torstai 2. tammikuuta 2020

Neljä tv-sarjaa - koukuttavin on Netflix-uutuus Messiah


Mehdi Dehbi tekee karismaattisen roolin sarjassa Messiah. Kuva Wikimedia: Georges Biard


Katson valikoidusti tv-sarjoja. Jos joku ei miellytä, en yleensä anna kahta jaksoa enempää aikaani. Joskus yksikin jakso riittää. TV-sarjojen katsominen on itselleni yksi tapa rentoutua. Toisinaan television katsominen on puhdasta eskapismia ja viihtymistä. Parhaimmillaan sarjat ruokkivat ajatteluani ja laittavat pohtimaan, aivan niin kuin hyvä kirja tai elokuva. Listaan oheen muutaman viime aikojen tuttavuuden.

Koukuttava  

Netflixin kohuttu uutuussarja Messiah puraisi heti. Ensimmäisten minuuttien jälkeen tiesin, että tämä sarja on todennäköisesti erinomainen tai siis sellainen, joka uppoaa minuun. Messiah on amerikkalainen sarja, mutta se on australialaisen Michael Petronin käsialaa. Sarjan suurin koukku on pääosan esittäjä, belgialainen näyttelijä Mehdi Dehbi. Hän on kuin luotu Al-Massihin rooliin, karismaattiseksi henkilöksi, jolle esitetään usein kysymys, kuka sinä olet.

Tarinassa ovat vastakkain usko ja epäusko/järki. Al-Massih saa nopeasti seuraajia karismaattisen esiintymisensä ja ihmeellisten tekojensa takia ensin Lähi-idässä ja sitten Yhdysvalloissa. Internetin ja some-kanavien ansioista hänestä kasvaa maailmanlaajuinen ilmiö, osa ihmisistä uskoo hänen olevan Messias. Seuraajien lisäksi hänellä on fanaattisia vastustajia, jotka pitävät miestä huijarina ja jopa terroristina.

Al-Massihin haluavat napata sekä CIA:n agentti Eva Geller (Michelle Monaghan) että Israelin tiedustelupalvelun Aviram Dahan (Tomer Sisley). Kuvioon sekoittuu kiinnostavalla tavalla myös pienen texasilaisen kyläpahasen kirkkoherra vaimoineen ja tyttärineen.

Messiah on ehdottomasti helmi, joka kannattaa katsoa. Ja sarja, joka ei anna valmiita vastauksia mutta laittaa ajattelemaan. Ensimmäinen tuotantokausi sisältää 10 jaksoa. 

Ahdistava

Tanskalainen rikossarja Rauha maan päälle on ahdistava mutta hyvä. Tanskalaiset osaavat tehdä laatukamaa ja sitä tämäkin Yle Areenalta löytyvä sarja on, vaikka välillä tekisi mieli vaihtaa kanavaa. Tapahtumat sijoittuvat pikkukaupunkiin, jonka rauhaa häiritsee Mike-niminen nuori mies (Morten Hee Andersen), joka on joidenkin mukaan häiriintynyt psykopaatti.

Kun paikallinen virkavalta ei saa miestä kuriin, päättää joukko kaupunkilaisia ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Keskiössä on lääkäri Peter (Claus Riis Ostergaard), joka syyttää Mikeä poikansa tappamisesta. Vaikuttavan roolin Bibinä tekee Lene Marie Christensen. Bibi pitää keskustassa ravintolaa yhdessä miehensä Tomin kanssa ja hän kokee Miken kiusaavan miestään. Kuvioon liittyy myös perhe, jonka poika Kasper hengailee Miken kanssa, isä ja poika, jotka ovat maahanmuuttajia, sekä Peterin kirjailijaveli.

Sarjan ensimmäisiä jaksoja katsoessani koin aina epämiellyttäväksi hetket, kun Mike astuu kameran eteen. Kun lähestytään kahdeksanosaisen tuotantokauden keskivaihetta, asetelmat heiluvat ja mielessä käy, kuka teki ja mitä. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin ja päinvastoin. Kukaan ei ole enää syytön. Isien ja poikien teot nousevat sarjassa tapetille.

Luminen

Katsoin myös suomalaisen rikossarjan Sorjosen kolmannen tuotantokauden. Olen aloittanut sen joskus aikaisemminkin, mutta silloin puuduin kahteen ensimmäiseen jaksoon. Kolmas tuotantokausi vahvistuu onneksi näiden jaksojen jälkeen, vaikka epäuskottavuuksiakin riittää.

Tykkään kuitenkin Ville Virtasen esittämästä rujosta Kari Sorjosesta, rikostutkijasta joka työskentelee vakavien rikosten erikoisyksikössä VARE:ssa. Vaikka tuntuukin hieman kaukaa haetulta, että tällainen yksikkö olisi juuri Lappeenrannassa, pikkukaupunki miljöineen antaa tiettyä omaleimaisuutta sarjalle.

Kuvauksia on tehty paljon talvella, lunta on paljon ja se narisee kenkien alla. Lähes arktinen maisema sopii Nordic Noir -henkeen. Anu Sinisalo vetää hyvin kovaa poliisin roolia Lena Jaakkolana, Kari vasempana kätenä. Oman kuvionsa sarjaan tuovat Karin ja Lenan tyttäret ja Sorjosen arkkivihollinen Lasse Maasalo (Sampo Sarkola). Sorjosen kaikki kolme tuotantokautta ovat edelleen katsottavissa Yle Areenalla.

Virkistävä

BBC tuottama minisarja Hercule Poirotista oli myös katsomisen arvoinen. Vaikka David Suchet tumminen viiksineen ja pigviinikävelyineen onkin leimannut Poirotin roolia, on virkistävää nähdä Poiron'n roolissä tällä kertaa John Malkovich.

Malkovich tekee ihan hienoa jälkeä vanhenevana salapoliisina, jonka maine on jo joiltakin unohtunut. Myös Skotland Yardissa ovat puhaltaneet uudet tuulet, komisario Japp on jäänyt eläkkeelle ja tilalle on tullut uusi mies. Poirot'n ja komisarion yhteistyö ei alakaan kovin hyvissä merkeissä.

Aikataulukon arvoituksen neljä jaksoa ovat nähtävillä MTV:n C Moressa. Omaa katsomiskokemusta hieman laimensi se, että tunnen stoorin ja muistin muutaman jakson jälkeen, mikä oli murhien punainen lanka. Vaikka kesti hetken tottua Malkovichin Poirotiin, sarja on tutustumisen arvoinen - etenkin jos tykkää Agatha Christien tarinoista.











perjantai 27. joulukuuta 2019

Ennätyksiä, haasteita, yksi poistettu hammas ja musta varvas

Tämä seurakaverini ottama kuva SAUL:in SM-maastoista viime toukokuulta on yksi suosikkini. Kuva: Soile Prusi.


Mitä jäi mieleen juoksuvuodesta 2019? Olen pitänyt vuotta 2016 omana annus mirabiliksenani eli ihmevuotenani, jolloin tulokset paranivat roimasti. Ajattelin, ettei sellaista vuotta enää tulisi.

Vaan tuli. Tuloksellisesti juoksuvuoteni 2019 oli erinomainen. Kaikki ennätykset mailista maratoniin menivät uusiksi. Aikaparannukset eivät tietenkään tehneet enää samanlaista suurta loikkaa kuin kolme vuotta aikaisemmin, mutta kun minuutteja ja sekunteja on viilattu aika tiukille, jokainen ennätys on oluen arvoinen.

Tulokset ovat minulle tärkeitä, myönnän sen ilman suurempia selityksiä. Pidän siitä tunteesta, kun saan asettua lähtöviivalle enkkakunnossa. Minulla on myös jonkinlainen suuri tarve nähdä, miten pitkälle lahjaton kilpakuntoilija voi päästä fiksulla treenaamisella. Tämä on ehkä lopulta se intohimoni "bensa", joka ajaa eteenpäin ja puskee silloinkin, kun ei enää jaksaisi.

Miten pitkälle voin päästä.

