Ensimmäinen sydänoperaatio

Operaation jälkeen oli kasattava ajatukset uudelleen ja suunnattava katse eteenpäin.

Otsikko tiivistää olennaisen. Kun on ensimmäinen, on myös toinen.

Noin neljän ja puolen kuukauden jonotuksen jälkeen pääsin lokakuun kolmas päivä sydänoperaatioon Meilahden Tornisairaalaan. Minulla todettiin viime keväänä synnynnäinen sydänvika ASD (atrial septal defect). Sydämeni eteisväliseinässä on siis kohtalaisen iso aukko, joka pitää sulkea.

Jo toukokuussa sovimme Sydänaseman kardiologien kanssa, että aukko kokeillaan sulkea katetriteitse suljinlaitteella, mikä on huomattavasti kevyempi operaatio kuin kirurginen sulku. Tuolloin tiedostin myös sen riskin, ettei suljinlaitetta välttämättä saada laitettua, koska eteisväliseinäaukkoni on sen verran suuri. Onnistuessaan ADS-sulku olisi kuitenkin toipumisen kannalta paras ratkaisu ja huomattavasti kevyempi operaatio kuin avoleikkaus.

Jännitystä ja stressiä 

Valmistautumisessa operaatioon oli hyvin samoja piirteitä ja tunnetiloja kuin maratonille valmistautumisessa. Ensimmäisenä tuli kamala stressi siitä, ettei saa sairastua. Söin tehokuurina purkillisen sinkkitabuja, vältin kaikki mahdolliset sosiaaliset tilanteet, vedin valkosipuliövereitä, ja jos joku köhi junassa, laitoin nopeasti maskin naamalle. Kartoin kaikki kipeänä olevat ystävät, tutut ja puolitutut.  

Edellisen viikonlopun ennen operaatiota panostin lepäämiseen, ruokaan ja kevyeen liikuntaan. Olin paljon yksin. Pidin pikku stressin päällä, koska jotenkin luotan järjettömästi kortisolin pöpöjä blokkaavaan voimaan. Töissä sovin vielä toimenpidettä edeltävälle iltapäivälle Teams-palaverin, jotta ajatukseni olisivat varmasti jossain muualla kuin tulevassa operaatiossa.

Mutta eihän jännitystä pääse pakoon. Edellisenä iltana se hiipi seuraksi väkisin, vaikka pakenin ruotsalaisen Top Dogin synkkään maailmaan. Merkillistä kyllä, sain hyvin nukuttua. Aamulla alkoi maratoonarillekin kisapäivänä tuttu vessaralli. Teki myös mieli kahvia ja oli nälkä, mutta mitään ei voinut enää juoda eikä syödä ennen operaatiota.

Odottavan aika on pitkä 

Olinkin jo hyvissä ajoin kolistelemassa minulle määrätyn osaston ovia Tornisairaalassa. Pienen häröilyn jälkeen löysin oikean paikan ennen aamuyhdeksää. Odotus kuitenkin jatkui, sillä operaationi olisi vasta puoli yhdeltä.

Osastosängyltä pieneltä ruudulta katsoin niin Kauniita ja rohkeita kuin Baywatchin uusintojakin. Ridge ja Brooke jauhoivat samoja juttuja kuin joskus 30 vuotta sitten. Ridgen näyttelijä oli tosin matkan varrella vaihtunut ja Brooke vanhentunut – mutten asetelma oli sama. Luin myös Hesarista, että Paavo Nurmi oli kuollut 50 vuotta sitten, sekin vielä. Muistelin Karo Hämäläisen hienoa kirjaa ”Yksin”, joka kertoo Nurmen tarinan.

Minuutit kuluivat viidestä kymmeneen ja viiteentoista. Oli kuitenkin helpottavaa olla valvontaosastolla odottamassa, kun ympärillä oli muita ihmisiä. Sillä näissä hetkissä olemme kuitenkin aika yksin.

Kulutin aikaani myös lukemalla.

13.05 oli osaston kello, kun minut siirrettiin sairaalasängyllä alakerrassa olevan leikkaussalin läheisyyteen. Jännitys, syömättömyys ja juomattomuus aiheuttivat jopa vähän huonon olon. Hoitaja tuli ilmoittamaan, että anestesialääkäri laittaisi minulle kohta kanyylit. Hän myös sanoi, että voisin saada kanyylin kautta jännitystä rauhoittavaa lääkettä. Otin tarjouksen vastaan.

