So Near So Far

Jäniksen peesissä. Kuva: Markku Alen.

HSM eli Helsinki Spring Maraton on yhdeksäs maraton, jonka olen juossut maaliin. Elämäni ensimmäisen maratonin juoksin keväällä 2011 Tuusulanjärvellä, ja sen piti olla eka ja vika. Ajatus oli kokea yksi maraton, päästä maaliin ja sen jälkeen lenkkarit naulaan – tietenkään siinä ei käynyt niin. Ylitin maaliviivan 4 tunnin ja 26 minuutin jälkeen. Ja jäin koukkuun.

Seitsemän vuotta myöhemmin HSM:n lähtöviivalla seisoo sama nainen. Vuosien myötä kilometrejä on tullut lisää, samoin kisakokemusta, ja myös tietämys lajista on lisääntynyt. Lisäksi tavoitteet ovat toisenlaiset. HSM:llä minulla oli yksi selkeä päämäärä: juosta maraton alle kolmeen ja puoleen tuntiin. Tavoite on kova, mutta realistinen, sillä ennätykseni on vain puolitoista minuuttia yli tavoiteajan – ja koen olevani nyt paremmassa kunnossa.

Sunnuntaina 22. huhtikuuta 2018 Pukinmäessä on loistavat olosuhteet: sää on pilvinen ja lämpöasteita on noin 6-8. Minulla on oma jänis, joka on luvannut juosta kanssani kolme kierrosta, ainoastaan viimeisellä kierroksella olen yksin. Lähtöviivalla vielä yksi nainen liittyy porukkaamme, ja kun pääsemme juoksemaan, alle kolmen ja puolen tunnin alittamisesta haaveilevien joukko kasvaa vielä muutamalla juoksijalla.

HSM:n reitti on tasainen ja nopea, ja se juostaan neljä kertaa, mikä on tietenkin tylsin juttu. Etukäteen tiedän, että kolmas kierros on itselleni psyykkisesti kovin. Jänikseni kehottaa nauttimaan kahdesta ensimmäisestä kierroksesta ja juoksemisen flow'sta, kolmannella kierroksella pitää keskittyä itse juoksuun.

Vaikka treenit ovat sujuneet hyvin ja myös viimeistely lukuun ottamatta kahden maratonia edeltäneen päivän hermoilua, jostain syystä olen levoton ja jopa epävarma. Jännitys on melkein sietämätöntä eikä se tunnu helpottavan liikkeelle päästyämme. Yritän vitsailla jotakin vedenkestävästä ripsiväristäni, 24h-kestävästä huulipunastani ja turhamaisuudestani, mutta sisimmissäni olen edelleen vähän kauhuissani. Pieni tihkusade tuntuu jopa hyvältä, ja haen paikkaani jänikseni peesissä.

Ensimmäiset viisi kilsaa menee itseä asemoidessa ja vauhdin tunnustelussa. Tavoitevauhti eli reilusti alle viiden minuutin kilsavauhti tuntuu ookoolta, mutta vitosen jälkeen ei tee mieli kiristää. ”Vauhti on hyvä, mennään tällä”, huikkaan jänikselleni. Ensimmäisen kierroksen aikana tunnen, että vauhtia ei tarvitse lisätä ja tämäkin tuntuu melkoiselta menemiseltä. Sykkeet pysyvät kuitenkin melko matalalla, reippaasti alle maratonsykkeeni, ja hengitys toimii.

Suurin työ minulla onkin oman mieleni kanssa. Olen mielestäni treenannut melko paljon päällä juoksemista, mutta myönteisten ajatusten löytäminen on kilsojen lisääntyessä entistä vaikeampaa. Olen lukenut viimeistelyviikolla kirjaa ”Meditatiivinen juokseminen”, mutta siitäkään saadut opit eivät tunnu tarttuneen. Välillä fiilikset ovat melkein katossa ja juoksu kulkee, mutta varsinkin geelien ja kylmän veden jälkeen huono fiilis iskee, enkä meinaa päästä sen yli. Jänikseni kannustaa minua ja muistuttaa, että kun mennään omilla limiteillä, tunteet vaihtelevat.

Jatkan sitkeästi jänikseni peesissä ja muistutan siitä myös yhdelle kanssajuoksijalleni – tämä paikka on minun. Energiageelit nautin suunnitelmieni mukaan säännöllisin väliajoin, vaikka niiden alas nieleminen onkin vastenmielistä. Yritän keskittyä pitämään lantioni edessä ja ryhdin hyvänä, jotta hengitys pääsee virtaamaan vapaammin.

