Juoksuvuosi 2025

Harvinainen kuva, jossa hymyilen kisassa. Puolimaratonin ensimmäinen puolikas olikin helppoa menoa. Kuva: Juha Kylänpää

Jo edellisen vuoden lopun treenit antoivat uskoa uuteen juoksuvuoteen. Harjoitukset olivat sujuneet hyvin, ja ennen kovilta tuntuneet vauhdit esimerkiksi vedoissa tuntuivat nyt paljon helpommilta. Myös muutama kympin kisa syksyllä oli sujunut yli odotusten. Tähän kaikkeen vaikutti tietenkin se, että sydämessäni ollut suuri aukko oli suljettu leikkauksessa helmikuussa 2024.

Vihdoin kolme tonnia alle 12 minuutin

Uuden juoksuvuoden ensimmäinen etappi, johon myös treenini tähtäsivät, oli SAUL:n SM-hallikisojen 3000 metriä helmikuussa Tampereella. Tavoite oli varsin selkeä: juosta kyseinen matka alle 12 minuutin. Tiesin olevani hyvässä kunnossa, ja vaikka hemoglobiinini ennen kisaa oli aika matala, uskalsin lähteä tavoite mielessä radalle. En ollut koskaan aikaisemmin juossut 3000 metriä alle 12 minuutin. Tälläkin kertaa tavoite oli tiukassa, mutta kun kello näytti maalissa ajakseni 11.58,75, olin tietenkin superiloinen. Sain myös nousta omassa sarjassani N50 korkeimmalle kohdalle podiumia.

Kohti puolimaratonia

Olihan se mukava aloittaa juoksuvuosi uudella ennätyksellä. Seuraavaksi suuntasin ajatukseni hieman pitempään matkaan eli puolimaratonille. Ennen puolikasta rapsahti kuitenkin kaveriporukan viiden kilometrin takaa-ajokisassa yllätysvoitto. Vitosen kisa oli myös hyvä buustaus puolikasta ajatellen.

Yllätysvoitto Kisamakkarassa!

Puolimaratonia kohti menin melko vaihtelevissa tunnelmissa, sillä jahkasin viime metreille saakka, juoksenko Salossa SAUL:n SM-kisoissa vai Kyröjoella. Lisäksi sairastuin muutama viikko ennen kisaa, ja olin epätietoinen, juoksenko lainkaan. Monien käänteiden jälkeen löysin kuitenkin itseni Salosta, jossa juoksu kulki todella mallikkaasti ja maaliviiva ylittyi ajassa 1.33.50. Ei vielä enkkaa, mutta samalle minuuttilukemalle kuitenkin jo ei-niin-nopealla reitillä. Tälläkin kertaa pääsin podiumille - olin N50-sarjassa kolmas.

Seurakaverin kanssa Salossa. Kuva: Juha Kylänpää

Puolikkaan podiumilla. 

Enkan kolkuttelua Vuosaaressa

Seuraavana viikonloppuna Helsingissä juostiin Vuosaari Run, jonka reittiin olin käynyt tutustumassa etukäteen. Nopea reitti sai minut haaveilemaan uudesta kympin ennätyksestä, mutta ehkä puolimaraton painoi vielä kropassa, sillä tuloksellani 42.56 jäin kaksi sekuntia ennätyksestäni. Nuo muutamat sekunnit harmittivat kohtuuttoman paljon, ennen kuin taas löysin perspektiivin.

Odottelua lähdössä Vuosaaressa. Kuva: Petteri Jokela

Enkkajahdissa. Kuva: Petteri Jokela

Juoksun jälkipuintia. Kuva: Petteri Jokela

Uusi vitosen enkka

Kevään viimeisen kisan juoksin Helsinki City Running Day –tapahtumassa toukokuussa. Puolikas ja kymppi olivat tehneet tehtävänsä: vitosella paransin ennätystäni kahdeksan sekuntia aikaan 20.41. Jälleen sain vahvistuksen sille ajatukselle, että kisaaminen kannattaa – lähes aina.

Kevään kisat menivätkin kokonaisuudessaan erinomaisesti, ja niistä jäi mukavasti nälkä, etenkin kympillä ja puolimaratonilla. Olen kuitenkin aina ollut sielultani maratoonari, ja kun korjattu sydän toimi erinomaisesti ja olin pystynyt lisäämään treenikilometrejä, syksyn päätavoite oli tietenkin maraton. Kun kesäloma alkoi, alkoi myös maratontreeni.

Harmittava vamma

Minulla oli ehkä kuitenkin pikkuisen liikaa intoa, sillä harjoitteluni stoppasi ikävästi puolentoista viikon jälkeen. Takareidet olivat olleet kireinä, mutta kuvittelin juoksevani niillä vielä pitkän kiihtyvän lenkin. Toisin kävi ja treeni loppui kahdeksan kilometrin jälkeen, koska vasen takareisi kiristyi niin paljon, ettei sillä voinut enää juosta.

Tässä kohtaa maratoonarin sielu sai kipeän kolauksen. Harmitti, että olin laiminlyönyt kehonhuoltoa. Tajusin myös, että olin sydänleikkauksesta toipumisen jälkeen ehtinyt rakentaa itselleni melkoisen vahvan juoksijan identiteetin. Vitutti kohtuuttomasti olla treenaamatta ”moisen pienen vamman takia”, mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja. Tein kuitenkin korvaavia harjoituksia ja takareisiä aktivoivaa jumppaa.

Ei kannata karttaa kuntosalia eikä unohtaa kehonhuoltoa. 

