Sydänkontrolli ja 3000 metriä "Cooperissa"

Kisan jälkeen palkitsin itseni uusilla kengillä!

Toisinaan aikakin tuntuu juoksevan, ja ikään kuin huomaamatta sydänleikkauksestani on kulunut vuosi. Elämä on normalisoitunut monin tavoin ja paljon nopeammin kuin olisin voinut kuvitella.

Kävin Meilahdessa Sydän- ja keuhkokeskuksen poliklinikalla vuosikontrollissa helmikuun lopulla. Tällä kertaa en juuri edes jännittänyt käyntiä, koska olen voinut hyvin, minulla ei ole ollut rintakipuja eikä rytmihäiriöitä ja juoksukuntokin on palautunut - ja on jopa parempi kuin ennen leikkausta. 

Laboratoriokokeiden tulosten perusteella tiesinkin, että joudun kiinnittämään huomiota raudan tankkaamiseen. Hemoglobiini oli vain 120, mutta onneksi ferritiini oli kuitenkin 73. Alhaiseen hb-arvoon on muutama selittävä tekijä, joten en ole siitä ihan superhuolissani. Lääkärini kanssa juteltiinkin, että matala hb on myös ominaisuus. Kuten lääkärini sanoi, ei kaikilla kestävyysjuoksijoillakaan ole korkea hemoglobiini.

Lihatankkaus, vaikka tiedänkin, ettei hemoglobiini pelkällä ravinnolla nouse.

Hyviä uutisia

Ultraäänitutkimuksen mukaan sydämeni oikean puoli on kokonsa puolesta normaalin ylärajoilla, mutta sydän toimii hyvin. Myös trikuspidaali- eli kolmiliuskaläppä valskaa pienesti, mutta siitäkään ei tarvitse huolehtia. Läppään laitettiin leikkauksessa pari ommelta, joten sitä kontrolloidaan seuraavan kerran kolmen vuoden päästä. Lopputulema: ”hyvä leikkaustulos ja ongelmaton tilanne. Sydämen oikea puoli on rakenteeltaan ja toiminnaltaan varsin normaali. Ei rajoitteita urheiluun”. Saan edelleen juosta ja ennen kaikkea: saan harjoitella maratonille! 

Jo ennen kontrollia kävin testaamassa kuntoni 3000 metrin kisassa. SAULin eli aikuisurheilijoiden SM-hallikisat pidettiin helmikuun viimeisenä viikonloppuna Tampereella. Olin ilmoittautunut vain 3000 metrin kilpailuun, sillä vuosien takainen yritykseni juosta 3000 metriä Cooperissa oli jäänyt kaihertamaan. Treenien perusteella tiesin siihen nyt olevan saumaa. Tavoitteeni oli siis varsin selkeä: alittaa 12 minuuttia.

Onnistunut valmistautuminen 

Annan itselleni kiitettävän arvosanan kisaan valmistautumisesta. Suorastaan odotin pääseväni radalle. Tällaista itsevarmuutta en menneiltä juoksuvuosiltani juuri muista, vaan esimerkiksi kisajännitys on lähennellyt kauhua. Sanoin hotellilla ystävälleni Sannalle ennen kisaa, että ”jos mun pitää kiirehtiä junaan, pystytkö hakemaan sen mun mitalin…” 

N50-sarjassa 3000 metrillä olikin lopulta vain kolme juoksijaa, joten mitali oli varma, kunhan vain maaliin pääsisi. Olin tehnyt itselleni selvät suunnitelmat, miten juosta. 300 metrin radalla 10 kierrosta aikahaarukassa 70-72 sekuntia. 

Starttipistoolin paukahduksesta liikkeelle. Alussa oli hieman tönimistä, koska radalle pinkaisi myös muiden sarjojen kilpailijoita, ja jokainen petasi itselleen paikkaa sisäradalla. Hain tuntumaa vauhtiin ja pienellä nykäisyllä pääsin sisäratapaikalle.

Maskottikin kannustamassa!

Vauhdin kovuus 

Tajusin myös varsin nopeasti, että tavoitevauhtini tuntuikin varsin kovalta. Onneksi Pasi oli huutamassa kierrosväliaikoja, joten minut ei tarvinnut kuin juosta. Ja etusuoralla KU58:n kannustus oli huimaa! 

Viiden kierroksen jälkeen oltiin puolivälissä. Vauhti tuntui edelleen kovalta, mutta kropassa oli hyvä ja vahva tunne. Enää toiset viisi kierrosta. Syke oli noussut reilusti yli anaerobisen kynnyksen, niin kuin pitikin. Kahden kilometrin jälkeen alkoi kuitenkin tehdä tiukkaa. Kierrosaikoihin livahti yksi sekunti enemmän kuin piti. Hengitys oli todella kovilla, ja nyt tahkottiin sitten kaikin voimin. 

Olin pitkään juossut pääjoukon ensimmäisenä, mutta jengiä alkoi mennä ohitse, enkä pystynyt vastaamaan kiriin - yritin lähinnä olla hidastamatta. Viimeisen kaarteen jälkeen kurkkasin kelloa: tiukkaa tulisi tekemään 12 minuutin alitus. Kaikki peliin, tavoite mielessä ja viimeinen kiri. Sammutin oman kelloni maalissa aikaan 12.01, ja hetken mielessä kävi pettymys, taasko sekunnin, pari päälle.

Vihdoinkin alle 12 minuuttia

En kuullut omaa virallista aikaani, mutta sitten kannustajani jo huusivat, että alle meni. Loppuajaksi tarkentui 11.58,75 – varsinaista sekuntipeliä. Mutta se oli siinä: nyt voin sanoa, että 3000 metriä menee Cooperissa! 

Samalla tulin voittaneeksi oman sarjani ja ehdin kuin ehdinkin käydä hakemassa mitalini ennen kotiin paluuta. 

Onhan se ihana palata haasteiden jälkeen radalle ja vielä omalla ennätystuloksella. Kuten tässä blogissakin, ensimmäisenä on kuitenkin aina terveys, ja vasta sen jälkeen tulee juoksut, tulokset, mitalit ja kaikki muu!

Podiumilla!