 |
| Mathieu Kassovitz esittää vakoojaa koodinimeltään "Moukka" ranskalaissarjassa "Le bureau, vakoojaverkosto". Kuva: Lionel Allorge, Wikimedia. |
Sarjan päähenkilö on Guillaume Debailly alias "Moukka", jonka roolin tekee hienosti karismaattinen Mathieu Kassovitz. Hänet on myös palkittu kotimaassaan tästä roolisuorituksestaan, mitä en ihmettele lainkaan. Kassovitzin ulkoinen habitus kyömynenineen sopii loistavasti kovia kokeneen Ranskan salaisen palvelun agentin rooliin.
Tapahtumat alkavat, kun "Moukka" palaa takaisin Pariisiin vietettyään kuusi vuotta peitetehtävisssä Syyriassa. Peitetehtävän identiteetti opettaja Paul Lefebvrenä ei kuitenkaan unohdu, kuten ei myöskään hänen Syyriassa tapaamansa nainen, professori Nadia el Mansour (Zineb Triki). Heidän välinen suhde näytteleekin isoa osaa etenkin sarjan kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella.
Peiterooleja ja kaksoiselämää
"Le Bureau'ssa" kurkistetaan vakoojien elämään. Tapahtumat perustuvat ainakin osittain oikeiden ranskalaisagenttien kokemuksiin, vaikka sarja onkin erinomaisesti tehtyä fiktiota. Ranskan salaisen palvelun toimistotilat kriisihuoneineen tulevatkin hyvin tutuksi. Selvää on myös se, ettei ilman älykkyyttä ja jäätävää pokkaa tarvitse haaveillakaan vakoojan työstä.
Neljännellä tuotantokaudella Victor Artus Solaron rooli Jonaksena korostuu. Hän on olemukseltaan ja luoteeltaan täysin toisenlainen agentti kuin "Moukka". Tämänkin sarjan yksi viehättävyys ovat kiinnostavat ja jännittävät henkilöhahmot, kuten Marie-Jeanne, Raymond, Henri, Marina ja "Muuli", muutaman mainitakseni. Mutta tuskinpa tosielämässäkään kaikista laimeimmat tyypit ovat vakoojia.
Epäselväksi ei myöskään jää, miten vaativaa vakoojan työ on. Peiterooli täytyy vetää melko puhtaasti, sillä hintana voi olla kuolema. Suurimmat päätökset ja ratkaisut tehdään kriisihuoneissa eikä jamesbondmaisesti takaa-ajokohtauksissa. Toki agenteilta pitää olla valmiutta toimintaan sekä sietämään lähes mitä vaan. Hyvät neuvottelutaidot ovat hopeaa ja vaikeneminen kultaa.
Kun tähän vielä lisätään kyky osata viettää kaksoiselämää, homma alkaa kuulostaa todella rankalta. Ei ehkä kuitenkaan mikään unelma-ammatti. Mietinkin moneen kertaan sarjaa katsoessani, mikä ihmisen saa haluamaan agentiksi. En tiedä vieläkään.
"Le bureau'n" kaikki neljä tuotantokautta ovat katsottavissa Yle Areenassa. Eihän tätä voi kuin vahvasti suositella!
Laastarisarja "White Lines"
"Le bureaun" jälkeen oli vaikea löytää mitään vastaavaa katsottavaa. Näin minulle on käynyt usein. Tosi rakkauden jälkeen voi joutua kokemaan muutaman laastarisuhteen. Tällä kertaa laastarin roolissa oli espanjalais-brittiläinen "White Lines", jonka katsoin paremman puutteessa ja siksi, että halusin tietää, kuka tappoi päähenkilön Zoen (Laura Haddock) veljen.
