Neljän kuukauden juoksemattomuus

Kesän ensimmäiset juoksuaskeleet otin Tallinnassa neljän kuukauden tauon jälkeen. 

Toipuessani sydänleikkauksesta minulta on muutamaan otteeseen kysytty, miten olen pärjännyt, kun en ole voinut juosta. Kysymyksen on yleensä esittänyt joku sellainen henkilö, joka on tuntenut minut pääasiassa juoksun kautta.

Vaikka minulla on edelleen vahva juoksijan identiteetti, minuuteni nojautuu moneen muuhunkin asiaan. Töissä minulla on ammatti-identiteetti ja -rooli. Vaikka en ole taiteilija, minulla on myös luovan alan ihmisen identiteetti. Sitten on niitä elämänmittaisia rooleja, kuten sisaruus ja täteys.

Identiteettini, minuuteni tai elämäni eivät nojaudu vain juoksuun. Ja se on pelkästään hyvä asia.

Ihminen sopeutuu

Kun synnynnäisen sydänvian löytyminen vuosi sitten keväällä pakotti minut lopettamaan maratonharjoittelun, se oli aluksi shokki. Ei tietenkään pelkästään se, etten voinut harjoitella samalla tavalla kuin ennen, vaan koko uusi tilanne. En ollutkaan enää perusterve, vaan minulla oli diagnoosi. Edessä olisi lisäksi jonkinlainen sydänoperaatio. Sekin mietitytti.

Mutta yleensä ihminen sopeutuu. Vähitellen totuin juoksemaan vähemmän. Liikkumiseni alkoi olla enemmän terveysliikuntaa, joka ylläpiti kuntoa. Se oli ihan ok. Sopeuduin vähitellen myös siihen, että olen sydänvikainen.

Sydänleikkauksen jälkeen olen ollut kokonaan juoksematta neljä kuukautta. Se on aktiivisen juoksuaikani pisin tauko. Mutta yllättävää kyllä, sekin on ollut ihan ok. On ollut jopa mielenkiintoista katsoa juoksukuplaa sen ulkopuolelta. Missään vaiheessa en ole myöskään tuntenut mitään raastavaa tuskaa siitä, että joku toinen saa juosta, mutta minä en. On ollut ihan muuta mietittävää.

Juostessani tunnen olevani kotona - samoin Tallinnassa.

Rutiinit muuttuvat

Ennen sydänleikkaustani ehdin juosta aktiivisesti noin 13 vuotta, joista seitsemänä harjoittelu oli hyvinkin tavoitteellista. Tiedän siis jo, mitä vaatii kilpakuntoilijan harjoittelu. Treenasin töiden ohessa, joten paletti oli välillä haastava. Harjoittelun vähentäminen on tarkoittanut yksinkertaisesti sitä, että on enemmän aikaa muille asioille.

Kun rutiinit muuttuvat pakon takia, se voi olla lopulta jopa virkistävää. Viikonloppuna voi tehdä muutakin kuin juosta pitkän lenkin tai tehdä kovan tehoharjoituksen. Elämää on myös juoksukuplan ulkopuolella!

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, ettei juoksu liity millään muotoa ammattiini. Jos olisin valmentaja tai kestävyysjuoksija, jolla on elanto kiinni siinä, että pystyy laittamaan tossua toisen eteen, kokisin juoksemattomuuden ihan toisin.

Päivien laskemista

Juoksemattomuuttani on helpottanut se, että toipilaana olen voinut liikkua: kävellä, ajaa kuntopyörällä, treenata crosstrainerilla sekä tehdä kevyttä jumppaa ja lihaskuntoa. Mutta kun on juoksijan identiteetti, kaikki muut lajit ovat kuitenkin korvaavia lajeja. Minun sydämeeni mahtuu vain yksi laji.

Näiden kuukausien aikana olen kaivannut eniten maratonin viimeistä 10 kilometriä. Sitä ei koe, jos ei ensin juokse 32 kilometriä. Joten itseni tuntien tiedän, että jos terveyteni puolesta voin vielä juosta maratoneja, ainakin yhden juoksen. Sen viimeisen 10 kilometrin takia.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole odottanut sitä, että saan taas vetää lenkkarit jalkaan ja juosta. Itse asiassa olen laskenut päiviä. Kun sitten leikkauksen jälkeisessä kontrollissa toukokuun lopussa sain kardiologilta luvan juosta, olin aika onnellinen. Sehän tarkoittaa myös sitä, että sydämeni on kunnossa ja rintalastani luutunut.

Ei varmaan ole vaikea arvata, mitä aion tehdä tänä kesänä.