perjantai 27. huhtikuuta 2018

So Near So Far

HSM eli Helsinki Spring Maraton on yhdeksäs maraton, jonka olen juossut maaliin. Elämäni ensimmäisen maratonin juoksin keväällä 2011 Tuusulanjärvellä, ja sen piti olla eka ja vika. Ajatus oli kokea yksi maraton, päästä maaliin ja sen jälkeen lenkkarit naulaan – tietenkään siinä ei käynyt niin. Ylitin maaliviivan 4 tunnin ja 26 minuutin jälkeen. Ja jäin koukkuun.

Seitsemän vuotta myöhemmin HSM:n lähtöviivalla seisoo sama nainen. Vuosien myötä kilometrejä on tullut lisää, samoin kisakokemusta, ja myös tietämys lajista on lisääntynyt. Lisäksi tavoitteet ovat toisenlaiset. HSM:llä minulla oli yksi selkeä päämäärä: juosta maraton alle kolmeen ja puoleen tuntiin. Tavoite on kova, mutta realistinen, sillä ennätykseni on vain puolitoista minuuttia yli tavoiteajan – ja koen olevani nyt paremmassa kunnossa.

Sunnuntaina 22. huhtikuuta 2018 Pukinmäessä on loistavat olosuhteet: sää on pilvinen ja lämpöasteita on noin 6-8. Minulla on oma jänis, joka on luvannut juosta kanssani kolme kierrosta, ainoastaan viimeisellä kierroksella olen yksin. Lähtöviivalla vielä yksi nainen liittyy porukkaamme, ja kun pääsemme juoksemaan, alle kolmen ja puolen tunnin alittamisesta haaveilevien joukko kasvaa vielä muutamalla juoksijalla.

HSM:n reitti on tasainen ja nopea, ja se juostaan neljä kertaa, mikä on tietenkin tylsin juttu. Etukäteen tiedän, että kolmas kierros on itselleni psyykkisesti kovin. Jänikseni kehottaa nauttimaan kahdesta ensimmäisestä kierroksesta ja juoksemisen flow'sta, kolmannella kierroksella pitää keskittyä itse juoksuun.

Vaikka treenit ovat sujuneet hyvin ja myös viimeistely lukuun ottamatta kahden maratonia edeltäneen päivän hermoilua, jostain syystä olen levoton ja jopa epävarma. Jännitys on melkein sietämätöntä eikä se tunnu helpottavan liikkeelle päästyämme. Yritän vitsailla jotakin vedenkestävästä ripsiväristäni, 24h-kestävästä huulipunastani ja turhamaisuudestani, mutta sisimmissäni olen edelleen vähän kauhuissani. Pieni tihkusade tuntuu jopa hyvältä, ja haen paikkaani jänikseni peesissä.

Ensimmäiset viisi kilsaa menee itseä asemoidessa ja vauhdin tunnustelussa. Tavoitevauhti eli reilusti alle viiden minuutin kilsavauhti tuntuu ookoolta, mutta vitosen jälkeen ei tee mieli kiristää. ”Vauhti on hyvä, mennään tällä”, huikkaan jänikselleni. Ensimmäisen kierroksen aikana tunnen, että vauhtia ei tarvitse lisätä ja tämäkin tuntuu melkoiselta menemiseltä. Sykkeet pysyvät kuitenkin melko matalalla, reippaasti alle maratonsykkeeni, ja hengitys toimii.

Suurin työ minulla onkin oman mieleni kanssa. Olen mielestäni treenannut melko paljon päällä juoksemista, mutta myönteisten ajatusten löytäminen on kilsojen lisääntyessä entistä vaikeampaa. Olen lukenut viimeistelyviikolla kirjaa ”Meditatiivinen juokseminen”, mutta siitäkään saadut opit eivät tunnu tarttuneen. Välillä fiilikset ovat melkein katossa ja juoksu kulkee, mutta varsinkin geelien ja kylmän veden jälkeen huono fiilis iskee, enkä meinaa päästä sen yli. Jänikseni kannustaa minua ja muistuttaa, että kun mennään omilla limiteillä, tunteet vaihtelevat.

