Suuri seikkailu Syötteellä

Melontaosuus suoritettu muutaman mutkan kautta - eikä edes mulahdettu! Kuva: Merja Ylihärsilä.

Minun piti olla tänä kesänä kolme viikkoa Italian Livignossa juoksemassa, mutta korona muutti tämänkin suunnitelman. Kun reissu peruuntui, oli onneksi tarjolla vaihtoehto B. Vaikka sporttileiri Pohjois-Suomessa ei kuulostanutkaan niin eksoottiselta kuin Italian Alpeilla, olin heti valmis kokeilemaan kotimaista tunturitunnelmaa.

SporttiOravien viikon leiri Pudasjärven Syötteellä alkoi heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Viime kesän Livignon leirin vietimme osittain helteisessä Pohjois-Italiassa, ja lämmintä olisi luvassa koto-Suomeenkin: ennusteissa kartta hehkui punaisena. Hihattomille topeille olisi tarvetta!

Maanantai meni monilla osittain matkustaessa, joten illalla teimme vain kevyen tutustumislenkin, joka huipentui leirikasteeseen läheisessä Luppovedessä. Vetäydyimme ajoissa lepäämään Kide-hotelliin, sillä tiistaina olisi tiedossa Suuri seikkailu Syötteellä.

Hannuhanhena mukaan kisaan

Seikkailupäivä heti leirin alussa on loistava ratkaisu. Mikä onkaan parempi tapa tutustua uusiin ihmisiin kuin liikunnallinen toiminta tunturimaisemissa. Jouduin itse valitettavasti skippaamaan alkuosuuden työasioiden takia, mutta pääsin mukaan kisaan ensimmäiseltä huoltopisteeltä.

Yksi päivän haastavin osuus: ohjeiden kuunteleminen. Kuva: Merja Ylihärsilä.

Joskus sitä saa jalkaansa hannuhanhen polkukengät ja pääsee vähän vähemmällä lihastyöllä kuin muut. Huoltopisteellä kuulin, että joukkueeni oli ollut niin nopea, että minun tarvitsisi osallistua tällä osuudella vain joko pyöräilyyn tai melontaan. Koska auringossa välkkyvä järvivesi houkutteli maantietä enemmän, valitsin melonnan. Jouduin vielä hetken odottamaan joukkueeni jäseniä pyöräosuudelta, joten tankkasin eväitä - nyt siihen oli aikaa.

Melontaosuudella etsimme rannoilta pari rastia. Kokeilin ensimmäistä kertaa peräpaikkaa: minun piti ohjata kanoottia. Pääsimme ensimmäiselle rastille muutaman mutkan ja yhden rantapusikon kautta, joten vaihdoimme keulamiehen kanssa paikkaa. Toiselle rastille menimmekin huomattavasti suorempaa linjaa ja samalla vahvalla tekemisellä meloimme takasin huoltopisteen rantaan saakka.

Pikku pyörimistä Naamankajärvellä. Kuva: Merja Ylihärsilä.

Polkuja ja pitkospuita

Seikkailu jatkui pyörä- ja juoksuosuudella. Meloessa olin tietenkin saanut jo pikku rakon käteeni, mutta muuten olin voimieni tunnossa. Jalat olivat tuoreet, joten oli ihana lähteä juoksuosuudelle. Pieni hiekkainen mökkitie jatkui suo-osuuden jälkeen hyvin juostavana, helpohkona polkuna kohti Riihitupaa, jossa teimme rastitehtävän eli otimme valokuvan ja jatkoimme kohti seuraavaa rastia eli Iso-Syötteen huippua.

Vaikka kulutan mieluummin tossua asvaltilla, helppojuoksuiset polut, kauniit pitkospuupätkät ja tupasvillaa pursuavat suot tarjosivat etelän asvalttinylkylle kokemusta kerrakseen. En kompastunut yhteenkään juurakkoon, kiveen, kantoon tai omiin jalkoihini. Porukkani kärjessä meni kokenut polkujuoksija, joten minun tehtäväkseni jäi lähinnä nauttia maisemista.

Kohti viimeistä juoksuosuutta. Kuva: Merja Ylihärsilä.

Tässä vaiheessa kisaa tiesimme, että joukkueemme oli edelleen johdossa, joten ehkä ajatus jo hetkeksi karkasi voittajille luvattuihin tuotepalkintoihin. Juoksimme yhden polun ohitse ja jouduimme korjaamaan virhettämme tarpomalla useamman sata metriä suolla. Polkujuoksukenkä hörppäsi vettä kerran jos toisenkin, mutta onneksi edessä siinsi joku tien kaltainen. Mietimme kuumeisesti, menikö tässä voittomme, mutta sitkeästi jatkoimme kohti Iso-Syötteen huippua.

"Gasellit" ja pari poroa

Iso-Syötteen tunturihotelli tuhoutui tulipalossa puolisentoista vuotta sitten. Paikalle rakennetaan uutta hotellia, ja saimmekin rakennusmiehiltä sekä valokuvausapua rastitehtäväämme että selkeät ohjeet, miten palata nopeinta reittiä takaisin Kide-hotellille ja Luppoveden rantaan, jossa olisi viimeinen rastimme. 

Rakennusmiehiltä kuulimme myös, etteivät he olleet nähneet huipulla muita kilpailijoita, joten tästä päättelimme, että ainakin juoksuosuudella juokkueemme oli edelleen kärjessä. Pikku pummi ja suolla tarpominen eivät olleet horjuttaneet asemaamme. Juoksimmekin kuin gasellit alas tunturinrinnettä - muutamaa poroa toki piti väistää loppumetreillä.

Joukkueemme pyöräilijät hoitivat myös mallikkaasti oman osuutensa, joten loppu oli kuin Amazing Race -kisasta: etsimme "viirin", teimme määrätyn uintikierroksen laiturin ympäri ja juoksimme käsi kädessä maaliin. 

Uintikierros ennen maalia Luppovedessä. Minäkin riisuin talviturkkini. Kuva: Merja Ylihärsilä.

Nopeassa ajassa olimme tutustuneet toisiimme vähän paremmin, saaneet yhteisiä kokemuksia ja tuntumaa toistemme vahvuuksista, taidoista ja osaamisista. Ja vaikka kaikki ei olisi ihan tuubiin mennytkään, myös "ihmisenä kasvamiselle" löydettiin heti oma tärkeä rooli tässä seikkailussa.

Ja mitä olisikaan seikkailu ilman kunnon pummeja, vääriä valintoja, säätöä pyörän satulan tai pelastusliivien kanssa. Suoveden huuhdellessa säärtä, itikan parkuessa korvassa ja hien valuessa silmiin sitä kokee olevansa elossa - ja se on etenkin tänä kesänä arvokas tunne.

Maalissa! Kuva: Merja Ylihärsilä.