Terveys ykkösenä

Vuosi 2019 on ollut myös terveenä juoksemisen vuosi, mikä näkyy tuloksissakin. Olen kärsinyt raudanpuutteesta ja jopa anemiasta, mutta kun nämä asiat saatiin kuntoon, myös juoksu muuttui. Kuvailin tunnetta jollekin niin, että ihan kuin olisin aloittanut uuden lajin. Poissa oli väsynyt rahjustaminen, tilalle tuli lennokkaampi meno. Toki pientä takapakkia tuli kesällä, mutta kirjoitan siitä lyhyesti myöhemmin.

Vuosi 2019 on avannut isosti silmiäni juuri terveyden kautta. Mitä enemmän tulee kilsoja mittariin, sitä enemmän olen alkanut arvostaa terveyttä. Se ei ole itsestäänselvyys, mutta valitettavasti sitä pitää sellaisena niin kauan kuin vointi on hyvä. Ykkösteesini on edelleen: terveydellä ei juosta. Tällekin teesille oli paikkansa kuluneena vuotena.

Ensimmäinen kisa, jossa sain maistaa lennokkaamman juoksun euforiaa, oli Pohjois-baanan maili maaliskuussa. Ajattelin, että jos kaikki menee hyvin, voisin juosta sen noin 4 minuutin kilsavauhtia. Loppuaikani oli 6.17, mikä oli 35 sekuntia kovempaa kuin reilu vuosi aikaisemmin, jolloin kärsin mm. hengitysongelmista. Kilometrivauhdiksi tuli noin 3.54.

Maaliskussa juoksin myös kympin kisan Aktia-cupissa Vantaan Hakunilassa. Fiilikset maililta viittasivat vahvasti siihen, että on realismia hakea uutta enkkaa. Ihan valtavaa aikaparannusta ei tapahtunut, mutta ennätykseni parani viidellä sekunnilla, aikaan 44.05.


Nojailen polviin hyvin menneen mailin jälkeen viime maaliskuussa. Kuva: Karoliina Vuohtoniemi.


Maratonenkka uusiksi Pariisissa

Kevään 2019 ykköstavoite minulla oli Pariisin maraton, joka juostiin huhtikuussa. Odotin matkaa monestakin syystä, sillä oli parikymppisenä ollut au pairina Pariisin esikaupunkialueella, minkä jälkeen en ollut kaupungissa käynyt. Tiesin myös, että olen elämäni juoksukunnossa.

Bussimatkalla lentokentältä Riemukaarelle muistoja tulvi mieleen. Ranskalaisten kahviloiden markiisit ja korituoliterassit, keväinen valo ja Champs-Élyseés, joka näytti hämmentävän samanlaiselta kuin yli 20 vuotta sitten. Boheemi Pariisi, jonne oli hyvä palata.

Itse maraton ei ollut helpoimmasta päästä, olenkin kuvaillut sitä työvoitoksi. Erehdyin laittamaan jalkaan mustat pitkät trikoot, mutta keväinen aurinko oli armottoman lämmin ja juostessa tuli valtavan kuuma, kaadoin vettä päälle ja sinnittelin. Minulla ei myöskään koskaan aikaisemmin ole ollut vatsan kanssa ongelmia, mutta Pariisissa viimeiset seitsemän kilsaa maha oli kipeä, enkä tiennyt, selviänkö maaliin puhtailla vaatteilla.

Mutta hyvä treeni ja vielä parempi kunto kantoivat uuteen enkkaan 3.22.35. Ei tullut oksennusta eikä pettänyt suoli. Maalissa itkin helpotuksesta, mutta olo oli sen verran kuvottava, että oli pakko ohittaa kaikki maalitarjoilut ja lähteä kohti hotellia.



Ilmeestäni päätellen ollaan aika lähellä maalia Pariisissa. Kuva: MarathonFoto.


Henkilökohtainen mitali maastoista

Kevään yksi onnistuminen oli myös SAUL:in SM-maastot, jotka juostiin Janakkalassa vain kolme viikkoa Pariisin maratonin jälkeen. Sain pronssia N45-sarjassa, matka oli kuusi kilsaa. Mitali oli ensimmäinen henkilökohtainen SAUL:in SM-mitali, jota en osannut edes odottaa. Palkintokorokkeella seisoessani minua alkoi itkettää, olin jotenkin niin liikuttunut. Muistin jälleen, miksi juoksen.

Kesäkuun alussa olin ehkä normaalia väsyneempi, mutta laitoin fiiliksen töiden ja muun keväällä kertyneen kuorman piikkiin. Kävin kuitenkin verikokeissa. Hemoglobiini oli 113, niin matalaa lukemaa minulla ei ole koskaan ollut. Ferritiini eli varastorauta oli kuitenkin vielä noin 100, joten ajattelin, ettei ole syytä suureen huoleen. Forssan Suvi-illan kymppi oli raskas, mutta mittari oli lähes hellelukemissa, joten sääkään ei suosinut. Juttelin lääkärin kanssa ja aloitin rautatablettien syömisen.

Koko kesän huippukohta oli ehdottomasti treenileiri Livignossa Italian Alpeilla. SporttiOravien järjestämällä leirillä oli mahdollisuus pyöräillä ja juosta. Minä keskityin juoksuun, koska harrastan lähinnä kesälomafillarointia, mikä on kaukana maasto- ja maantiepyöräilystä. Livignossa juoksin ensimmäistä kertaa Alpeilla, ja vuoret tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen, että tiedän tasan tarkkaan, mitä teen ensi kesänä. SporttiOravien reissu on jo varattu!



Ensimmäinen SAUL:in henkilökohtainen mitali sai minut lähes kyyneliin. Kuva: Pasi Päällysaho.


Takapakkia heinäkuussa

Heinäkuussa ajattelin käydä testaamassa Alppi-leirin vaikutuksen kympin kisassa Hämeenlinnassa. Linnahölkän ensimmäiset kolme kilometriä sujuivatkin joten kuten, mutta sitten vauhti hiljeni ja alkoivat tutut hengitysongelmat. Aika oli surkea, ja kun pääsin kotiin, itkin. Heti kun alkoi arki, soitin lääkärilleni. Hemoglobiinini oli noussut viiden viikon rautatankkauksella 4 yksikköä, mutta ferritiini oli laskenut. Sain suoraan suoneen rautaa heinäkuun lopulla.

Juoksin heinäkuussa vielä Harri Mannermaan Juhlajuoksun lähinnä treeni mielessä, se olikin koko kesän helteisin kisa, lämpöasteita oli yli 30. Olin jo aikaisemmin kesällä ilmoittautunut SAUL:in SM-yleisurheilukisojen ratavitoselle, joka juostaisiin Turussa elokuussa. Vaikka rautatiputuksesta oli vain reilu pari viikkoa, lähdin ihan hyvillä mielin testaamaan kuntoa.

Olen aina tykännyt Turusta, joten eniten viikonlopussa ehkä harmitti se, että tein vain pikavisiitin tähän viehättävään kesäkaupunkiin, enkä ehtinyt kuin juosta kisan. Kokematta jäivät auringossa kylpevien jokilaivojen terassit, mutta joskus näin. Vitosen kisa tarjosi balsamia haavoilleni: vaikka juoksimme helteessä, onnistuin silti niristämään muutamalla sekunnilla itselleni uuden vitosen enkan 21.37. Suutelin Turkua, hyppäsin junaan, ostin kärrystä kaljan ja hymyilin.



Turku sai minut hymyilemään! Kuva: Kirsi Niemi.


Tuskainen Tallinna

Elokuun lopulla osallistuin vielä maratonviestiin Helsinki Marathonilla. Viestissä jokaisen osuus on noin 10,55 kilometriä. Oma juoksuni oli nappisuoritus. Rautaa oli nyt kropassa, joka toimi, eikä hengitysongelmia tai muuta väsymystä ollut. Fiilis oli huikea. odotinkin innoissani Tallinnassa syyskuussa juostavaa kymppiä: joko nyt saisin enkkani uudelle minuuttilukemalle.

Mutta tässäkään lajissa kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Viikko ennen Tallinnaa minulta irtosi hampaasta paikka. Hammaslääkärissä selvisi, että itse asiassa koko juurihoidettu hammas olisi poistettava. Operaatio tapahtui perjantaina ja lauantaina olisi kisa.