Jatkan sitkeästi jänikseni peesissä ja muistutan siitä myös yhdelle kanssajuoksijalleni – tämä paikka on minun. Energiageelit nautin suunnitelmieni mukaan säännöllisin väliajoin, vaikka niiden alas nieleminen onkin vastenmielistä. Yritän keskittyä pitämään lantioni edessä ja ryhdin hyvänä, jotta hengitys pääsee virtaamaan vapaammin.

Puolivälin jälkeen olemme reilusti alle 3.30-vauhdissa – kolmannelle kierrokselle lähdettäessä sanon jänikselleni, että otetaan varmasti. Olemme yksimielisiä ja jatkamme matkaa. En ole enää kovin hyvin kartalla, keitä porukassamme on. Ensimmäiset hienoiset väsymyksen merkit tuntuvat jaloissa. Ajatukset ovat edelleen melko negatiivisia. Muistan jossakin kohtaa ajatelleeni, että tämän maratonin jäkeen en enää koskaan juokse enkasta ja että menen jonnekin hoitoon, kun täältä pääsen, ja ettei kenelläkään voi olla pää näin täynnä shittiä.

Kierrosten aikana rekisteröin monet tutut kannustajat. Minusta on kiva, että he ovat siellä ja tsemppaavat, vaikka jurnutan heillekin: ”ei tämä helppoa ole”, ja ”kovalta tuntuu”. Naamastani näkee varmaan kuuhun saakka, että vitsit on vähissä. Jänikseni kuitenkin jatkaa tuttua vauhtia eteenpäin, ja siinä perässä juoksen pääni kanssa.

Kolme kierrosta mennään tavoitevauhdin mukaisesti, ja minulla on ekstrasekunteja vielä viimeiselle kierrokselle lähtiessäni. Tässä kohden sisareni ottaa muutaman juoksuaskeleen kanssani ja muistuttaa, ettei saa antaa periksi. Jotakin jupisen, eikä se ole mitään ylevää eikä sankarillista. Seitsemänvuotias sisarentyttäreni ja hänen kaverinsa juoksevat perässäni ja kikattavat – sekään ei helpota, vaikka rakkauteni tuohon pieneen tyttöön on rajatonta.

Yllättävää kyllä – viimeinen kierros on psyykkisesti helppoin. Siihen on ihan selkeä syykin: päätän yrittää nauttia viimeisestä kierroksesta ja tämän päätöksen myötä myös vauhtini hidastuu. Kilometrit 31-35 vauhtini vaihtelee välillä 5.04-5.14. Kolmenkymmenen kuuden kilsan kohdalla kannustajistani rakkain huutaa, että olen edelleen enkkavauhdissa. 37. kilometri on kuitenkin yksi raskaimmista hienoisine nousuineen ja myös maratonini hitain, aikaa kuluu peräti 5 minuuttia 42 sekuntia.

On helppo ajatella, että vain kuusi kilsaa maaliin, kyllä se olisi pitänyt jaksaa juosta lähes tavoitteenmukaisesti. Mutta eihän se näin mene. Vaikka olen saanut vihdoin pääni täyteen lämpimiä ja lempeitä ajatuksia, se ei tunnu jaloissa. Vasemman jalan juoksijanpolvi – vanha vamma – ilmoittaa olevansa edelleen olemassa ja myös molemmat lonkkani ovat todella kireät. Ironista kyllä, kun psyyke alkaa vihdoin toimia, lihakset ja kalvot laittavat vastaan.

