, jonka viimeisillä sivuilla on maastojuoksujoukkeen sääntöpaperi. Kymmenes sääntö on: "Kiri kovaa viimeinen maili". Eihän se ohje ole puolikkaalle tarkoitettu, mutta sillä minä menen.

20. kilsan kohdalla tajuan olevani tavoitteestani jäljessä vain reilun puolisen minuuttia. Lisään kierroksia, vaikka en tiedä, jaksanko maaliin. 900 metriä, 800 metriä, 700 metriä... 500, 400, 300 ja sitten käännytään urheilukentälle. Viimeiset pari sataa metriä juoksen niin paljon kuin kintuista lähtee.

Oma kello pysähtyy maalissa aikaan 1.35.38. Koko matkan keskisyke on 171. Kun skrollaan tietoja alaspäin, huomaan keskivauhtini olevan tavoitteeni mukainen eli 4.28 minuuuttia/kilometri. Tällä vauhdilla ajattelin jaksavani puolikkaan, ja silloin ajaksi pitäisi tulla 1.34.xx. Matkaa on kuitenkin kellon mukaan 21,41 kilometriä, mikä selittää asian.



Loppukiri. Kuva: MarathonFoto.

Voittajafiilis

Kansainvälisillä maratonreiteillä tulee aina ylimääräisiä metrejä pelkästään ruuhkissa pujottelussa. Olen kuitenkin ajatellut, että sen minkä sekunneissa häviän, fiiliksessä voitan. Näin on San Sebastianissakin. Viralliseksi nettoajakseni tarkentuu 1.35.32, mikä jää vain puoli minuuttia tavoitteestani. Se, onko aikani 1.35 vai 1.34, on lopulta aivan sama. Edellinen ennätykseni oli 1.36.55 vuodelta 2017.

Niin sanottu kamelinselkäni meinasi katketa totaalisesti 18 kilsan kohdalla, enkä edelleenkään tiedä, mikä irroitti minut mielensuostani ja mistä sain loppukirivoimani. Ehkä se oli tieto siitä, että kun luulee olevansa aivan limiteillä, ei kuitenkaan sitä ole, vaan varastossa on vielä poveria.

Niin oli minullakin. Viimeinen kilsa meni kellon mukaan vauhdilla 4.16 ja viimeinen sata metriä noin neljän minuutin kilsavauhtia. Päätin juoksuvuoteni vahvaan puolimaratonenkkaan ja vielä sellaisella kilsavauhdilla, jota en joskus aikoinani olisi voinut kuvitellakaan juoksevani.

En ehkä laitakaan vielä lenkkareita naulaan.



San Sebastianista jäi muistoksi mm. uusi puolikkaan enkka ja vahva itsensä ylittämisen fiilis loppukirissä.













Kympin kisarapsa: onnistumiset ovat lajin suola

Enkkajuoksun jälkeen on helppo hymyillä. Kuva: Harri Mannermaa. Olen viime maaliskuusta saakka metsästänyt uutta ennätystä kympillä....