Lähdin Tallinnaan ja hain kisanumeron, sillä hammaslääkäri ei varsinaisesti kisaa kieltänyt, mutta ei suositellutkaan. Särky oli melko kovaa seuraavan yön, ja popsin lääkkeitä maksimimäärän. Aamulla olo oli sen verran outo, ettei ajatus juoksemisesta oikein sytyttänyt. Lisäksi tiesin, että olisi ensiarvoisen tärkeää, että poistetun hampaan kohdalle muodostuisi verihyytymä, joka suojaisi alla olevaa hammasluuta yms. pöpöiltä.

Mikä se ykkösteesi olikaan. Myönnän, että leikittelin ajatuksella kisaamisesta. Terveydellä ei kuitenkaan juosta. Pari tuntia ennen starttia avasin oluen. Osallistuin kympille tällä kertaa kannustajan ominaisuudessa. Krapulan lisäksi seuraavana päivänä oli kurkku kipeä. Olin tulossa kipeäksi. Oli levon aika. Tässä vaiheessa syksyn ykköstavoitteeseen eli Espoon SM-maratoniin oli aikaa pari viikkoa. Ei ihan optimaalinen aika flunssalle.

Lepäsin. Enhän voinut muutakaan. Poistetun hampaan kohta suussani parani onneksi hyvää vauhtia. Vielä viikko ennen maratonia olin kuitenkin yllättävän räkäinen.



Viestiosuus HM:n maratonviestissä oli nappisuoritus, joka antoi taas toivoa. Kuva: Helsinki Marathon.


SM-maraton kokemuksena

SM-maratonille starttasin kuitenkin terveenä. Sään puolesta olosuhteet olivat lähes optimaaliset, samoin oli kisapaikan sijainti. Reitti kaikkine hiekkapätkineen, tietöineen ja mäkineen oli yllättävän raskas ja jo puolimatkassa olisin halunnut jäädä hengailemaan Otaniemen kentälle.

Mutta tavoite on tavoite. Laitoin jalkaa toisen eteen ja yritin pysytellä tavoitevauhdissani. Syke oli kuitenkin yllättävän korkea, joten jossakin vaiheessa oli vain pakko antaa periksi ja hidastaa. Juoksin kuitenkin Espoossa elämäni toiseksi parhaan ajan 3.26.34. SM-maratonilla osallistujia oli 11, ja sain kunnian olla 11. Se oli elämäni ensimmäinen yleisen sarjan SM-juoksu, ja siksi tuolla maratonilla tulee aina olemaan paikka muistoissani.

Koska vuosi oli ollut hyvä, en malttanut lopettaa kautta vielä syyskuussa. Otin kunnon lepojakson maratonin jälkeen ja laitoin vielä muutaman kisan kalenteriin loppuvuodelle. Lokakuussa kävin poistamassa "karstoja" maratonviestissä Vantaalla. Jos elokuussa meno oli ollut lennokasta, Vantaalla 4.30-vauhdin pitäminen reilut 10 kilsaa oli todellista työtä.


Yksi kisarutiineistani on lenkkareiden nauhojen kiristäminen. Kuva: Soile Prusi.


Podiumille PM-maastoissa

Vantaan jälkeen palasin vähitellen myös tehotreenien pariin. Reippaat lenkit alkoivat sujua paremmin kuin ikinä ja olin onnellinen. Treenaaminen oli yhtä euforiaa ja tulevat kisat motivoivat.

Marraskuussa osallistuin SAUL:in järjestämiin Mastersien PM-maastoihin Vierumäellä. Kisapaikka ja olosuhteet olivat ihan hyvät, mutta osallistujia oli harmittavan vähän. Itselläni oli vielä ylimääräisenä jännityksenä se, olenko ilmoittatunut oikeaan sarjaan, enkä ollut tästä varma siinä vaiheessa, kun lähdin juoksemaan 7,65 kilsan kisaa.

Golfkentän pohjalle rakennettu rata oli mutainen ja liukas, vettä tihkutti, mutta oma meno oli jälleen yllättävän vahvaa ja hyvää. Koin jopa jonkinlaisen flow'n jossakin kohtaa kisaa, mikä on minulle äärimmäisen harvinaista.

En ole mitalien enkä pokaalien perään, mutta kolmas sija ja pronssimitali Mastersien PM-maastoissa maistui, sarjakin eli N45 oli lopulta ihan oikea. Jälleen yksi hyvä kokemus tälle vuodelle.



Mastersien PM-maastojen pronssi N45-sarjassa maistui! Kuva: Pasi Päällysaho.


Raskas enkkapuolikas Espanjassa

Jäljellä oli enää puolimaraton San Sebastianissa eli Donostiassa Espanjassa marraskuun lopulla. Ajoitus ei ehkä enää kisamielessä ollut kaikista parhain, sitä alkoi jo olla koko syksyn lastit niskassa. Odotinkin aika malttamattomana puolikasta ja ehkä vielä enemmän sitä, että se on ohitse ja pääsen aloittamaan kunnon ylimenokauden.

Näistä lähtökohdista käsin ei liene ihme, että puolimaraton oli raskas matka alusta alkaen. Oli ruuhkaa ja puikkelehtimista ja jos jonkinlaista mutkaa ja käännöstä. Sää oli onneksi mainio: pilvinen, noin 10 astetta ja tihkusadetta paikoitellen. Kisasta jäi raskauden lisäksi mieleen fiilis siitä, että meinasin aivan totaalisesti katketa 18 kilsan kohdalla, mutta sitten kaivoin jostakin kaikki paukut ja otin kolmen kilsan loppukirin. Se kantoi uuteen enkkaan 1.35.32.



Viimeiset metrit lasittunein katsein. Kuva: MarathonFoto.

Varvas mustaksi haastetta tehdessä

Vuosi 2019 alkaa olla juostu. Vielä viime metreillä joululomalla kokeilin norjalaisen hiihtäjä-Johanneksen somessa jakamaa fitness-haastetta. En oikein itsekään tiedä, miksi moiseen hurahdin. Sain haasteen auttavasti tehtyä, mutta hintana oli musta isovarvas. Selvisin onneksi säikähdyksellä, ja varvas on jo juoksukunnossa.

Se on itse asiassa niin hyvässä juoksukunnossa, että ilmoittauduin vielä vuoden viimeiseen kisaan eli Espoon Uudenvuodenjuoksuun. Olen kuullut, että reittiä valaisevat ulkotulet. 

Mikä onkaan parempi päätös juoksuvuodelle!




Musta varvas, onneksi selvisin säikähdyksellä.


PS. Kirjoituksesta puuttuvat mm. ne epäviralliset kisat, joita vedämme kaveriporukalla. Myös ne ovat siivittäneet kisoja, avanneet paikkoja ja luoneet uskoa koko juoksugenreen - kiitos!



Lumouduin Alpeilla juoksemisesta niin paljon, että ensi kesän reissu Livignoon on jo varattu. Kuva: Sanna Kullberg.
















tiistai 17. joulukuuta 2019

Kokemuksia Vantage M -sykemittarista


Vantage M:ssä on pyöreä näyttö, johon mahtuu paljon infoa. Toiset saattavat kokea näytön liian isoksi, minä en.


Sain syntymäpäivälahjaksi uuden sykemittarin eli Polarin Vantage M:n. Laite on ollut minulla käytössä nyt vajaan kuukauden. Kirjoitain joitakin käyttökokemuksia myös tänne blogiin.

Olen omistanut aikaisemmin kolme Polarin mittaria, joista viimeisin oli M430. Vantage M toimii hyvin samanlaisella peruslogiikalla, mutta totta kai siinä on enemmän ominaisuuksia ja hienouksia kuin aikaisemmissa mittareissani.

Kaunis ja kevyt

Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ulkonäöllä on ainakin minulle merkitystä. Olen esteetikko ja pidän hyvin suunnitelluista esineistä, joissa yhdistyy käyttäjäystävällisyys ja estetiikka. Turhaa kikkailua en arvosta.

Vantage M on mielestäni kaunis. Pyöreä kellotaulu ja kapea ranneke erottuvat hyvin edukseen, jos vertaa mallia esimerkiksi M430:een, joka on melkoisen tasapaksu mokkula äijämaisella rannekkeella. Vantagen kellotauluun mahtuu myös koon puolesta paljon infoa, vaikka joku saattaisi moittia näyttöä liian isoksi. Minä en. Kello on myös yllättävän kevyt.