Viimeiset viisi kilsaa juoksen edelleen melko hyvällä fiiliksellä. Tiedän, ettei tavoiteaika toteudu ja että kolmen ja puolin tunnin alittaminen jää haaveeksi. Minulla on kuitenkin vielä pieni toive juosta oma enkka – jään siitä lopulta minuutin ja 13 sekuntia. Viimeisen parin kilsan aikana jaksan jopa tsempata kanssajuoksijaani, joka tulee kiittämään myöhemmin, että jutteluni oli piristänyt häntä.

Maaliviiva ylittyy ajassa 3.32.42 – so near, so far! Olen niin helpottunut, että purskahdan itkuun, ehkä seassa oli muutaman ilon kyynelkin, sillä en kantannut ihan totaalisesti, olin juossut maaliin. Lisäksi kuulen olevani kolmas nainen maalissa ja voittaneeni oman sarjani N40. Siinä läheisiä ja kannustajiani halatessani lähes vannon, että minusta tulee mukavuusjuoksija, joka ei enää yritäkään enkkaa – tämä ajatus on päässäni vain alle 24 tuntia.

Jälkijuoksu on ollut tämänkin maratonin jälkeen pitkä ja jatkuu edelleen. Ykkösasia on saada polvi kuntoon ja alkaa aktiivisesti muuttaa fyssarin jumppaohjeiden avulla polven linjausta. Tämä polvipeikko oli varmasti se, joka kummitteli mielessäni. Pelko siitä, ettei polvi kestä 42 kilometriä, aiheutti varmasti osan psyykkisestä kakastani – tai ehkä pelko sekä toive ennätyksestä ja niiden aaltoilu. Aion jatkossa keskittyä yhä enemmän mieleni kanssa juoksemiseen ja siihen, että mentaalinen puoleni on vahvempi.

Ja jos nyt loppuun kirjoitan, että uusi maraton on jo suunnitteilla ja ihan enkkamielessä, ette ehkä ylläty lainkaan.









tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mies joka eli ja kuoli yksin

Luin Karo Hämäläisen teoksen Yksin keväällä 2017. Se oli samalla mentaalista valmentautumista Rotterdamin maratoniani varten. Viimeiset sivut luin lentokoneessa matkalla Alankomaihin. Olo oli aika latautunut ja niin olivat viimeiset sivutkin. Tiedätte kyllä, miten siinä käy.

Yksin-kirjan on kirjoittanut Karo Hämäläinen ja se on romaani Paavo Nurmesta. Kirja kertoo yhdestä Suomen kuuluisimmasta ja menestyneimmistä kestävyysjuoksijoista, hänen urheilu-urastaan 1920-luvulla sekä liikemiesurastaan ja elämästään myöhempinä vuosikymmeninä. Hämäläisen teos on julkaistu vuonna 2015 (WSOY).

Tapahtumia tarkastellaan kirjassa päähenkilön Nurmen näkökulmasta, ja hän on myös teoksen minäkertoja. Tärkein sivuhenkilö on Ville Ritola, suomalainen kestävyysjuoksija ja Nurmen yksi pahimpia/parhaimpia kilpakumppaneita. Ritolan rooli kasvaa sivumäärän lisääntyessä. Kirjassa kerrotaan myös Nurmen lapsuuden perheestä, mutta henkilöt jäävät etäisiksi. Vain isän haamu seuraa Paavoa läpi elämän, valvottaa aamuyön pitkinä tunteina. Haastaa ja kyselee.

Kirjassa mainitaan myös muita urheilijoita ja urheiluihmisiä, kuten Hannes Kolehmainen, ranskalainen Joseph Guillemot sekä kasvottomat ”Urheiluliiton miehet”. Mainitaan myös presidentti Risto Ryti, jolta Nurmi kysyy neuvoa mm. bisneksiinsä liittyen. Nämä henkilöt liittävät tapahtumat osaksi tiettyä aikakautta. Guillemot on Ritolan tavoin yksi Nurmen kovimpia vastustajia kilparadoilla, ja Guillemotia Nurmi ajattelee elämänsä viime metreillä – jolloin juostaan elämästä ja kuolemasta. Ja jolloin voittaja on jo lähdössä selvillä.

