Paluu maratonille

 

Maalisuoralla!

Jännitys oli taas ihan omaa luokkaansa. Jo edellisenä sunnuntaina pelkkä Vantaan maratonin ajatteleminen tuntui vatsanpohjassa. Pitkin viikkoa yöunet jäivät vajaiksi, mihin vaikutti jännityksen ohella myös työstressi. Kun vielä nukuin maratonia edeltävän yön supersurkeasti, eli nukahdin lopulta puoli neljältä aamulla, lähtökohdat kisaan olivat mielestäni huonot.

Aamulla peilistä tuijottivat turvoneet silmät. En voisi edes meikillä korjata huonoa asennetta. Kaurapuurosta loppu jäi syömättä, mustikkakeitto valui väkisellä kurkusta alas. Pakotin itseni syömään muutaman palan suklaata. Urkkajuoma oli sekin yök.

Olosuhteet juoksuun Vantaalla olivat kuitenkin erinomaiset. Lämpötila oli 10 asteen tuntumassa eikä satanut. Tuuli tosin oli voimistunut ja Amy-myrskyn rippeet kai tekivät tuloaan Suomeenkin.

Vantaan maratonin yhteydessä juostiin tänä vuonna myös Suomen Aikuisurheiluliiton SM-kisat. Omassa sarjassani N50 oli kahdeksan osallistujaa. Olin tehnyt kotiläksyni ja googlettanut kaikkien juoksutulokset. Tiesin, ettei paikka podiumilla ollut mikään itsestäänselvyys. Totesinkin lähtöä odotellessa yhdelle juoksukamulleni, ettei näillä unilla taida olla mitään asiaa mitaleille. Mietin myös, miten helppoa olisi keskeyttää kisa Teboilin kulmalla, pinkkien poikien kannustuspisteellä. Näillä ajatuksilla matkaan.

Rauhallinen aloitus

Ensimmäisen kilometrin pienen ruuhkan jälkeen löytyi hyvä rytmi. Jo 17 maratonia juosseena tiesin, että alkukilsoilla maltti olisi valttia, eikä liian kova aloitus yleensä koskaan kanna maaliin saakka. Tällä kertaa maltillinen aloitus myös onnistui. Juoksimme yhdessä treeneistä tutun Katjan kanssa. Hän oli omassa sarjassani yksi ehdokkaistani podiumille.

Kisan ensimmäisellä kierroksella juttelimmekin Katjan kanssa jonkun verran. Höpöttelin myös tutuille juoksijoille matkan varrella. Yritin varmaan jotenkin keventää jännitystäni ja antaan vaikutelman, että rennosti tässä mennään. Katjan kanssa seurasimme tarkkaan kilometriaikoja, ettei vauhti kiihtyisi liikaa. Maratonin ensimmäinen kierros eli noin 10,55 kilometriä menikin melko mukavalla fiiliksellä, vaikka joku mörkö päässäni kuiskikin, että kyllä se jalka vielä alkaa painaa.

Katjan kanssa yhtä matkaa. Kuva: Petteri Jokela.

Tiimi kasaan

Toisen kierroksen alussa N50-sarjan Hanna ja Eva-Lena ottivat meidät kiinni. Olin tavannut Hannan jo pukkareissa ennen starttia ja Eva-Lenan bongasin lähdössä. Olinkin hyvin kartalla siitä, että tässä juoksee meidän sarjamme kärkinelikko. Jatkoimme yhtenä lössinä matkaa.

Toisen kierroksen aikana vauhti tasaantui, ja päätin roikkua porukassamme niin kauan kuin mahdollista. Tässä vaiheessa olin varma, että tipun kööristä ensimmäisenä ja jään podiumin ulkopuolelle. Mutta tiesin myös, että maraton on pitkä matka ja viimeisen kymmen kilometrin aikana voi tapahtua mitä vain.

On sanomattakin selvää, että yhdessä juokseminen antoi voimaa. Hyödynsin myös surutta tuulisilla pitkillä pätkillä peesiavun ja juoksin Hannan perässä - hän oli voittajaehdokkaani jo puolimaratonaikansa perusteella.