Näppäimet löytyvät kellon reunilta samalla logiikalla kuin aikaisemmastakin Polaristani. Kesti kuitenkin muutaman päivän tottua käyttämään näppäimiä, koska kellotaulun muoto on pyöreä ja sormeni asettuvat sen ympärille hieman eri tavalla kuin edellisen kellon.

Mittarin latauspiuha on myös toimivampi kuin edellisen mittarini. Vantage M:ssä piuha kiinnittyy kelloon näppärästi magneetin avulla.


Sykevälivaihtelu kertoo palautumisesta

Aivan uutta ovat nightly recharge -toiminto ja ANS-tiedot, joista selviää unenaikainen keskisyke, sykevälivaihtelu ja hengitystiheys. Monet käyttävät palautumisen seurannassa nykyään sykevälivaihtelua. Perusidea on, että mitä suurempi arvo on numeerisesti sen paremmin on palautunut. Ohessa hyvä linkki: sykevälivaihtelu.

M430-mallissa ei tällaista toimintoa ollut, vaan seurasin omaa sykettäni niin, että katsoin aamulla, miten matalalle syke oli tippunut yöllä. Opin tulkitsemaan siitä omaa palautumistani. Vantage M ei näytä kellotaulussa uniajan alinta sykettä, vaan keskiarvon (paitsi jos jatkuva sykeseuranta on päällä koko ajan). Tietokoneelle ja puhelimelle ladattavasta Polar Flow -ohjelman aktiivisuustiedoista löytyy kuitenkin sekä uni- että valveillaoloajan alin syke.

Nightly recharge -toiminnossa on myös unen tiedot, joissa on osittain samaa infoa kuin M430:ssäkin. Uutta on kuitenkin mm. se, että tiedoissa näkyvät unisyklit, REM-unen, syvän ja kevyen unen määrät.



M430-mallissa näytöllä näkyy minimisyke sekä päivällä että yöllä. Vantage M:ssä vuorokauden sykkeet saa näkyville näytölle, jos pitää kellossa päällä jatkuvaa sykeseurantaa. Itse pidän jatkuvan sykeseurannan päällä vain öisin.


Sykemittareita ja esim. Oura-sormusta on kritisoitu siitä, etteivät ne voi mitata unitietoja tarkasti. Jos haluaa mahdollisimman todenmukaiset unitiedot, pitäisi tutkia aivojen sähköistä toimintaa aivosähkökäyrätutkimuksella. Koen kuitenkin itse, että NR-toiminto antaa ihan hyvät suuntaviivat sekä omasta unesta että sen laadusta mutta myös palautumisesta. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että jokaisella on paitsi yksilölliset sykkeet myös yksilöllinen sykevälivaihtelu eikä näitä arvoja kannata verrata kenenkään toisen arvoihin.

Sykevälivaihteluun vaikuttavat monet asiat, kuten treeni, stressi ja alkoholi. Illalla nautittu yksi olut näkyy välittömästi ainakin minun sykevälivaihtelussani. Pikkujouluviikonlopun jälkeen kelloni ei näyttänyt minulle ANS-tietoja eikä unitietoja lainkaan, koska olin sen mukaan nukkunut alle neljä tuntia ja mittaria pitäisi pitää kädessä yhtäjaksoisesti vähintään neljä tuntia, jotta saisin tiedot.

Olisi toki ollut mielenkiintoista nähdä nämäkin tiedot, mutta toisaalta eipä tullut ainakaan ylimääräisiä paineita huonosta palautumisesta, kun se ei näkynyt numeerisesti ranteesta. Moni meistä tietää olon juhlien jälkeen, eihän se koskaan pirtein mahdollinen ole. Silloin onkin hyvä vain levätä juhlat pois ja palata liikunnan pariin myöhemmin.


Kardiokuorma vaatii vielä opettelua

Vantage M:ssä on tuttuun tapaan myös aktiivisuustiedot, jotka löytyivät jo M430:stäkin. Uutta on kardiokuorman status, jossa on neljä aluetta: aliharjoittelu, ylläpitävä, kehittävä ja ylikuormittava. Rasitus ja sietokyky esitetään numeroita.

Tämä toiminto vaati vielä itseltäni perehtymistä ja kellon sisään ajamista. Aloin käyttää mittaria puolimaratonin jälkeisellä lepojaksolla enkä vieläkään ole treenannut yhtään kovaa viikkoa, jolloin saatan juosta jopa sata kilsaa ja tehotreenejä on kaksi.

Pidän myös hieman huvittavina tekstejä, jotka kertovat tilastani. Kehittävällä alueella ollessani kello kertoo minun harjoitelleen progressiivisesti, minkä pitäisi parantaa kuntotasoani. Seuraavana päivänä, jos treeni menee ylikuormittavan alueelle, kello varoittaakin jo loukkaantumis- ja sairastumisriskin kasvamisesta. Lisätietoja mm. kardiokuormasta löytyy oheisesta linkistä: kardiokuorma.



Pienikin määrä alkoholia vaikuttaa sykevälivaihteluun ja palautumiseen heikentävästi.

Rannesykemittaukseen en luota 

Vantage M:ssä on siis rannesykemittaus kuten M430:ssäkin. Ensimmäisen kerran kokeillessani tätä toimintoa juostessani, ranneke jäi liian löysälle ja sykkeet olivat tapissa. Kun kiristin ranneketta, sykkeet tippuivat. Pari kertaa ranneke on jäänyt liian löysälle eikä sykkeitä ole tullut lainkaan näkyviin.

Käytän rannesykemittausta lähinnä silloin, kun juoksen työmatkoja enkä jaksa viritellä sykevyötä. M430:ssä rannesykemittaus näytti jatkuvasti liian alhaisia sykkeitä, mikä tarkoitti sitä, että kun katsoin edistymistäni Polar Flow'n Running indexistä, olin aika kova maratoonari.

Muutaman viikon käytön perusteella Vantagen rannesykemittaus vaikuttaa olevan kuitenkin hieman tarkempi kuin M430:n, mutta en edelleenkään omalla kohdallani luota tähän toimintoon. Kun haluan saada mahdollisimman tarkkaa dataa sykkeistäni, käytän aina sykevyötä.


Muita ominaisuuksia

Vantagen näyttöominaisuuksia pääsee muokkaamaan Polar Flow'ssa. Itselleni ovat tärkeitä kierrosajat etenkin vetotreenejä tehdessäni, joten säädin kelloni näyttöä niin, että näen aina kuluvan kierroksen ajan.

Polar Flow'ssa voi säätää myös laji-ikoneita. Poistin oman kelloni näytöstä sellaisia lajeja, jotka koin itselleni täysin turhaksi. Uutus, jonka jätin, on juoksumatto. Kerran testattuna se tuntui toimivan ihan hyvin.

Kun olen käyttyt kelloa pimeään talviaikaan, erinomainen ominaisuus on ollut valo, joka syttyy automaattisesti, kun nostan kättäni ja katso kelloa. Valon avulla näen näytön hyvin, eikä minun tarvitse erikseen painaa valonäppäintä - erittäin käyttäjäystävällistä!


PS Minulla ei ole mitään kaupallisia yhteistyökuvioita Polarin kanssa, enkä ole tällaisista yhteyksistä tai tuotteiden mainostamisesta blogissani millään muotoa kiinnostunut.



Synttärilahja vielä laatikossa odottamassa korkkaustaan.













perjantai 29. marraskuuta 2019

Loppukiri viimeisteli ennätyksen


Viimeisillä voimilla maaliin San Sebastianin puolimaratonilla. Kuva: MarathonFoto.


Tämän vuoden viimeisenä kisana juoksin puolimaratonin San Sebastianissa eli baskiksi Donostiassa 24. marraskuuta. Kisa ajoittui mukavasti 45-vuotissynttäreiden kynnykselle, joten ilmassa oli monenlaista odotusta ja juhlantuntua, mutta myös loppukauden väsymystä.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten odottanut maaliviivan ylittämistä. Odotin sitä ehkä enemmän kuin koskaan, vaikka tiedän, että kisassa jokaisella askeleella pitää olla läsnä, eikä maaliviivaa kannata ajatella vasta kuin sen ylittämisen jälkeen. Myös sää mietitytti, sillä San Sebastianissa oli ollut rankkoja sateita ja kovaa tuulta useana kisaa edeltävänä päivänä.