Kirjassa on myös sinä, naapurin tyttö, johon Paavo on ihastunut. Sinä on se, jota Paavo ajattelee aina silloin tällöin, ja heidän välinen juttunsa onkin kuin suola ruuassa, ilman sitä hyväkin ruoka on ravitsevaa, mutta mautonta. (Monissa runoissa sinä on rakastettu, usein poissaoleva, se jolle osoitetaan sanat ja ajatukset, se, jota kaivataan.) Niin tässäkin teoksessa. Sinää lukuunottamatta naisille ei jää kirjassa paljon tilaa. Mainitaan Paavon vaateliikkeen myyjätär ja naiset, joiden kanssa Paavo viettää silloin tällöin öitä hotellissa. Mainitaan vaimo ja poika, joiden olemassaolon melkein unohtaa, heistä ei kerrota juuri mitään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Turkuun ja Helsinkiin ja lisäksi kisoihin ulkomailla. Oma lukunsa ovat Nurmen rahajuoksut rapakon toisella puolella Amerikassa. Teoksen miljöinä ovat usein urheilukentät ja kisapaikat. Kirjan alussa kuvataan myös 1900-luvun alun Turkua ja työläiskorttelia, jossa Nurmen perhe, eli sekä Helsigin Kalliota, jonne nuori Nurmi kotiutuu.

Kirjan alkaa kuvauksella Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisista ja 5000 metrin kisasta, jossa Nurmi häviää ranskalaiselle Joseph Guillemotille ja jää hopealle. Alut ja loput ovat aina merkittäviä. Hämäläinen on varmasti melko tarkasti miettinyt, miksi aloittaa teoksensa kisasta, jonka Nurmi hävisi. Hopea hävitään aina. Tällä aloituksella on iso merkitys, kun miettii, millaisen kuvan Hämäläinen Nurmestaan rakentaa.

Kirjan nimi kuvaa hyvin päähenkilöä. Nurmi on lähes aina yksin ja usein myös yksinäinen. Paavo vihaa typeryyttä ja murahtelee vastauksia hölmöihin kysymyksiin. Hän kohtelee ihmisiä paikoitellen huonosti ja kylmästi, kuten poikaansa, joka tulee tapaamaan isäänsä Helsinkiin. Nurmi nuhtelee poikaansa, koska tämä on ottanut vapaata kesätöistään Turussa tullakseen olympialaisten avajaisiin. Juhliin, joihin pojalla ei ole osaa eikä arpaa. Mielenkiintoinen on myös luku, jossa kuvataan Paavon ja kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen kohtaamista. Aaltonen haluaa ikuistaa pronssiin paitsi Nurmen ruumiin myös sielun. Nurmi ei ole valmistuneeseen patsaaseen tyytyväinen, koska askel on vääränlainen.

Yksin ei olekaan mikään juoniromaani, vaan Nurmen sisäisen maailman kuvaus. Kirjassa mennään Nurmen nahkoihin, pään sisään ja tunteisiin. Tapahtumat etenevät kuta kuinkin kronologisesti syntymästä kuolemaan. Siinä välissä on paljon kisoja, vielä enemmän treenejä ja vähän läheisiä ihmisiä. Paavo laskee minuutteja ja sekunteja, markkoja ja tilejä. Hän janoaa menestystä, jota voi mitata kellolla ja taseella, onnella ei ole niin väliä. Kirjan keskeinen teema kestävyysjuoksun ohella onkin ihmisen yksinäisyys.

Kun vuoden vierivät, voitot vähenevät ja tappiot lisääntyvät. Nuori Nurmi, joka saattoi vielä juosta itselleen menestystä, muuttuu vähitellen katkeraksi mieheksi. Paavo kohtelee itseään samalla säälimättömyydellä kuin muitakin. Hän tekee sivu sivulta tilinpitoa elämästään, johon mahtuu muutama onnenhetkikin. Vaikka Nurmi onkin raadollinen analysoija, kirjan imu on juuri siinä - sekä kisakuvauksissa. Elämänsä ehtoopuolella hän ajattelee pärjänneensä seitsemän vuosikymmentä: ”En minä huonosti pärjännyt. Epäonnistuin.”

