Katse juoksukenkiin!

Sauconyn Endorphine Pro -lenkkarit olivat rakkautta ensisilmäyksellä.
 

Viime aikoina on kohistu niin sanotuista "pomppukengistä", joissa on muun muassa kimmoisa pohja ja hiilikuitulevy. Niken Vaporfly -mallilla Eliud Kipchoge juoksi "laboratorio-olosuhteissa" maratonin alle kahteen tuntiin. "Pomppukenkiä" on kuvattu jopa "trampoliineiksi", ja niistä on ajateltu olevan niin paljon kilpailuetua, että niiden käyttöä on haluttu rajoittaa kisoissa muun muassa laittamalla rajat kengän pohjan korkeudelle.

Itse investoin 250 euroa Saucony Endorphine Pro -kenkiin, jotka ovat sekä kimmoisat, hyvin vaimennetut ja joista löytyy myös hiilikuitulevy. Jos huippu-urheilijat kehuvat tällaisia "pomppukenkiä", uskon niiden sopivan myös kilpakuntoilijalle. 

Rakkautta ensisilmäyksellä

Sauconyt olivat rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka tiesin niiden neitseellisen valkoisen värin olevan mennyttä syksyn sateissa. Tässä tapauksessa väri oli kuitenkin vain sivuseikka. Halusin kokeilla, miltä tuntuvat nämä monien kehumat kengät. 

Ensituntuma olikin huima: sukkamainen, kevyt ja korkeudestaan huolimatta erittäin vakaa kenkä, joka ohjaa askellusta päkiälle. Pitkän, 28 kilometrin lenkin jälkeen olin yllättynyt puolestaan siitä, etteivät lonkkani ja pakarani kiristyneet niin paljon kuin yleensä. Useammalta taholta olenkin kuullut, että kengät myös säästäisivät jalkoja. 

Olen kuitenkin juossut Sauconyn "pompuilla" vielä sen verran vähän, etten pysty kirjoittamaan niistä mitään kattavaa analyysiä. Kengät kuulema kuluvatkin nopeasti, joten en raaski juosta niillä jokaista lenkkiäni. Joku onkin arvioinut, että "pomput" kestäisivät vain noin 500 kilometriä. Toivottavasti arvio on pessimistinen.

Kotkan Meripäiväjuoksussa vuonna 2016 juoksin Bostoneilla.
Kuva: Aija Widemark.

Erilaisia kenkiä eri tarkoituksiin

Juoksukengillä on tosiaankin väliä. Viime keväänä juoksin paljon melko kevyillä kengillä. "Haksahdin" lievästi yhteen tutkimustulokseen, jonka mukaan liian vaimennetut kengät saattavat aiheuttaa vammoja, koska niillä juostessa jalan niin sanottu oma jousitus ei pääse toimimaan luonnollisesti. Tiukan ja määrällisesti kovan treenikevään jälkeen kotiratamaratonillani lonkkieni ja reisieni kalvot kiristyivät ihan huolella. En olekaan päässyt eroon ajatuksesta, että osasyy tähän oli treenimäärään nähden liian kevyillä kengillä ja kovilla pinnoilla juokseminen.

Palasinkin takaisin peruskenkäsettiini eli yhdet kevyemmät kisakengät, joilla teen myös tehotreenit, sekä yhdet kunnolla vaimennetut ns. "vammakengät", joita käytän pk-lenkeilläni, ja silloin, kun haluan säästää jalkojani (ja ehkäistä vammoja, siitä tulee nimikin). Lisäksi minulla on muutamat muut juoksukengät tarkoituksen mukaan, eli maastoon ja poluille omansa sekä talven liukkaille omansa.

Olen suosinut pitkään Adidaksen kenkäperhettä, enkä enää vuosiin ole pysynyt laskuissa, kuinka monet erimalliset ja -väriset Bostonit olen juossut. Boston on ollut luottokenkäni myös maratonilla, mutta upouudet Sauconyt ovat todella kova haastaja. Kaltaiselleni matala-askeleiselle maratoonarille kenkien "pomppu-ominaisuus" on enemmän kuin tervetullut, etenkin maratonin viimeisillä kilsoilla, kun väsymys painaa.

Mustat Bostonit. 

Harmaat Bostonit.

Käytössä kuluneet Bostonit.

Juoksukengistä ei kannata säästää

Kunnon juoksukengät eivät ole ilmaisia, mutta tässä kohtaa ei kannata säästää - toki sitäkin olen yrittänyt. Olen penkonut monet alennuslaarit ja ostanut joskus vähän liian isotkin Bostonit, kun halvalla sain. Ei ehkä kovin viisasta. Olen myös lipsutellut niin märillä kallioilla kuin talvijäilläkin sileillä pohjilla, mikä on ollut melkoisen tyhmää. Onneksi luut ovat pysyneet ehjinä muutamista kaatumisista huolimatta.

Nykyään kaapissani on molempiin liukkauksiin omat kenkänsä. Salomonin polku- ja maastojuoksuun sopivat kengät löysin alennusmyynnistä, joten niihin oli helppo panostaa. Ja silloin harvoin, kun käyn suunnistamassa, laitan jalkaani nastalliset maastokengät. Talvella käytä Sarvan nastakenkiä liukkailla alustoilla - niitä olen tosin tarvinnut todella vähän viime vuosina Helsingissä.

Jos juoksee säännöllisesti, kenkiä joutuu ostamaan useamman parin vuodessa. Kengästä ja juoksijasta vähän riippuu, miten nopeasti kenkä kuluu. Kun kimmoisuus häviää ja kengät tuntuvat jaloissa lätsähtäneiltä pannukakuilta, on aika marssia luottokenkäkauppaan. Erilaisten arvioiden mukaan lenkkarit kestävät juoksua noin 700-1000 kilometriä.

Aikuisurheilijoiden PM-maastoissa juoksin jo melko kuluneilla Inovin maastokengillä.

Sarvan nastalenkkareilla juoksen talven liukkailla. 

Punaisia Salomoneja testasin viime kesänä. Jos juoksisin polkukisoja,
nämä olisivat ostoslistalla.

Lenkkareista asiaa!

Vanhat lenkkarit pyrin laittamaan kiertoon tai käyttämään maalatessa tai röntsöhommissa. Yhdet yli viisi vuotta vanhat Adidakset minulla on vieläkin kaapissa, olen käyttänyt niitä salikenkinä, koska juoksuun ne eivät sopineet. Kun kengällä ei juokse, myös niiden ominaisuudet säilyvät pitempään, kuten kimmoisuus, mutta jossakin vaiheessa materiaalikin vanhenee. Enkä yleensä osta lenkkareita vain silmieni iloksi - mutta voihan sekin päivä vielä koittaa.

Aikoinani, kun elin vielä aktiivista baarielämää, kengillä oli silloinkin väliä. Melkoisen draaman sain kerran jos toisenkin kehitettyä, kun korkokengästäni lähti korko irti kesken yökerhoillan. "Tehdäänkö kengästä asiaa", olikin pitkään fraasi, jonka kaverini yhdistivät minuun.

Minulla on vieläkin korkokenkiä kapakkailtoja varten, mutta ylivoimaisesti eniten laitan nykyään rahaa, aikaa ja vaivaa lenkkareihin. Korot kuluvat nykyään kohtalaisen harvoin, mutta lenkkareita kiskon jalkaani harva se päivä. Fraasini voisikin nykyään olla: tehdäänkö lenkkareista asiaa!

Bostoneilla juoksin myös puolimaratonenkkani San Sebastianissa 2019.

Vähän vaimennetummat Adidakset.

Melko juostut Sauconyt.