Kun seisoimme Bilbaon lentokentällä ja näin, kuinka tuuli taivutteli kevyesti sypressejä ja vesi hakkasi voimalla asvalttia, ajattelin, ettei ehkä ollut niin hyvä idea lentää Espanjaan saakka juoksemaan puolimaratonia. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että vielä on vajaa vuorokausi aikaa starttiin ja monien ennusteiden mukaan ainakin tuulen pitäsi laantua. Viime kädessä säälle ei voi mitään, joten sen pohtimisella on turha stressata.



Kisakeskus San Sebastianissa eli baskiksi Donostiassa. Numerolappuja ei tarvinnut edellisenä päivänä jonottaa.


Optimaalinen juoksusää

Kisa-aamuna herätessäni sade lyö ikkunoihin ja valmistaudun psyykkisesti siihen, että vettä tulisi ja kunnolla. Tuuli on kuitenkin tyyntynyt. Myös sade taukoaa välillä, joten ihan lohduttoman loputtomalta se ei enää tunnu. Puen kisavaatteiden päälle polvipussitrikoot ja röntsöpaidan, jotka jättäisin lähtökarsinaan. Lämmintä on noin kymmenen astetta. Sortsisää.

Hotellimme sijaitsee noin kilsan päässä lähdöstä, joten en kiirehdi starttialueelle. Teen muutaman tutun kanssa verkat, sade on lakannut lähes kokonaan, ja kertakäyttösadetakki päällä on lämmin juosta. Bajamajaa en lähtöalueelta löydä, joten on pakko käydä puskassa. Otan muutamat aukivedot ja menen hyvissä ajoin karsinaan, joka alkaa täyttyä juoksijoista.

Olen ilmoittautunut 1.30-lähtöryhmään. Saan pian seurakseni pari seurakaveria. Tuttujen kamujen läsnöolo helpottaa hieman jännitystä. Minua myös huvittaa, kun tajuan, että meidän lähtöryhmämme seisoo maantiesillan alla. Olen aikaisemmin toivonut, että olisi katos, jonka alla odottaa. Sen näköjään saa, minkä pyytää.


Ruuhkassa pujottelua

Pari minuuttia ennen H-hetkeä riisun ylimääräiset vaatteet. Karsinassa on tungosta. Kun lähtölaukaus kajahtaa, menee reilu puolitoista minuuttia ennen kuin pääsen lähtöviivalle. Ruuhkaa on alussa todella paljon, ja huomaan hermostuvani. Jos meinaan juosta uuden puolimaratonennätykseni, minulla ei ole varaa jäädä kökkimään kenenkään selän taakse. Edessä lompsottelevat ärsyttävät, kiilaan ja pyytelen anteeksi. Muutama herrasmies raivaa tilaa ja näyttää kädellä, mistä kannattaa juosta. Ensimmäinen kilometri meneekin puikkelehtiessa, ja oma kello näyttää aikaa kuluneen 4.36 minuuttia. Noin kuusi sekuntia tavoitevauhtia hitaampi kilsa.

Tästä suivaantuneena juoksen seuraavat kaksi kilsaa kellon mukaan 4.14-kilsavauhtia, liian kovaa puolimaratonilla, mutta toisaalta kellon kilsat ovat aina nopeampia kuin kilometritolppien mukaiset kilsat. Oletettu anaerobinen kynnys (168) menee rikki toisella kilsalla, mutta koska tämä kynnykseni on hieman heitellyt (ja ihan tarkkaa testitietoa minulla ei ole lähiajoilta), annan mennä. Olen tietoisesti lähtenyt matkaan pienellä riskillä.

Olen monesti miettinyt, että jos jo kisan alkuvaiheessa tulee sellainen olo, että tekee mieli keskeyttää, edessä on raskas matka. Valehtelisin jälleen, jos väittäisin, ettei keskeyttäminen käynyt mielessä kisan ensimmäisen vitosen aikana. Kroppa tuntuu hyvältä, mutta syke on yllättävän korkea. Mietin, onko minulla sittenkin alkava flunssa. Edellisellä viikolla söin sinkkitabletteja kuin pastilleja, koska pelkäsin tulevani kipeäksi.


Jossakin 12 kilsan kohdalla. Kuva: MarathonFoto.


Kympin enkkavauhdissa

Matka jatkuu, eka vitonen menee vähän päälle 22 minuutin, eli olen reilusti edellä tavoitevauhtiani. Olokin on sen mukainen. Samaan aikaan askel on kuitenkin yllättävän kevyt. Kuudes kilsa on kellon mukaan 4.20 minuuttia. Nyt on pakko hiljentää vauhtia, koska muuten tulee noutaja. Kilsat 7 - 9 menevät 4.24 - 4.30 kilsavauhdilla (kellon mukaan).

Kahdeksannen kilsan kohdalla on tiukka käännös, mikä hidastaa vauhtia ja rikkoo rytmiä. Sitten edessä onkin melkein puolentoista kilsan mittainen rantasuora, jota on hyvä luukuttaa. Kohti kymmenettä kilsaa juostessani tajuan, että jos olisin kympin kisassa, juoksisin uuden enkkani. Mielessä käväisee ajatus, että kunpa olisinkin ilmoittautunut vain kympille, kohta olisi kisa ohitse. Todellisuus on kuitenkin toista: matkaa on jäljellä yli puolet.

Saan kuitenkin jonkinlaista psyykkistä voimaa enkkavauhdistani. Tiedän olevani hyvässä kunnossa, elämäni juoksukunnossa, mutta kisapäivät ovat kisapäiviä. Päätän myös hieman hiljentää vauhtia, sillä syke on yli 170.


Kilometri kerrallaan 

Kympistä eteenpäin juoksen kilsa kerrallaan ja yritän pitää kilsavauhtia 4.30-tuntumassa. Edessä on muun muassa loivaa ylämäkeä, tunnelipätkä ja tiukka käännös 13. kilometrin lopussa. Jonkinlaisena etappina pidän 15:ttä kilsaa. Näillä huudeilla meillä on hetken aikaa seurakaverirypäskin kasassa. Essi juoksee maratonia ja menee kevyesti ohi. Hän on malttanut aloittaa rauhassa. Puolikasta juoksevat Anu ja Jarkko menevät myös ohitseni. Tästä tiedän, että oma alkuni on ollut kova ja että vauhtini on hidastunut. Päätän pitää Anun selän näkyvissä, vaikka olo onkin aika toivoton ja väsynyt. Päästän pettymyksen valtaamaan mieleni. Tässäkö tämä oli, kunnon kanttaus kohti loppua. Miten minä jaksan vielä kuusi kilsaa.

15. kilometri menee kellon mukaan kilsavauhdilla 4.36, mutta 15 kilsan tolpalle on vielä jonkin verran matkaa. Sydän hakkaa yli 170 lyöntiä minuutissa, kiristää ei tohdi, vaikka ajattelinkin jossakin vaiheessa ennen kisaa, että kun tekee mieli hiljentää, minä kiristän. Miten helppoa juokseminen onkaan teoriassa.

16. ja 17. kilometri menevät jonkinlaisessa usvassa ja pettymystä sulatellessa. Olen jo melkein antanut periksi, luovuttanut, laittanut lenkkarit lopullisesti naulaan. Vielä tämä kisa ja lopetan. Yksi seurakaveri tulee vastaan ja huutaa tsemppejä. Minä siirrän jalkaa toisen eteen, väsyttää vietävästi. Ehkä vähän vituttaakin. Metrit ovat pitkiä ja vielä pidempiä ovat kilometrit. Jaksan silti pitää vauhdin 4.30:n tuntumassa.

18. kilometri on kisan huonoin. Kellon mukaan aikaa tuhraantuu 4.43 minuuttia. Vielä kolme kilsaa. Anun selkä vilkkuu edessä. Kurkku tuntuu yhtäkkiä kipeältä; tästä se johtuu, olen kipeä, en jaksa, en pysty, en kykene. Tästä tulee fiasko!



Noin 18 kilsan kohdalla. Kuva: Pasi Päällysaho.