Paavo Nurmi (1897–1973) on historiallinen henkilö, ja Hämäläisen teos pohjautuu tämän henkilön elämänvaiheisiin. Hämäläinen, joka juoksee itsekin, on tutustunut romaaninsa päähenkilöön kiitettävästi ja uinut sitten nahkoihin. Romaani on kuitenkin aina romaani eli fiktiivinen teos, jonka hahmot ovat fiktiivisiä, vaikka niillä olisikin todellisuuspohja. Hyvä kirjailija osaa kuitenkin käyttää mielikuvistustaan ja luoda uskottavan hahmon. Ja sitä Hämäläisen kirjan päähenkilö on. Mies, joka juoksi huipulla, mutta ei osannut nauttia voitoistaan. Mies joka vihasi häviämistä. Mies joka eli ja kuoli yksin.






sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Miss You, Ellie

Se, miksi kirjoitan tätä juttua, johtuu Ellien ”hymystä”. Ellie Miller (Olivia Colman) on ylikonstaapeli Broadchurch-nimisessä brittiläisessä rikossarjassa, jonka kolme tuotantokautta ahmin Netflixistä muutamassa viikossa.

Olen siitä saakka, kun luin yläasteella Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa (nykyisin Eikä yksikään pelastunut), ollut brittiläisen dekkariperinteen ystävä. Näissä murhatarinoissa pohditaan motiiveja ja murhaajan psyykkisiä ulottuvuuksia. Yleensä murhan tehnyt henkilö paljastuu yhdistelemällä erilaisia johtolankoja ja vihjeitä ja keskeisellä sijalla on etsivän lähes ylivertainen älyn käyttäminen.

Broadchurch on rikossarja, joka on esitetty ensimmäisen kerran vuonna 2013. Vaikka se kuuluukin eri genreen kuin perinteinen brittiläinen arvoitusdekkari, se lainaa jotakin tästä traditiosta. Tapahtumat sijoittuvat melko suljettuun yhteisöön, Broadchurchin pikkukaupunkiin Englantiin. Poliisien työtä kuvataan melko arkisestikin eikä heitä esitetä niin tomppeleina, että paikalle pitäisi kutsua Sherlock Holmes tai Hercule Poirot. Ellie ja rikoskomisario Alec Hardy uppoutuvat 11-vuotiaan pojan murhan tutkimiseen: pohtivat motiiveja ja johtolankoja. Melkein kuka tahansa kyläläinen voisi olla mahdollinen murhaaja.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt tv-sajoista tai kirjoista, joissa murjaaja selvitetään uusimman laboratorio- ja rikospaikkatekniikan avulla. Liian helppoa. Minua eivät myöskään kiehdo väkivallalla mässäily, veriset yksityiskohdat tai liiallinen raadollisuus, joka on varmasti totuuttakin silotellumpaa. En myöskään lämpene liian hyvännäköisille rikospaikkatutkijoille, vaikka kaunes ja äly voivatkin asua samassa henkilössä. Jos tämä kaunis/komea tutkija vielä selvittää murhan laboratoriossa ja DNA:n perusteella, voi miten tylsää!

Pidän siistimmistä murhista. Ja niitä tapahtuu kirjoissa ja tv-sarjoissa, joita ratkovat Hercule Poirotin, Sherlock Holmesin ja Neiti Marplen nykyaikaiset vastineet, joista on riisuttu liiallinen älykkyys ja friikkiys. Nerot eivät ole enää muodissa. Sen sijaan elliemillerit uhraavat arkensa ja melkein elämänsäkin tapauksen selvittämiselle. (Olen toisinaan hyvin kateellinen näille aamuyöllä puhelinsoittoon herääville hahmoille, jotka raahautuvat murhapaikalle kahvimukit käsissään ja sen jälkeen heittäytyvät tutkintaan kaksisataaprosenttisesti, ja jotka eivät tunnu nukkuvan koskaan. Itselle kun kelpaavat päiväunet aina, kun se on mahdollista.)

