Juokseminen elämäntapana

Kauniin syyspäivän iloa. Kuva: Sari Taipale

Onko juokseminen minulle pelkkä harrastus? Tätä kysymystä olen pohtinut aika ajoin. Kun aloitin kymmenisen vuotta sitten treenaamisen Puistolan Urheilijoiden maratonkoulussa, juoksemiseni oli ollut peruskuntoilua, mutta olin asettanut itselleni tavoitteen: juosta maratonin.

Kymmenen vuoden aikana kilometrimäärät ja tehot ovat kasvaneet. Panostan nykyään enemmän aikaa ja rahaa lenkkareihin kuin korkkareihin. Vedän juoksukengät useammin jalkaan kuin perustennarit. Perusharjoittelukaudella viikossa on yleensä yksi päivä, kun en juokse lainkaan, kevyillä viikoilla kaksi. Käyn lisäksi noin pari kertaa viikossa kuntosalilla tekemässä juoksua tukevaa ohjelmaa sekä lähes kuukausittain hierojalla huoltamassa lihakset ja kalvot. 

Jotain muuta kuin pelkkä harrastus

En ala määritellä harrastamista mitenkään yleispätevästi. Mutta siinä vaiheessa, kun kalenterini alkoi täyttyä ensin avaintreeneistä ja kilpailuista ja sitten vasta muista menoista, ymmärsin, että omalla kohdallani juoksemisessa on kyse jostain ihan muusta kuin harrastamisesta. 

Juoksemisesta on vuosien saatossa tullut minulle elämäntapa ja treenaaminen on muuttunut tavoitteelliseksi. Entisestä Töölönlahden ympäri -hölkkääjästä on tullut määrätietoinen kilpakuntoilija. Viikonloppujen baari-illat ovat vaihtuneet pitkiin lenkkeihin Keskuspuistossa.

Sillan alla kaverin kanssa. Kuva: Sari Taipale.

"Urheilijaa leikkimässä"

Karo Hämäläinen kirjoittaa teoksessaan "Miksi Juoksen", ettei kirjailijan leikkiminen enää kiehdo, vaan että urheilijan leikkiminen on paljon kiinnostavampaa (s. 172). Kuvittelen ymmärtäväni, mitä Hämäläinen tarkoittaa. Tykkään työstäni kuvataideopettajana, mutta se sujuu ikään kuin omalla painollaan. Sen sijaan pohdin paljonkin omaa treenaamistani: mitä sillä voin tavoittaa. Miten hoidan riittävän levon ja palautumisen, mitä syön. 

Olen toki hyvin tietoinen siitä, etten ole mikään kilpaurheilija ja että juoksutulokseni ovat ihan hyviä ikäiseni naisen tuloksia. Mutta huippu-urheilijoiden elämäntapojen "matkiminen" ei tee pahaa kilpakuntoilijallekaan. Se, mikä toimii huipulla, toimii yleensä myös tavoitteellisella treenaajalla - toki sopivasti omaan tasoon sovellettuna. Esimerkiksi ravintoköyhä ruoka ei sovi kummallekaan.

Eräs kollegani kysyin minulta kerran, miksi juoksen? Vastasin rönsyilevään tapaani jotain, mutta tiivistin sitten lopuksi: haluan nähdä, miten pitkälle ihminen, jolla ei ole geneettisiä lahjoja eikä lapsuuden/nuoruuden aerobista lajitaustaa, voi päästä hyvällä treenaamisella. Tämä on ikään kuin minun "reikä päässäni", kipukohtani ja sitkeyteni lähde.

Työnteon ja ajattelun väline

Karo Hämäläinen kirjoittaa myös, että juoksu on hänelle työpaikka ja työnteon väline (s. 96). Eli hän käyttää rauhallisia lenkkejä sekä tietoisesti että tiedostamatta työskentelyyn. Myös kirjailijalle Haruki Murakamille juokseminen on ikään kuin kirjoittamisen metodi. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjassaan "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta".  

Olen itsekin huomannut, että peruskuntolenkeillä on aikaa ajatella ja liikkeen lomassa jokin pulma tai tehtävä saa vastauksensa, kesken jäänyt ajatus tai vaikka blogikirjoituksen sisältö muotoutuu. Kisoissa ja tiukoissa treeneissä en sen sijaan ehdi ajatella mitään ylimääräistä, silloin keskitytään itse suoritukseen tai tulokseen.

Pitkät lenkit...

...on kiva juosta jonkun kanssa. 

Seuralainen ja kumppani

Kymmeneen vuoteen on mahtunut onnistumisia ja tappioita. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, epäonnistumiset ovat se paikka, jossa mitataan intohimon määrä. Kirvelevän tappion tai huonon kisan jälkeen juokseminen ei ole koskaan muuttunut minulle "vain harrastukseksi", jolla ei ole niin väliä, vaikka olenkin ehkä hetken harkinnut lenkkareiden polttamista juhannuskokossa.

Alkusyksystä olen kärsinyt alipalautumisesta. Seuraan tällä hetkellä melko tarkasti leposykkeitäni, nukkumistani ja sitä, mille juoksu ja tehot tuntuvat. Muutoksia treenisuunnitelmiin on tehtävä herkästi, jos tuntuu, ettei kroppa palaudu. On siis oltava juoksun ja oman kuormittumisen suhteen normaalia tarkempi. Tiedostan, miten olennaista on hoitaa tämä vaihe hyvin, olla syventämättä omaa monttuaan ja oltava itse asiassa tavallista huolellisempi harjoittelun kanssa. 

Keventelyjaksosta huolimatta juoksu on ollut kiinteä seuralaiseni ja kumppanini näinäkin viikkoina. Itse asiassa olen ollut läheisempi oman juoksuni kanssa kuin vuosiin, koska tajusin, etten voi pitää sitä itsestäänselvyytenä.

Marjaniemen uimarannalla. Kuva: Sari Taipale

Juoksukamuja ja kimppatreenejä

Monet ihmissuhteeni liittyvät nykyään juoksemiseen. Kuulun Helsingin Juoksijoihin, seuraan, jota olin myös perustamassa vuonna 2016. Vaikka tykkäänkin harjoitella usein itsekseni, välillä avaintreeneihin on hyvä saada vetoapua samantasoisilta juoksijoilta. Myös pitkät rauhalliset lenkit sujahtavat paljon nopeammin, kun on kaveri mukana.

Harrastamisen ja elämäntavan välillä on mielestäni ero. Koen esimerkiksi harrastavani maalaamista, jota teen lähes viikoittain, mutta en suinkaan päivittäin. Maalaamiseeni ei myöskään liity mitään kunnianhimoisia tavoitteita.

Juoksemiseni on sen sijaan tavoitteellista, ja treenit tähtäävät kohti tiettyjä kisoja tai tuloksia. Juokseminen kuuluu myös lähes jokapäiväiseen elämääni.

EDIT: Viimeiset kolme kappaletta lisätty sunnuntaina 20.9.2020.

Lenkkireittien varrella avautuu usein kappale kauneinta Suomea.