Kolmen kilsan kiri

Jokainen meistä on varmaan kuullut juttuja, että kun joku on ollut jossakin koitoksessa omilla rajoillaan ja luulee suurin piirtein kuolevansa, hän saakin yhtäkkiä voimaan jostakin. En tietenkään ole heittämässä henkeäni, enkä vieläkään tiedä, sisuunnuinko vauhdin hidastumisesta, tajusinko, että maaliin on vain kolme kilsaa ja miten lähellä tavoite on, mutta päätän ottaa viimeisetkin mehut irti. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten pitkälle se kantaa.

Jossakin kohtaa juoksen Anun ohi ja huikkaan, että nyt mennään. Edessa on loivaa alamäkeä, joka on kuin Jupiterin lahja lempilapselleen. Psykkaan niin perkeleesti. Luin edellisenä iltana Aki Nummelan "Juokse!"-kirjaa, jonka viimeisillä sivuilla on maastojuoksujoukkeen sääntöpaperi. Kymmenes sääntö on: "Kiri kovaa viimeinen maili". Eihän se ohje ole puolikkaalle tarkoitettu, mutta sillä minä menen.

20. kilsan kohdalla tajuan olevani tavoitteestani jäljessä vain reilun puolisen minuuttia. Lisään kierroksia, vaikka en tiedä, jaksanko maaliin. 900 metriä, 800 metriä, 700 metriä... 500, 400, 300 ja sitten käännytään urheilukentälle. Viimeiset pari sataa metriä juoksen niin paljon kuin kintuista lähtee.

Oma kello pysähtyy maalissa aikaan 1.35.38. Koko matkan keskisyke on 171. Kun skrollaan tietoja alaspäin, huomaan keskivauhtini olevan tavoitteeni mukainen eli 4.28 minuuuttia/kilometri. Tällä vauhdilla ajattelin jaksavani puolikkaan, ja silloin ajaksi pitäisi tulla 1.34.xx. Matkaa on kuitenkin kellon mukaan 21,41 kilometriä, mikä selittää asian.



Loppukiri. Kuva: MarathonFoto.

Voittajafiilis

Kansainvälisillä maratonreiteillä tulee aina ylimääräisiä metrejä pelkästään ruuhkissa pujottelussa. Olen kuitenkin ajatellut, että sen minkä sekunneissa häviän, fiiliksessä voitan. Näin on San Sebastianissakin. Viralliseksi nettoajakseni tarkentuu 1.35.32, mikä jää vain puoli minuuttia tavoitteestani. Se, onko aikani 1.35 vai 1.34, on lopulta aivan sama. Edellinen ennätykseni oli 1.36.55 vuodelta 2017.

Niin sanottu kamelinselkäni meinasi katketa totaalisesti 18 kilsan kohdalla, enkä edelleenkään tiedä, mikä irroitti minut mielensuostani ja mistä sain loppukirivoimani. Ehkä se oli tieto siitä, että kun luulee olevansa aivan limiteillä, ei kuitenkaan sitä ole, vaan varastossa on vielä poveria.

Niin oli minullakin. Viimeinen kilsa meni kellon mukaan vauhdilla 4.16 ja viimeinen sata metriä noin neljän minuutin kilsavauhtia. Päätin juoksuvuoteni vahvaan puolimaratonenkkaan ja vielä sellaisella kilsavauhdilla, jota en joskus aikoinani olisi voinut kuvitellakaan juoksevani.

En ehkä laitakaan vielä lenkkareita naulaan.



San Sebastianista jäi muistoksi mm. uusi puolikkaan enkka ja vahva itsensä ylittämisen fiilis loppukirissä.













perjantai 15. marraskuuta 2019

Jokaisen tulisi juosta 10 maratonia

Luin Pekka Juntin kolumnin "Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi", ja se ärsytti minua tavattoman paljon. Tekstiin oli saatu sellainen sävy, että jollei koskaan ole siivonnut keskellä yötä rättiväsyneenä lapsen oksennusta, on jäänyt jostakin olennaisesta paitsi. Sen voisi tiivistää niin, että jos sinulla ei ole lasta, jota pääsääntöisesti kasvatat, ei sinulla ole oikeastaan juuri mitään.

Eniten ärsytti poterosta huuteleminen ja kuplan sisältä kirjoittaminen. Ne umpiväsyneet vanhemmat, jotka ovat eläneet samaa arkea kuin Juntti, voivat hyvin samaistua ainakin joiltakin osin hänen ajatuksiinsa. Me, jotka emme kodeissamme kasvata tulevaisuuden toivoja, jäämme tyhjiksi ja osattomiksi. Jos on vaikea kuvitella tätä osattomuutta, annan esimerkin.

Menen nyt omaan poterooni kuin pappi saarnastuoliin ja täältä huutelen, että jokaisen tulisi juosta 10 maratonia. Koska, kuten Juntti hienosti asian ilmaisee, ilman tosikoitoksia me jäämme vajaiksi. Jokainen, joka on juossut 10 maratonia, tietää, mitä kaikkea pitää sietää, jotta nuo matkat olisivat mahdollisia. Pitää treenata säntillisesti ja säännöllisesti säässä kuin säässä, palella juoksutrikoissa pakkasella ja hikoilla sortseissa helteellä, juosta pitkiä parin tunnin lenkkejä lähes joka viikonloppu, pitää huolta lihaskunnosta ja -huollosta. Ja toistaa tätä viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Kestää väsymystä. Kestää kilometrejä. Olla vammautumatta.

Voisin mennä vielä pidemmälle ja hehkuttaa, miten jotain olennaista jää kokematta, jos et koskaan ole juossut paska housussa maaliin tai oksentanut lenkkareillesi maaliviivan jälkeen.

Jos et nyt jostain syystä pysty juoksemaan kymmentä maratonia ja saamaan tästä elämästä edes jotakin irti, juokse kuule vaikka puolimaraton. Tai kymppi tai vaikka vitonen. No kunhan juokset. Eihän se tietenkään ole sama kuin 10 maratonia, mutta kaikille ei sitä onnea ole suotukaan. Että pystyisi treenaamaan, juoksemaan ja voittamaan itsensä kymmenen kertaa. Onhan se puolikaskin ihan hyvä, mutta kuule vasta siinä noin 10. maratonin viimeisellä kilometrillä tajuat, mistä on kyse. Ilman sitä jäät jotenkin täyttymättä. Näin se vaan on!

Tunnetko nyt, miltä osattomuus voisi tuntua?

Juntin yritys ymmärtää niitä, joilla ei ole omaa lasta, jää säälittäväksi. Se on kuin kämäisen luun heittäminen nälkiintyneelle kulkukoiralle. Hänen täydellisessä Suomessaan kaikki kynnelle kykenevät osallistuisivat lasten kasvattamiseen. Kun hän toisaalta juuri pari kappaletta aikaisemmin on antanut ymmärtää, etteivät lapsettomat kuitenkaan tiedä, mistä jäävät paitsi. Että jotenkin ne poloiset ehkä osaavat kasvattaa kummilastaan tai naapurin mukulaa pari tuntia silloin tällöin, mutta oikeasti kuitenkaan eivät tiedä vanhemmuudesta yhtään mitään.

En myöskään yhdy Juntin näkemykseen siitä, että jokaisen pitäisi kasvattaa lapsi. On olemassa ihmisiä, joiden ei pidä kasvattaa ikinä koskaan eikä missään yhtään lasta/lapsia.

Juntti yrittää myös perustella lasten kasvattamista sillä, että ketkäs muut maailman pelastavat kuin koulutettujen maiden fiksujen ihmisen lapset. Hei, vielä parempi idea: aletaan kaikki juosta ihan kaikkialle: kouluun, kotiin, töihin ja vaikka lomareissulle. Kaikille muksuista vaariin lenkkarit jalkaan ja maailma pelastuu. Helvetin typerää!

Ei meillä ole aikaa odottaa, että nykyiset lapset kasvavat aikuiseksi ja pelastavat maapallon.

Juntin kolumni osuu varmasti kipeiten juuri niihin, jotka olisivat halunneet lapsen, mutta eivät sitä syystä tai toisesta saa. Niihin, jotka käyvät läpi kalliita ja monimutkaisia hedelmöityshoitoja ilman takuuta onnistumisesta. Meitä, jotka olemme ehkä vain jotenkin huomanneet, että oho, lapset menivät jo possujunan mukana, kolumni ehkä ohuesti vituttaa. Vapaaehtoisesti lapsettomat kohauttavat ehkä hieman huvittuneena olkapäitään.