N50-sarjan kärkinelikko.

Huolto pelaa

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tämä näkyi huollossa, joka pelasi Vantaan maratonilla täydellisesti. Juoksuni takapiruna vuosia toiminut Pasi ojensi vesipullon geeleineen etukäteen sovituilla huoltopisteillä - pullonkorkit oikeaoppisesti löysytettyinä. Minun ei tarvinnut kuin irroittaa geeli pullon kyljestä, niellä se ja juoda vesi. Oma huolto varmisti sen, että sain riittävästi nestettä matkan aikana. Pahvimukeista juominen huoltopisteillä on itselleni haaste, ja yleensä juomaa tuppaa olemaan enemmän rinnuksilla kuin suussa.

Maratonin puoliväli taittui suunnitelmieni mukaan reilusti alle tavoiteajan eli 1.40. Virallinen väliaika oli 1.39.22. Eräänlainen tavoitteeni on jo pitkään ollut juosta maraton alle 3.20, mutta tämän tavoitteen olin jo ennen lähtöviivaa kevyesti haudannut. Matkan edetessä juoksin enemmän kisaa, enkä tuijottanut kilometriaikoja fanaaattisesti.

Nelikkomme pysyi kasassa kolmannella kierroksellakin. Jutut oli juteltu ja Katja tiivisti asian sanomalla, että nyt taitaa alkaa zen-vaihe. Oma juoksu tuntui hyvältä ja kroppa oli hämmentävän vahva. Tuuli oli ehkä hieman voimistunut, joten Hannan selkä tuli tutuksi tuulisilla pätkillä. Matka jatkui melko tasavauhtisena, joskin kilometreihin kului muutama sekunti enemmän kolmeakymppiä lähestyttäessä. Kolmannen kierroksen loppupuolella Alisa Vainio ohitti meidät. Hän oli upealla askelluksella matkalla kohti maalia ja Suomen ennätystä!

Vantaa maratonilla myös kannustus toimi - reitin varrella oli paljon tuttuja tsemppaamassa, ja myös tuntemattomat kannustivat. Jännästi sekin vaan antaa lisäboostia! Viimeisellä kierroksella sisareni huusi, että olet kyllä sitkeä sissi, ja vaikka matkaa oli maaliin vielä riittävästi, jonkinlainen liikutus pyrki mieleeni. Sisareni jos joku tietää, ettei tämä ollut vaikein matka, minkä olen kulkenut.

Taustalla ehkä maratonin kuuluisin kannustuspiste!

Kisaan keskittyminen

Jälkeenpäin mietin myös sitä, miten itselläni pysyi koko ajan fokus juoksussa. Joku onkin joskus sanonut, että ensin pettää kroppa ja vasta sitten pää. Allekirjoitan tämän. Vaikka asenteeni oli suorastaan kakka ennen kisaa, kroppa toimi ja tiesi tasan tarkkaan, mitä pitää tehdä. Kun fysiikka toimii, kasetti kestää. Neljännen ja viimeisen kierroksen alussa pystyin kiristämään vauhtia ja juoksin hetken aikaa meidän ryhmämme kärjessä. Hanna teki kuitenkin oman ratkaisevan siirtonsa ja kiristi vauhtia niin, että me muut jäimme. Alkoivat maratonin viimeiset kuuluisat kymmenen kilometriä.

Näitä kilsoja minä ikävöin käydessäni läpi sydänleikkauskeissiäni. Silloin ajattelin, että jos joskus vielä voin juosta maratonin, juoksen. Vaikka aamuinen asenteeni harasi vastaan, jossain kovassa ytimessä oli kuitenkin tämä lupaus. Koska minä voin. Koska haluan kokea ainakin vielä kerran ne viimeiset 10 kilometriä. Kilsat, joita joku on kuvannut vittumaisiksi ja toinen euforiaksi. Kilsat, joilla väsymys painaa, heikot lenkit on selvillä ja psyykkaus armoton.