Harjoitteluun kiinni Livignossa

Juoksutauko venyi lopulta lähes kolmeen viikkoon. Ymmärsin, etten ehdi treenata riittävästi aikuisurheilijoiden EM-maratonille, joka juostaisiin Jyväskylässä syyskuussa. Siirsin tavoitteeni suosiolla Vantaan maratonille, jonka yhteydessä juostaisiin myös SAUL:n SM-maraton.

Jalkavammani parani sopivasti Livignon aktiivilomalle. SporttiOravat järjesti jälleen Italian Alpeilla mukavan ja motivoivan treenisession, ja itse pääsin nauttimaan taas juoksusta. Leiri buustasi hyvin myös maratonharjoitteluani. Katse oli kohdistettu nyt täysin Vantaata kohti.

Juoksemisen iloa Livignossa. Kuva: Sanna Kullberg

Välillä Sveitsin huipuilla.

Hellettä, hikeä ja huolta

Helteinen kesä toi kuitenkin omat haasteeensa harjoitteluun. Vauhdinvaihtelulenkit tuntuivat järjestään melko kovilta, enkä saanut niihin sellaista helppouden tunnetta kuin olisin toivonut. Pitkät kiihtyvät lenkit, joita ehdin tehdä kaksi ennen varsinaista h-hetkeä, sujuivat kuitenkin suunnitelmien mukaan ja hyvällä fiiliksellä.

En juurikaan kisannut ennen maratonia, ja pari viikkoa aikaisemmin juostu takaa-ajokisan vitonenkin tarjosi tällä kertaa jumbo-sijan. Etenkin kaksi viimeistä kilometriä tuntuivat kohtuuttoman raskailta. Hassua kyllä, tuosta jäi itselleni epävarmuus omasta kunnosta, mikä näkyi ennen Vantaan maratonia melkoisena jännittämisenä. Tässä kohtaa myös löysäsin maratontavoittetta: hyvä come back riittäisi.

Edellisen maratonin olin juossut Pisassa 2022. Tulos oli tuolloin 3.27.43. Ennätykseni 3.21.00 oli vuodelta 2021. En siis ollut juossut maratonia kolmeen vuoteen. Nukuin Vantaan maratonia edeltävän yön luvattoman huonosti, joten odotukset kisan suhteen eivät olleet kovin kovat. Mutta koskaan ei voi tietää, miten menee, jos ei uskalla viivalle. Joten väsynein silmin lähtöön ja matkaan.

Viivalle kannatti mennä tälläkin kertaa

Näin jälkeenpäin on helppoa sanoa, että onneksi starttasin. Juoksu tuntui alusta saakka helpolta, ja kisan aikana meillä oli hyvä N50-sarjan tiimi, jonka kanssa juostiin valtaosa matkasta yhdessä. Se antoi tavattomasti voimaa. En ole koskaan aikaisemmin kokenut samanlaista yhteisöllisyyttä juostessani, vaikka samaan aikaan jokainen meistä juoksi omaa kisaa ja vielä kilpailimme keskenämme. Viisi viimeistä kilometriä olivat itselleni haastavimmat, mutta yksikään ei mennyt ajallisesti yli viiden minuutin. Pystyin pitämään hyvin vauhdin loppuun saakka. Maaliviiva ylittyi aikaan 3.20.49, mikä on myös uusi ennätykseni. Olin N50-sarjassa toinen - podiumilla oli helppo hymyillä.

Vantaalla maratonilla. Kuva: Petteri Jokela

Uusi asenne kisoihin

Maratonin jälkeen pidin pienen ylimenon. Ajatuksena oli juosta HOKA-maantiejuoksucupissa marrraskuussa kymppi, mutta muutin matkan vitoseen, ja siinäkin oli tekemistä. Nettoaika 21.15 oli huonompi kuin odotin, mutta annoin itselleni kiitokset siitä, että menin viivalle. Joulukuun samassa cupissa taittuikin jo 10 kilometria lähes enkkavauhdissa aikaan 42.58, ja jäin enkastani vain neljä sekuntia. Lähdin juoksemaan kisaa treeninä, mutta kun kulki, annoin mennä. Se olikin yksi helpoimpia kymppejä, joita ole ikinä juossut kisoissa. Tähän olikin hyvä päättää vuoden 2025 kisakausi. Juoksukilsoja vuodelle tuli noin 2800.

Tulevana vuonna yritän jälleen kerran suhtautua etenkin kisoihin vähemmällä paniikilla ja jännityksellä. Sillä vanha viisaus on se, että huono kisa on hyvä treeni. Aina ei voi olla enkkakunnossa, mutta kisoja kannattaa oikeasti juosta myös treeninä. Tästä teemasta olikin hyvä Aki Nummelan juttu Juoksijassa jokunen numero sitten.

Kohti Milanoa

Vuoden 2026 kevään tavoite on sekin on selvä: Milanon maraton huhtikuun alussa. Tästä maratonista haaveilin jo vuonna 2023, mutta sitten tulikin sydänkeissi, ja kisat sain unohtaa pitkäksi aikaa. Välillä en millään enää tahdo muistaa, miten onnekas olen, kun saan jälleen juosta, ja tavoitteellisestikin vielä. Ja miten onnekas olen, että olen terve. Ihminen on vaan sillä tavalla hassusti rakennettu, että kun vastoinkäyminen on selätetty, meinaa oppikin unohtua. Yritän silti pitää perspektiivin suorassa harjoitellessani kohti Milanoa.

Pitkis juostaan, vaikka sataisi vettä.