Onnellista, hyvää ja rikasta elämää voi elää monin tavoin. Ilman lapsia tai heidän kanssaan, ilman maratonjuoksuja tai niitä juoksemalla. Olennaista on se, että saa itse määritella oman onnensa ja täyttymyksensä.

Poltetaan poteromme ja puhkaistaan kuplamme! Jos meillä ei ole yritystäkään ymmärtää niitä, joiden elämä on tyystin toisenlaista kuin omaamme, meillä ei oikeastaan ole juuri mitään!



Linkki kolumniin: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi











maanantai 11. marraskuuta 2019

Kiva päivä, onnistunut juoksu

Lähtö mastersien maastojuoksukisoissa Vierumäellä. Kuva: Suomen Aikuisurheiluliitto.


Kun puhelin herättää sunnuntaiaamuna puoli seitsemältä, mietin hetken, mitä olen ajatellut ilmoittautuessani mastersien PM-maastojuoksukisoihin Vierumäelle. Vaikka olen nukkunut yli kahdeksan tuntia, olisin voinut vielä jatkaa unia ja viettää kiireettömän sunnuntaiaamun kahvia juoden.

Mutta ei. Aamutoimista on suoriuduttava kohtuullisen ripeästi, sillä juna Pasilasta Lahteen lähtisi 8.40. Lahdesta matka jatkuisi paikallisbussilla kisapaikalle eli Vierumäelle. Startti omassa sarjassani (N45) olisi 12.30.

Vettä tihkuttaa nimellisesti kävellessämme takapiruni kanssa Pasilaan. Junaa odottaa laiturilla myös ravintolaillalta tuoksahtava mieshenkilö. Ensimmäisen kerran käy mielessä, että ehkä kisoihin ilmoittauminen on säästänyt minut ainakin krapulalta. Syön banaania enkä kadehdi kanssaodottelijaamme.

Paniikki iskee

Olemme hyvissä ajoin Lahdessa. Tähän saakka olen ollut yllättävän rauhallinen ottaen huomioon, että on kisa-aamu ja silloin pinnani on normaaliakin lyhyempi. Kun paikallisbussia ei heti löydy aikatauluista, onnistun vetämään kunnon paniikin ja hetkeksi järkevä ajatteluni lakkaa täysin. Tässäkö tämä maastojuoksu oli. Loppui ennen kuin oli alkanutkaan, koska en selviytynyt kisapaikalle.

Onneksi takapiruni kykenee järkevään ajatteluun ja samoin asemaravintolan myyjä, joka selvittää omasta puhelinsovelluksestaan, mistä bussi lähtisi ja monelta. Huokaisen helpotuksesta, ehtisin bussiin ja viivalle.

Vierumäellä olemme aikataulun mukaisesti 11.15. Tosin jos olisin ollut yksin matkassa, olisin joutunut keksimään bussikuskille ties minkä säälittävän tarinan, sillä lippuja ei pystynyt ostamaan pankkikortilla. Ei minulla mitään käteistä ollut. Takapiruni pelasti jälleen tilanteen kaivamalla setelin lompakostaan.

Sarjaepäselvyyksiä

Hetken aikaa meneekin ihan putkeen. Saan numerolapun, käyn vaihtamassa kisakamat ja lähden verkkaamaan. Sää on mieletön: muutama aste lämmintä, ei tuulta ja kevyt sumu tekee maisemasta jotenkin taianomaisen. Lämmittelen reilut kolme kilsaa, jalat tuntuvat kevyiltä ja hengitys toimii. Palaan lähtöalueelle. Aikaa omaan starttiin olisi reilu puoli tuntia.

Vaihdan muutaman tuttuni kanssa ajatuksia siitä, miten vähän osallistujia eri sarjoissa on. Tulee puheeksi myös minunkin sarjani. Sydämeni meinaa jättää kaksi lyöntiä välistä, kun kuulen, että minun pitäisi olla täyttänyt jo 45. En ole.

Hetken mietin, mitä teen. Päätän joka tapauksessa juosta kisan ja selvittää sarjaepäselvyydet kisan jälkeen. Olen tullut juoksemaan Vierumäelle ja sen tekisin, vaikka sitten väärässä sarjassa. Mitalit ja tulokset olkoon sivuseikka. Rauhoitun.

Call in -alueella törmään vielä luottohierojaani, joka huikkaa kannustavat kommentit. Koska rata on mutainen ja liukas, vaihdan jalkaan vanhat suunnistuskenkäni, joiden liukkaat narut teippaan urheiluteipillä. Sortsit jalassa ja pitkähihainen Suomi-paita päällä astelen lähtöviivalle.



Taianomainen usva ja kisareitti. Kuva: Pasi Päällysaho.

Kuraa ja uraa

Samassa lähdössä on sekä naisten että miesten masters-sarjat 35-65. Pyssyn pamahdettua kura alkaa lentää ja porukka juosta kohti radan ensimmäistä kurvia. Rata on tehty golfkentän pohjalle ja yksi kierros on 1,5 kilometriä. Sarjassani matka on 7,5 kilometriä, joten rata olisi kierrettävä viisi kertaa.

Tuttuun tapaan juoksen ensimmäiset pari sataa metriä melko rivakasti ja lähden sitten hakemaan kisavauhtia. Matalalle askeleelleni maastojuoksu on aina haastavaa, ja kuraisella pohjalla pitää hakea mahdollisimman optimaalista reittiä. Yleisten sarjojen juoksijat ovat tehneet urat jo valmiiksi, joten niitä ei voi välttää.

Ensimmäisellä kierroksella luottohierojani ehtii kannustaa ja huutaa, että ulkoradalla on kovempi alusta. Olen tottonut ottamaan kurvit tiukasti kisoissa ja hakemaan lyhintä reittiä, mutta mutaisella radalla kovempi alusta on nopeampi. Lisäksi muutamassa kurakossa muta on niin imuvoimaista, että löysemmin jalassa ollut kenkä olisi voinut jäädä siihen kiinni. Onneksi omat kenkäni ovat napakasti jalassa enkä joudu pelkäämään Tuhkimon kohtaloa.

Selkä edessä

Ensimmäinen kilsa menee kelloni mukaan noin 4.23-vauhtia. Pikkuisen liian kovaa, mutta seuraava onkin melkein puoli minuuttia hitaampi. Kiristän vauhtia, koska syke pysyy matalalla. Kaksi kilometriä selätetty. Vielä viisi ja puoli. Yritän olla ajattelematta jäljellä olevaa matkaa ja keskittyä vain hetkeen ja juoksuun. Tasaisemmat pätkät yritän kiristää ja ottaa mäet varmasti. Kiinnitän huomiota myös käsien käyttämiseen.

Noin parin kilsan jälkeen N50-sarjassa juokseva nainen ohittaa minut. Päätän pitää selän näkyvissä, vaikka eroa välillämme onkin heti parikymmentä metriä. Siinä se ero kuitenkin pysyy, ja jossakin kohtaa huomaan, että alan saavuttaa selkää. Psyykkistä balsamia. Myös takapiruni kannustuksista aistin, että juoksuni on hyvää, mikä lisää fiilistä.

Neljän kilsan tietämillä koen hetken aikaa jopa jonkinlaista flow'ta, mikä on minulle lähes tuntematon käsite kovissa kisoissa. Kroppa toimii, hengitys pelaa, jalka siirtyy toisen eteen. Olen ilmeisesti niin tiloissa, että vitosen rajapyykki ohittuu huomaamatta. Havahdun: enää vajaa 2,5 kilsaa maaliin. Jossain kohtaa kopsautan vielä vasemman käteni ratakeppiin, ei haittaa. Matka jatkuu.



Kisassa kunnon kirittäjä on pelkkää plussaa! Kuva: Pasi Päällysaho.

Kanssakilpailija kirittää

Nyt pitää keskittyä, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tämä kierros loppuun ja sen jälkeen vielä yksi. N50-sarjan kilpailijan selkä on alkanut lähestyä. Radan ainoassa vähän korkeammassa mäennyppylässä menen ohitse. Kohti viimeistä kierrosta. Ai, että!