Neljännellä kierroksella. Katse on jo kääntynyt sisäänpäin.

Viimeiset rutistukset

Edellisen maratonin olin juossut vajaa kolme vuotta sitten Pisassa. Vantaalla näillä viimeisillä kilsoilla kroppa oli edelleen vahva, mutta töitä piti tehdä konkreettisesti hartiavoimin. Hannan selkä oli jo kadonnut horisonttiin, enkä uskaltanut katsoa, missä Katja ja Eva-Lena olivat. Jossain kohtaa jälkimmäinen juoksi rinnalleini ja kysyi nimeni. Vastasin, ja sanoin olevani aika kovilla nyt. Maaliin oli ehkä neljä kilometriä. Eva-Lena totesi, että on ollut hyvä juosta yhdessä. Olen samaa mieltä, vaikka en sitä tuossa kohtaa pystynyt kertomaan. Olin varma, että hän kiristää vauhtia, mutta jatkoimmekin matkaa samaa tahtia.

Sitten oli vastassa tuttuakin tutumpi käännös ja suora, vähän tuulta, seurakaveri kannustamassa. Hiekkapätkä, joka muuttui taas asvaltiksi, alikulku ja pieni nousu, kohta käännyttäisiin oikealle. 41 kilometrin kohdalla katson kelloa ja nopealla matematiikalla lasken, ettei edes 4.30-kilsavauhti riitä alittamaan loppuaikaa 3.20. Viimeinen kilometri silti vahvasti, varmasti ja kompuroimatta kohti maalia. Tuttu suora, käännös oikealle ja sitten vasemmalle, silta, suora pätkä ja käännös oikealle. Eva-Lena on edelleen jossain takana. Tässä kohtaa, kuten aikaisemmillakin kierroksilla, kiristän vauhtia, juoksen ohi geelipisteen, edessä on viimeinen nyppylä ja silta, kuuluttajan ääni kuuluu jo, vieläkään ei ole yhtään liian helppoa. Alamäestä loppukiri kohti maalia. Eva-Lena ei menekään ohitse, tutut ja tuntemattomat kannustavat. Ja minä vain juoksen.

Viimeinen kilsa. Kuva: Petteri Jokela.

Ennätys uusiksi!

Maalissa lösähdän puiselle penkille ja helpotus meinaa purkautua ulos itkuna. Sisareni tulee halaamaan. Hänellä on kyyneleet silmissä. Minä tasaan hengitykseni, tutkin kelloani ja mietin, juoksinko uuden ennätyksen. Sisareni kaivaa tulokset esille. Nettoaika 3.20.49. Parannan ennätystäni 11 sekuntia!

Ei ole sanoja kuvaamaan iloani. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaimmista maratoneistani. Ehkä kaikista upeinta oli kuitenkin N50-naistiimin kanssa yhdessä juokseminen - mikä mieletön voima! SAUL:n palkintojenjakoa odotellessa ehdimmekin vaihtaa tarkemmat kuulumiset matkan kulusta ja kiittää toinen toisiamme yhteisestä taipaleesta.

Minulla on monia muitakin syitä olla kiitollinen. Sain hopeamitalin omassa sarjassani ja joukkuekultaa KU58:n N35-tiimissä. Lisäksi treenijakso kantoi, vaikka sitä hieman epäilinkin, eikä väsymys pilannutkaan kisaa - näköjään huonoillakin unilla voi juosta. Olen myös tavattoman kiitollinen kaikista ihmisistä ja kohtaamisista päivän aikana - kiitollinen siitä, että saan edelleen hengittää juoksua teidän kaikkien kanssa!

Kiitollisin olen kuitenkin siitä, että saan juosta terveenä. Vantaan maraton oli ensimmäinen, jonka juoksin korjatulla sydämellä - eikä siihen oikein ylityssanoja löydä.

Yhdessä on enemmän! Hanna juoksi upeasti voittoon N50-sarjassa, minä olin toinen ja Eva-Lena kolmas.