Leikkaussalin läheisessä odotustilassa oli radio päällä. En oikein koskaan ole osannut päättää, minkä biisin valitsisin Elämäni biisi -ohjelmaan, mutta nyt tietäisin ainakin pari. Kyyneleet puskivat silmäkulmaan väkisin. Mielessäni vilahtivat hetket ennen maratonia, kun olen itkenyt lähtökarsinassa pelkästä jännityksestä. Nyt jopa pelotti. Kuluneiden viikkojen tapahtumat olivat luomien takana, ja yritin miettiä, olenko sujut maailmankaikkeuden kanssa. Mutta olin liian tiloissani jäsentämään ajatuksiani elämästä ja kuolemasta. Riitti kun Paula ja Mira lauloivat radiossa: ”Minä odotan täällä tunnelissa, jossa valo kylmää hohtaa…”

Vähän tiloissa!

Oli suuri helpotus päästä leikkaussaliin. Vähän se oli koomistakin, kun sairaalapökät olivat liian isot ja paita roikkui päällä, mutta niin vain pääsin pöydälle kuta kuinkin pukeissa.

Odotus oli tältä erää päättynyt. Anestesialääkäri ja hoitajat tekivät valmisteluja, kanyylista kulki vereeni rauhoittavaa ja kipulääkettä, pää oli sopivasti pyörällä. Kun sitten hengittelin happea ja suoneeni virtasi nukutuslääkettä, vaivuin vähitellen lautturin virralle, uneksin turkoosista merestä, pitkästä hiekkarannasta ja palmuista – mikä klisee.    

Huono uutinen 

Ainoa asia, jonka sanoin haluavani tietää heti herättyäni, oli se, onnistuiko operaatio. Tämä toive toteutuikin, mutta valitettavasti uutinen oli huono. Suljinlaitetta ei oltu voitu asentaa. Tämän riskin tiesin, mutta toki olin toivonut viimeiseen saakka, että kevyempi operaatio olisi onnistunut.

Minut vietiin takaisin tuttuun paikkaan osastolla, hoitajat olivat valtavan empaattisia ja toivat minulle puhelimeni, jotta sain soittaa läheisilleni. Sain myös vettä ja mehukeittoa. Makuuasennossa olisi pysyttävä vielä puolitoista tuntia nivusessa olevan haavan takia.

Lääkepöllyissäni päätin jatkaa sillä samalla linjalla, minkä valitsin jo viime keväänä diagnoosin saatuani. Katse koko ajan eteenpäin ja tästä selvitään. Se vain nyt vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja sitkeyttä. Niistä jälkimmäistä minä olen harjoitellut niillä kaikilla 17 maratonillani, jotka olen juossut maaliin.

Totta kai tämä matka on haastavin, kilometrit pitempiä, mutta jossain kohtaa tulee vielä maali. Ja siellä on tähtäin.

Pieni ruutu oli todella hyvää ajankulua ja sairaalaruokakin maistui.

Kohti tulevaa

Vietin yön osastolla ja seuraavana päivänä juttelin vielä kahden kardiologin kanssa. Olimme hyvin samoilla linjoilla: minut laitetaan uuteen jonoon, tällä kertaa avoleikkaukseen sydänkirurgiaan. Voin jatkaa elämääni samalla tavalla kuin tähänkin saakka. Kardiologeista toinen sanoi, että saan edelleen juosta, mutta ”niin kuin muut ihmiset” – ei siis enää mitään vitutuksenpurkutehotreenejä vaan perushölkkää.

Olisin voinut myös valita, etten mene avoleikkaukseen. Mutta se ei ole minun valintani.

Maratoneja juosseena olen kokenut ehkä enemmän pettymyksiä kuin onnistumisia, mutta onnistumisista olen aina osannut iloita. Pettymykset on pitänyt käsitellä ja laittaa sitten oikeaan lokeroon. Ottaa niistä jotain opiksi.

Olisihan ensimmäinen sydänoperaatio voinut olla myös ainoa, onnistunut ja viimeinen. Mutta nyt kävi niin kuin monesti maratoneillakin: kaikki ei mene suunnitelmien eikä varsinkaan toiveiden mukaan. On yritettävä vielä kerran.

Olen tavattoman onnekas, että saan hoitoa Meilahdessa. Se työ, mitä sairaalassa tehdään, on käsittämättömän arvokasta. Vaikka jokainen maraton juostaan yksin, tästä matkasta en selviäisi ilman osaavaa ja ammattitaitoista terveydenhoitohenkilökuntaa!