Ellie Miller - joka ei ole yliälykäs, yksin viihtyvä neuroottisen tarkka etsivä, vaan perheenäiti, puhelias, arkinen ja viehättäväkin toki, mutta mieluummin badhairday-lookilla töihin lähtenyt kuin juuri tukkansa kihartanut. Ellie Miller, jonka väsyneisiin silmiin ja epäterveellisiin eväisiin on helppo uskoa. Ja Ellien ”hymy”. Hän väläyttää sen usein niissä tilanteissa, joissa hän ei oikein tiedä, miten pitäisi olla. Hän on ehkä juuri tajunnut, että keskustelukumppani valehtelee tai peittelee jotain. ”Hymy”, joka on ehkä enemmän pieni irvistys: hampaat esillä, väkinäinen ja joka ei ulotu silmiin asti. Ilme, joka otetaan silloin, kuin ei oikein tiedetä, miten pitäisi olla tai halutaan näyttää sille, ettei mukamas ymmärretty jotain, mitä toinen juuri sanoi tai  paljasti. ”Hymy” joka ei ole mikään pikku juttu, sen tietävät kaikki Mona-Lisa-maalausta joskus katsoneet.

Tällaiset pienet yksityiskohdat näyttelijän työssä hyvin käsikirjoitetussa, tehdyssä ja tuotetussa sarjassa vetoavat minuun. Koukuttavat. Saavat minut katsomaan vielä vielä yhden jakson, vaikka tiedän, että seuraavanakin aamuna on aikainen herätys. Ei koukuta ne kuuluisat pienet harmaat aivosolut, ei hyvännäköinen varsi tai rikostekniikan uusimmat innovaatiot. Vaan loistavasti rakennettu hahmo, jonka voisi kuvitella asuvan naapurissa.

Tyhjiö iski, kun Broadchurchin tuotantokaudet oli katsottu. Mitä nyt. Netflix tarjoaa muita samankaltaisia sarjoja. Muutamalle annoin mahdollisuuden, vaikka ikävöinkin Ellietä, Broadchurchin miljöötä ja henkilöitä. The Fall, jota tähdittää Salaisista kansioista tuttu Gillian Anderson, sai minulta aikaa kahden jaksoin verran – sen jälkeen pelkästään ällötti. Sarjamurhaaja oli ahdistava, murhasi helppoja saaliita eli yksinasuvia naisia ja koko sarjassa oli vain yksi ns. tervejärkiseltä vaikuttava ihminen, hänkin sarjamurhaajan vaimo. Enkä edes paljasta mitään olennaista, sillä murhaaja on tiedossa alusta alkaen. Näin katsojalta vielä viedään mahdollisuus spekuloida murhaajan henkilöllisyydellä.

Vain Ellie pystyisi täyttämään tyhjiöni – mutta neljättä tuotantokautta ei ole luvassa. Sarjan luoja ja käsikirjoittaja Chris Chibnall on sanonut sen suoraan: "That is it and there will be no more after this one, absolutely."

Miss You, Ellie!









keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Viimeistelyn vaikeudesta

Maratonille treenaamisen yksi vaikeimmista vaiheista on viimeistely. Viimeiset pari viikkoa ennen kisaa ovat keventelyä – jolloin olen lähipiirin todellinen riesa ja hermosaha.

Myös viimeinen kova viikko ennen keventelyä haastaa. Pitäisi vielä keskittyä tekemään treenit ajatuksella, vaikka mieli lipsahtaakin jo tulevaan kisaan. Vaikka tietäisinkin olevani hyvässä kunnossa ja luottaisin siihen, että treeni kantaa, silti epävarmuus iskee joka kerta. Entä jos en jaksakaan pitää tavoitevauhtia kisassa yllä, mitä jos vielä sairastun, kestääkö vasen polvi yli 42 kilometrin taivalta? 

