Palautumisen sietämätön keveys

Maisemaa mielelle Kallvikinniemellä. Kuva: Sari Taipale.

Maratonin jälkeen on palautumisen aika. Joskus ihan viimeisiä treenejä tehdessäni mieli käväisee jo ylimenoviikoissa. Niitä oikeastaan odottaa, vaikka itse juhlapäivään eli varsinaiseen juoksuun pitääkin latautua niin täysillä kuin mahdollista.

Maratonin jälkeen pidän totaalilepoa treenistä noin viikon ja vasta sitten kokeilen vesijuoksua tai kevyttä juoksua. Fyysiseen palautumiseen voi vaikuttaa oikeastaan vain levolla ja hyvällä ravinnolla. Tässä vaiheessa kuuntelen omaa kehoa tarkasti, sillä lenkille ei ole kiire, vaikka mieli sinne jo haluaisikin. Maraton on aina kova rasitus, eikä palautumista ja sen viemää aikaa kannata aliarvioida.

Toisinaan olen tullut kipeäksi heti maratonin jälkeen. Näin kävi viime lokakuussa Amsterdamissa. Kisapäivän iltana minulta lähti ääni ja sen jälkeen tulivat kaikki muut flunssan oireet. Jos muuten en älyäisi levätä, keho kyllä pakottaa. Onneksi flunssa oli melko kesy ja palautumista oli mukava jatkaa eloisan kaupunkin vilskeessä terasseilla istuen ja kanaalien varsilla kävellen.

Mentaalinen palautuminen on oma juttunsa. Puhutaankin maratonin jälkeisestä bluesista, pienestä alakulosta, joka iskee kisan jälkeisinä päivinä. Vaikka osaankin nauttia levosta ja liikkumattomuudesta, silti pieni blues soi joka kerta. Tavoite on saavutettu, tyhjyyden tunne ei välttämättä asetu taloksi, mutta käväisee kuitenkin. Aika usein alankin suunnitella seuraavaa maratonia tai jotain pienempää kisaa.

Kun on tottunut treenaamaan säännöllisesti ja liike on myös keino poistaa stressiä ja turhaa negatiivisuutta, palautumisaika ei aina ole helppoa - vaikka sitä odottaisikin. HelsinkiSpringMaratonin jälkeen heittäydyin ennakoimaan vappuhulinaa ja nautin lasillisen pari viiniä aina kun teki mieli. Kivaa, kuplivaa ja kevyttä elämää - lähes sietämättömyyteen asti.

Viikon päästä maratonista lähden ensimmäiselle lenkille. Tarkoituksena on testata, kestääkö vasemman jalan polvi viittä kilsaa. Voi sitä euforian määrää, kun pääsen pilvisessä kevätillassa juoksemaan. Jokaisen kivuttoman kilometrin jälkeen hurraan. Sisareni ajaa pyörällä vieressäni ja naureskelee hieman hitaalle lenkkivauhdilleni ja höpsöydelleni. (Juoksijanpolvi ei parantunut ihan itsestään, vaan vaati tulehduskipulääkekuurin ja lihashuoltoa.)

Teemme pienen lenkin Kallvikinniemellä. Näissä maisemissa Paavo Nurmikin treenasi aikoinaan. Ohi ajavasta venäläisestä autosta kuuluu kannustushuuto: davai, mikä huvittaa meitä suunnattomasti. Mutta juuri nythän sitä kannustusta tarvitaankin. Kun ottaa ensimmäisiä juoksuaskeleita ison koitoksen jälkeen ja meno on mitä on: kuin väsynyt tamma synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa laitumella.

Palautuminen on aina yksilöllistä. Itse aloitan kevyen treenin yleensä reilun viikon päästä kisasta. Vähitellen ja maltilla lisään kilometrejä, huolehdin lihashuollosta ja annan mielelle tarpeeksi muuta pohdittavaa (elokuvia, balettia ja teatteria). Tänä keväänä fyysinen palautuminen on ollut yllättävän nopeaa, mutta yritän olla ahnehtimatta (paitsi yhden pitkän lenkin, kun seura oli niin hyvää, enkä malttanut lopettaa). Vaikka lihakset palautuisivatkin nopeasti, hermosto vaatii viikkoja ja sisu ja tsemppi usein jopa kuukauden tai kaksi.

Kevyellä ja kuplivalla palautusviikolla heti kisan jälkeen on aina oma tarkoituksensa. Niin ihanaa kuin se onkin, parvekkeella viinilasillista siemaillessani tiedän, etten kaipaa boheemielämää tämän enempää. Se on kuin pippuri kreikkalaisessa salaatissa, liika on liikaa. Ja sopivasti on juuri tarpeeksi.

Meidän vauhdeilla rasteillakin palautuu.