Peesissä juokseva kilpailija antaa kummasti potkua. Ei saa vielä antaa periksi, jaksa vaan. Vedämme peräkkäin kurvit, mudat ja suorat pätkät kohti viimeistä nyppylää. En oikein tiedä, otanko mäen vähän löysästi, mutta siinä kanssakilpailijani iskee ja vetää ohitse. Hieno paikka. Eihän siinä auta kuin sinnitellä perässä, ohitse en enää pääsisi.

Maaliviiva tulee kuitenkin nopeammin vastaan kuin odotin. Oma kello pysähtyi sekunnin yli 35 minuutin. Pieni nojaus polviin ja sitten kohti vaatesäilytystä. Viimeisten kilsojen aikana on alkanut sataa, tekee mieli suojaan ja vaihtamaan päälle lämmintä. Kisatoimitsija ojentaa palkkarin.

Kiittelemme vielä kanssajuoksijan kanssa toisiamme viimeisestä kierroksesta. Olen huono loppukireissä, mutta ei juurikaan harmita, eri sarjassakin oltiin. Hyvä yhteistyö kantaa, vaikka kisa on aina kisa!



Maalissa! Kuva: Pasi Päällysaho.

PM-pronssia

Takapiruni lähtee selvittämään sarjatilannettani. Hän tulee pian takaisin helpottavan tiedon kanssa: SM-kisoissa ja PM-kisoissa ei tarvitse olla täyttynyt 45 vuotta, riittää, että täyttää samana vuonna. Olen siis oikeassa sarjassa!

Hymyilyttää aika isosti. Tulin sarjani kolmanneksi. Yleensä en ole mitalien enkä pokaalien perään, mutta mastersien PM-pronssi N45-sarjassa maistuu. Viralliseksi ajakseni tarkentuu 34.57.

Kisan jälkeen takapiruni kysyy minulta, kannattiko lähteä. Vastaus taitaa olla yhtä hymyä sekin. Olen iloinen siitä, että oma keho toimii ja että juoksu tuntuu hyvällä tavalla pahalta. Maastokisassa, jossa on paikoitellen pehmeä, liukas alusta, en pääse sellaisiin vauhteihin, että kroppa olisi ihan tuhannen hapoilla, joten jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä vielä loppuverkassakin.

Kisan jälkeen kaikki näyttää aina kivemmalta, varsinkin onnistuneen kisan. Omien juoksuvuosien aikana olen kokenut myös ne sysipaskat kilpailut, kun hengitys ei ole toiminut ja kisapaikalta tekee mieli karata kotiin peiton alle piiloon. Siksi jokainen onnistunut juoksu terveellä toimivalla kropalla on minulle paitsi ilon myös suuren kiitollisuuden aihe.

Suihkun jälkeen soitan isälle ja onnittelen isänpäivänä. Naureskellaan jotain. Takapiruni kanssa syömme vielä Vierumäen hotellissa buffalounaan ja jatkamme sitten julkisilla kohti kotia. Marraskuinen päivä on kääntynyt hämärän kautta pimeäksi.

Oma olo on rauhallinen ja kiitollinen. Kiva päivä, onnistunut kisa!



Podiumilla! Kuva: Pasi Päällysaho.


Hyväntuulinen pronssimitalisti. Kuva: Pasi Päällysaho.








perjantai 1. marraskuuta 2019

Perhe on pahin


Kuva: Tony Webster, Flickr.


Täysin asiantuntijattomana maallikkona olin pitkään sitä mieltä, etteivät amerikkalaiset osaa enää tehdä tv-sarjoja. Ai, että miten väärässä olinkaan. Sen todisti jo "Stranger Things", joka taitaa olla Netflixin yksi katsotuimpia sarjoja tällä hetkellä (mikä ei tietenkään tee sarjasta automaattisesti erinomaista). Muutama vuosi sitten "True Detectiven" ensimmäinen tuotantokausi oli myös laatukamaa, toista en katsonut, sillä näyttelijävaihdokset olivat minulle liian dramaattisia. En antanut edes mahdollisuutta.

Podin muutaman viikon Netflix-krapulaa espanjalaisen "Money Heistin" jälkeen. Ruutuelämä tökki eikä mikään kelvannut minulle. Mutta pienen googlettelun jälkeen löysin samasta suoratoistopalvelusta sarjan "Ozark", joka muutti käsitykseni yhdysvaltalaisten kyvystä tehdä tv-sarjoja.

"Ozark" ei ollut kuitenkaan mikään itsestään selvä valinta. Chicagolainen ydinperhe, rahoitusneuvonta ja meksikolainen huumekertelli eivät herätteet kiinnostustani, vaan sen tekivät Ozark-vuoret. Perheen isän Marty Byrden (Jason Bateman) bisnekset menevät lievästi sanottuna pieleen, ja perhe joutuu muuttamaan pakon edessä vuoristoisiin järvimaisemiin. Tämä on juuri se koukku, johon tartuin.

Vahvoja naisia

Martylla on edessään lähes mahdotoin tehtävä: pestä miljoonia huumekartellin rahoja. Mutta myös panokset ovat kovat: joko rahanpesu tai oma ja perheenjäsenten henki. Martyn ja hänen vaimonsa Wendyn (Laura Linney) välit ovat viileät, mutta lasten takia molempien on sitouduttava tehtävään. Lapsia eli Charlottea (Sofia Hublitz) ja Jonahia (Skylar Gaertner) muutto muualle kotikaupungista ei voisi vähempää kiinnostaa.

Perhettä tarkastellaan sarjassa monesta näkökulmasta. Amerikkalainen unelma elää sekä Martyn perheessä että Ruth Langmoren (Julia Garner) mielessä. Nuorella Ruthilla on jalat tukevasti karussa kasvuympäristössä, mutta hänellä on vahva haave paremmasta elämästä sekä itselleen että serkuilleen. Ruthista tulee monien käänteiden jälkeen Martyn oikea käsi Ozarkissa.

Sarja on myös vahvojen naisten areena. Wendystä kuoriutuu melkoinen "poliitikko" ja neuvottelija jaksojen edetessä, samoin Ruthin muutos siivoojasta bisnesnaiseksi on iso, mutta uskottava. Oman panoksensa ampuu myös Darlene (Lisa Emery), ozarkilaisen "unikkoviljelijän" vaimo, sekä Helen (Janet McTeer), huumekartellin teräksen kova asianajaja.


Laura Linney. Kuva: Maximilian Bühn, Wikimedia.


Värikkäitä sivuhenkilöitä

Lisäksi sarjassa on joukko kiinnostavia ja outoja sivuhenkilöitä, kuten kuolemansairas Buddy, jonka taloon Byrden perhe muuttaa, sekä lievästi psykopaattinen FBI-agentti Roy Petty. Oman värinsä sarjaan tuovat Ruthin sedät. Ehkä ristiriitaisin ja epäuskottavin hahmo on paikallinen pappi, jonka rooli olisi voinut olla pienempikin.

"Ozark" alkaa vähän latteasti, mutta alun ylitse kannattaa kurkottaa. Toisen tuotantokauden loppujaksoissa saatoin ihan vähän eksyä joissakin käänteissä, mutta tässä vaiheessa olin jo niin myyty muun muassa Wendylle (ja hänen taidolleen peruuttaa henkilöauto kiiressä pihasta), ettei harhautumisilla ollut väliä. Viimeinen jakso vetää narut yhteen ja näyttää, kuka on kukin.

"Ozarkia" voin suositella laadukkaasti tehtyjen sarjojen ystäville, jotka eivät hätkähdä huumekartellin kovia otteita ja silmiä lasipurkissa. Erityisen väkivaltaiseksi en sarjaa kuitenkaan kokenut. Jos olet kiinnostunut siitä, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään läheistensä tai periaatteidensa takia tai et järkyty, kun amerikkalaisen ydinperheen äiti ei paistakaan pelkästään pannukakkuja tai sisusta kotia, katso "Ozark".









Neljä tv-sarjaa - koukuttavin on Netflix-uutuus Messiah

Mehdi Dehbi tekee karismaattisen roolin sarjassa Messiah. Kuva Wikimedia: Georges Biard Katson valikoidusti tv-sarjoja. Jos joku ei ...