Omaa epävarmuuttaan voi onneksi lieventää tai yrittää lieventää. Keventelyviikoilla huolehdin jalkojen lihashuollosta käymällä luottohierojalla. Yritän levätä paljon ja syödä terveellisesti. Kevyttä juoksua on ohjelmassa sen verran, että juoksutuntuma pysyy hyvänä ja ettei mikään tauti iske. Tankkaamisenkaan kanssa ei tarvitse tehdä ylilyöntejä. Kun harjoittelu kevenee ja syö normaalisti, hiilareita kertyy kehoon. Itse olen huomannut, että parin päivän hiilaritankkaus toimii, mutta se on tietenkin yksilöllistä.

Vaikka olisikin paljon kokemusta viimeistelystä, silti hermojen kiristyminen ja epävarmat ajatukset kuuluvat tähän vaiheeseen. Viime metreillä mietin usein, onko lenkkareilla juostu tarpeeksi vähän, olisiko vielä kerran pitänyt käydä hierojalla. Oma stressinsä on, mitä puen päälle kisaan. Onko pitkähihainen liikaa, sortsit vai trikoot - ja voi ei, jalat on liian valkoiset... pitäisikö mennä suihkurusketukseen (senkin olen kerran tehnyt – ja spekuloinut ja stressannut sitten, voiko ruiskutettava aine tukkia ihohuokosia, jolloin läkähdyn maratonille). No ei tukkinut.

Reagoin voimakkaasti myös ympäristön ärsykkeisiin. Kerran viimeisellä keventelyviikollani kerrostalossamme piipitti tasaisen harvakseltaan palohälytin, joka ilmoitti, että patteri pitäisi vaihtaa. Naapuri oli joko puolikuuro tai jossakin Thaimaassa, mutta palohälytin piti ääntään tunnista toiseen. Nukuin korvatulpilla ja lopulta olin niin ärsyyntynyt, että laitoin käytävään lapun ja ilmoitin asiasta talonmiehelle. Talonmieskään ei pystynyt paikallistamaan, mistä asunnosta ääni kuului, mutta ehkä naapuri oli kuitenkin lukutaitoinen, sillä piippaus loppui.

On helpompi elää epävarmojen mietteiden kanssa, kun hyväksyy niiden olemassaolon. Tärkeää on silti olla jumittumatta negatiivisiin ajatuksiin. Oman mielen voi valjastaa myös myönteisillä tai kannustavilla ajatuksilla, joita voi hokea mantran tavoin myös itse kisassa. Minulla tällaisia lauseita ovat: Treeni kantaa ja tätä varten on harjoiteltu. Älä anna periksi, vaikka tuntuu vaikealta, se menee ohitse. Tämä on vain elämää. Ja lopulta viimeisillä kilsoilla: nyt perkele vaan juokset!

Viimeistely on vaikeaa myös kirjoittaessa ja maalatessa. Innostuneena ja hyvässä vireessä kirjoittaminen ja maalaaminen sujuvat lähes flow-tilassa, mutta vaikeinta on viimeistellä teos. Ei voi enää heittäytyä, vaan on punnittava valintoja ja oltava kriittinen. Kill your darlings on yksi neuvo, joka annetaan usein luovan työn tekijöille. En oikein ole varma, mitä se voisi maratonille viimeisteltäessa tarkoittaa.

Varma olen vain siitä, että viimeistely on vaikeaa ja hermot ovat riekaleina viimeistään viimeisellä viikolla ennen kisaa.


Todelliset sankarit

Thaimaalaisten jalkapallopoikien ja heidän valmentajansa puolesta rukoilivat myös maan buddhalaiset yhteisöt. Monet olivat omalla tavalla...