"White Lines" on Netflix-sarja, jonka nimi jo viittaa huumemaailmaan, jolla on oma roolinsa sarjassa. tapahtumat sijoittuvat Ibizalle, saarelle, jonne monet ovat jäänet viettämään ikuista bilekesää, etsimään vapauttaan ja kokeilemaan vähän kaikkea. Näin päättää tehdä myös Zoen veli Axel (Tom Rhys Harries), josta tuleekin saaren suosittu dj. Kaikki ei mene kuitenkaan tuubiin ja Axel kuolee oudoissa olosuhteissa. Sarjan tapahtumat käynnistyvät, kun Axelin ruumis löydetään vuosien jälkeen ja Zoe päättää selvittää veljensä kuoleman ja matkustaa Ibizalle.
"White Lines" on Rahapajan luoneen Álex Pinan uusin sarja, jossa on maittavat ainekset, mutta siihen se jääkin. Sarja on epätasainen. Kun vähän päästään vauhtiin, ja katsojalle tulee sellainen olo, että jees, huuma katoaakin latteuksiin. Osa jaksoista on suoranaisia floppeja. Sarjan edetessä loppua kohti olen täysin kyllästynyt koko Zoeen, joka ei tiedä, onko hän lintu vai kala. Samanlaisia ongelmia tuntui olleen myös hänen kuolleella veljellään.
Espanjan kieli, kauniit maisemat ja halu tietää murhaaja, saivat minut katsomaan viimesenkin jakson. Toista tuotantokautta en edes odota.
Työttömän roolileikki
Viimeisin katsomani sarja on ranskalainen "Inhuman Resources", jota tähdittää ex-jalkapalloilija Eric Cantona. Hän esittää sarjassa 57-vuotiasta ranskalaismiestä Alain Delambrea, joka on joutunut työttömäksi hyvin palkastusta työstään ja tehnyt sen jälkeen useamman vuoden nöyryyttäviksi kokemiaan hanttihommia. Rahat eivät riitä, laskuja jää maksamatta, asunto uhkaa mennä alta vaimonkin kanssa menee vähän niin ja näin.
Delambre saa kuitenkin oudon mahdollisen työtarjouksen Exxya-nimiseltä firmalta. Hän kilpailee paikasta rekrytoijana, ja viimeisin vaativin osuus on roolileikki, joka lavastetaan pankkivankitilanteeksi. Delambre ei usko mahdollisuuksiinsa työllistyä. Hän muuttaa roolileikin luonnetta yhdessä ystävänsä Charlesin (Gustave Kervern) kanssa. Leikistä tulee totta, ja pian Delambre on Ranskan kuulusin työtön.
Panttivankikeissi vie miehen vankilaan, missä alkuaika ei ole kovin auvoista. Delambren ja Charlesin juoni paljastuu Exxyan pomoille, ja tiedossa on lisää ongelmia. Delambre joutuu tosissaan miettimään, miten pelastaa nahkansa isojen poikien kynsistä. Samaan aikaan hänen juristityttärensä valvoo öitä ja yrittää keksiä keinot vapauttaa isänsä.
"Inhuman Resources" lähtee kunnolla käyntiin vasta panttivankitilanteesta. Hetken aikaa katsojakin ihmettelee Delambren outoa käytöstä, mutta kaiken takana on ovela suunnitelma. Uskottavuus on paikoitellen koetuksella sarjan käänteissä, mutta kyllä tämä "White Linesin" voittaa mennen, tullen ja palatessa.
"Unorthodox" siirtyy syksyyn
Katsoin lisäksi muutaman jakson kehutusta Netflix-uutuudesta "Unorthodox". Näiden jaksojen perusteella sarja kuvaa hienosti ja uskottovasti ortodoksijuutalaisten elämästä New Yorkissa, ja on jotenkin sivistävää katsottavaa. "Unorthodox" jäi kuitenkin minulla ainakin hetkeksi tauolle. Se ei johdu sarjan huonoudesta, vaan jonkinlaisesta ahdistuksesta ja surustakin, jota nuo muutamat jaksot herättivät. Ja eihän kesällä jaksa olla ahdistunut ja surullinen.
Jatkan sarjaa ehkä myöhemmin. Huono se ei missään nimessä ole, ja huumoriakin löytyy. Mutta ehkä katson vasta syksyllä sarjan loppuun.
Kommentit
Lähetä kommentti