Puolivälin jälkeen olemme reilusti alle 3.30-vauhdissa – kolmannelle kierrokselle lähdettäessä sanon jänikselleni, että otetaan varmasti. Olemme yksimielisiä ja jatkamme matkaa. En ole enää kovin hyvin kartalla, keitä porukassamme on. Ensimmäiset hienoiset väsymyksen merkit tuntuvat jaloissa. Ajatukset ovat edelleen melko negatiivisia. Muistan jossakin kohtaa ajatelleeni, että tämän maratonin jäkeen en enää koskaan juokse enkasta ja että menen jonnekin hoitoon, kun täältä pääsen, ja ettei kenelläkään voi olla pää näin täynnä shittiä.

Kierrosten aikana rekisteröin monet tutut kannustajat. Minusta on kiva, että he ovat siellä ja tsemppaavat, vaikka jurnutan heillekin: ”ei tämä helppoa ole”, ja ”kovalta tuntuu”. Naamastani näkee varmaan kuuhun saakka, että vitsit on vähissä. Jänikseni kuitenkin jatkaa tuttua vauhtia eteenpäin, ja siinä perässä juoksen pääni kanssa.

Kolme kierrosta mennään tavoitevauhdin mukaisesti, ja minulla on ekstrasekunteja vielä viimeiselle kierrokselle lähtiessäni. Tässä kohden sisareni ottaa muutaman juoksuaskeleen kanssani ja muistuttaa, ettei saa antaa periksi. Jotakin jupisen, eikä se ole mitään ylevää eikä sankarillista. Seitsemänvuotias sisarentyttäreni ja hänen kaverinsa juoksevat perässäni ja kikattavat – sekään ei helpota, vaikka rakkauteni tuohon pieneen tyttöön on rajatonta.

Yllättävää kyllä – viimeinen kierros on psyykkisesti helppoin. Siihen on ihan selkeä syykin: päätän yrittää nauttia viimeisestä kierroksesta ja tämän päätöksen myötä myös vauhtini hidastuu. Kilometrit 31-35 vauhtini vaihtelee välillä 5.04-5.14. Kolmenkymmenen kuuden kilsan kohdalla kannustajistani rakkain huutaa, että olen edelleen enkkavauhdissa. 37. kilometri on kuitenkin yksi raskaimmista hienoisine nousuineen ja myös maratonini hitain, aikaa kuluu peräti 5 minuuttia 42 sekuntia.

On helppo ajatella, että vain kuusi kilsaa maaliin, kyllä se olisi pitänyt jaksaa juosta lähes tavoitteenmukaisesti. Mutta eihän se näin mene. Vaikka olen saanut vihdoin pääni täyteen lämpimiä ja lempeitä ajatuksia, se ei tunnu jaloissa. Vasemman jalan juoksijanpolvi – vanha vamma – ilmoittaa olevansa edelleen olemassa ja myös molemmat lonkkani ovat todella kireät. Ironista kyllä, kun psyyke alkaa vihdoin toimia, lihakset ja kalvot laittavat vastaan.

Viimeiset viisi kilsaa juoksen edelleen melko hyvällä fiiliksellä. Tiedän, ettei tavoiteaika toteudu ja että kolmen ja puolin tunnin alittaminen jää haaveeksi. Minulla on kuitenkin vielä pieni toive juosta oma enkka – jään siitä lopulta minuutin ja 13 sekuntia. Viimeisen parin kilsan aikana jaksan jopa tsempata kanssajuoksijaani, joka tulee kiittämään myöhemmin, että jutteluni oli piristänyt häntä.

Maaliviiva ylittyy ajassa 3.32.42 – so near, so far! Olen niin helpottunut, että purskahdan itkuun, ehkä seassa oli muutaman ilon kyynelkin, sillä en kantannut ihan totaalisesti, olin juossut maaliin. Lisäksi kuulen olevani kolmas nainen maalissa ja voittaneeni oman sarjani N40. Siinä läheisiä ja kannustajiani halatessani lähes vannon, että minusta tulee mukavuusjuoksija, joka ei enää yritäkään enkkaa – tämä ajatus on päässäni vain alle 24 tuntia.

Jälkijuoksu on ollut tämänkin maratonin jälkeen pitkä ja jatkuu edelleen. Ykkösasia on saada polvi kuntoon ja alkaa aktiivisesti muuttaa fyssarin jumppaohjeiden avulla polven linjausta. Tämä polvipeikko oli varmasti se, joka kummitteli mielessäni. Pelko siitä, ettei polvi kestä 42 kilometriä, aiheutti varmasti osan psyykkisestä kakastani – tai ehkä pelko sekä toive ennätyksestä ja niiden aaltoilu. Aion jatkossa keskittyä yhä enemmän mieleni kanssa juoksemiseen ja siihen, että mentaalinen puoleni on vahvempi.

Ja jos nyt loppuun kirjoitan, että uusi maraton on jo suunnitteilla ja ihan enkkamielessä, ette ehkä ylläty lainkaan.

Vihdoinkin hymy! Kuva: Markku Alen.