Kympin kisarapsa: kunto kesti vitoseen saakka

Kisan jälkeen hyvässä tunnelmassa ja hyvässä seurassa. Kuva: Pasi Päällysaho

Helsinki10 eli kymmenen kilometrin maantiejuoksu kisattiin kauniissa syksyisessä Helsingissä 26. syyskuuta. En ole kilpaillut sitten elokuun lopun, jolloin kävin juoksemassa raskaan puolimaratonin. Sen seurauksena laitoin hetkeksi treenit tauolle ja tein pari viikkoa vain kevyttä liikuntaa. Olin jonkinlaisessa ylirasitustilassa.

Keventelyn jälkeen juoksu on tuntunut taas hyvältä, ja olen palannut maltillisesti myös harjoittelun pariin. Olikin aidosti kiva fiilis lähteä kympin viivalle Helsingissä. Juoksu oli tuntunut niin hyvältä, että uumoilin olevani jopa kympin enkkakunnossa, joten ajattelin lähteä kisassakin liikkeelle kilometrivauhdilla 4.20 eli enkkavauhtia.

Kisa-aamu näytti pääkaupunkimme parhaat puolet. Aurinko nousi idästä kuten pitääkin, ja lämpötila oli 14-15 astetta, kun lähdin verkkaamaan kohti lähtöaluetta eli Kaisaniemen puistoa. Juoksu tuntui kevyeltä, minulla oli aikaa mukavasti ja ehdin jopa hätäpissalle Kallion kirjaston takana olevaan julkiseen vessaan. Tuulta oli jonkun verran, mutta en ajatellut sen haittaavan juoksemista.

Ennen kisaa vielä naurattaa...

Rapsakka aloitus

Jännitin kisaa, mutta sain olotilani jonkinlaiseen ruotuun ajattelemalla, että olen menossa juoksemaan tasavauhtisen kovan kympin eikä minun tarvitse ajatella olevani kisassa. Olen mestari huijaamaan itseäni näillä ajatuksilla, mutta se rauhoitti oloani. 

Lähtöalueella oli yllättävän paljon tuttuja ja oman seurani eli Helsingin Juoksijoiden tyyppejä. Juttelimme niitä näitä ja ryhmityimme sitten karsinaan. Kun starttipamaus kajahti, lähdin tuttuun tapaan melko kovaa liikkeelle ja kompuroinkin hieman. Myös Pitkälläsillalla olevat raitiovaunukiskot tuntuivat ärsyttäviltä kenkien alla. Ruuhkaa oli jonkun verran, joten oma meno oli nykivää. Juoksin vähän riskillä mieluummin liian lujaa kuin hiljaa. Ensimmäinen kilsa menikin aikaan 4.14. 

Meno tuntui kuitenkin raskaammalta, mitä olin kuvitellut. Jalat eivät olleet ihan niin kevyet kuin olisin toivonut. Mutta sitkeästi laitoin tossua toisen eteen, otin tiukasti mutkat ja kaarteet minimoiden ylimääräiset metrit. Juostiin Merihaassa. Sörnäisten rantatien kevyenliikenteenväylällä tuli toinen kilsa täyteen ajassa 4.21. Juoksu tuntui edelleen tukkoiselta, mutta olinhan toki enkkavauhdissa.

Kunto kesti vitoseen saakka

Kolmas kilsa meni myös spekseihin eli 4.19-kilsavauhtia oman kelloni mukaan. Mutta jo tässä kohden mietin, miten jaksaisin vielä seitsemän kilsaa. Yritin olla vaipumatta epätoivoon, mutta sykekin näytti turhan kovia lukemia: olin reippaasti yli oman anaerobisen kynnykseni. Vielä ei voinut kuitenkaan luovuttaa.

Kanssani samoja vauhteja juoksi myös seuramme Lilli, vedimme vähän vuorotellen kaksikkoamme, vaikka emme olleet mitään suunnitelmia tehneetkään. Kun toinen jaksoi vieressä, itsekin pidin vauhtia yllä. Neljäs kilsa tuli täyteen Kalasatamassa Redin huudeilla, mutta juoksimme pienen pätkän rakennusten alla, mikä sekoitti gepsin näyttäen neljännen kilsan vauhdiksi 4.47. 

Niin tai näin, oma kympin kuntoni alkoi olla siinä. Vitosen väliaika pisteeseen saavuin jo kymmeniä metrejä Lillin jäljessä. Viidennen kilsan kello näytti kuitenkin menneen vielä hyvää vauhtia eli 4.23. Vitosen väliaika oli oman kelloni mukaan juuri alle 22 minuutin. Enää ei oltu enkkavauhdissa, mutta 44-loppuisen kympin vahdissa kuitenkin.

Vähän ennen vitosen kilsatolppaa pähkinät on purtu. Kuva: Pasi Päällysaho

Mieli houkutteli keskeyttämään

Vitoseen loppui kestävyys. Kympillä pitäisi jaksaa vielä toiset viisi kilsaa, mutta minun evääni oli syöty. Tätä olin hieman pelännytkin. Kahden viikon keventelyn jälkeen olin ehtinyt tehdä vain kaksi 30 minuutin alavk-alueen treeniä, joissa siis juostaan maltillisesti noin aerobisen kynnyksen tuntumassa, sekä joitakin vetoja. 

Voitte kuvitella, mikä oli fiilis, kun vitosen kohdalla oli vielä reitin ensimmäinen nousu. Pähkinät oli purtu. Tuulikin tuiversi Teollisuuskadulla, jonne matka jatkui ja joka tarjosi kuitenkin suoraa pätkää. Lillin oranssi selkä loittoni loittonemistaan. Kuudennen kilsan vauhti 4.43. Koti olisi ollut aika lähellä, teki mieli keskeyttää. 

En kuitenkaan keskeyttänyt. Olin luvannut itselleni, että juoksen maaliin. Sillä ei-niin-hyvin-mennyt kisa on kuitenkin aina hyvä treeni. 45-minuutin jänis juoksijoineen meni ohitseni ja sanoi, että jää peesiin. Minua vitutti. Olin sanonut ystävälleni olevani tyytyväinen 43-alkuiseen aikaan. 45 minuuttia olisi liikaa! Tunnelmiani ei mitenkään nostattanut tiukka ylämäki ja käännös Pasilassa, en edes viitsinyt katsoa vauhtiani kellosta. Seitsemäs kilsa aikaan 4.52. Pohjanoteeraus!

Musertavat ajatukset ja viimeiset metrit

Kolme kilsaa maaliin. Olin käynyt pk-lenkilläni juoksemassa osan reitistä, joten tiesin, että onneksi edessä olisi mukavaa radanvartta. Kahdeksannella kilsalla sainkin vielä kisasta ja jonkinlaisesta vauhdista kiinni. Radanvarressa kallioleikkausten viileydessä sain hetkeksi hyvän moodin päälle. Tämän takia kannatti jatkaa. Kahdeksas kilsa menikin vauhdilla 4.29.

Vielä pari kilsaa maaliin. Jossakin kohtaa oli jokin loiva ylämäkikin. Sitten tiukan käännöksen jälkeen kohti Töölönlahtea. Viimeinen reilu kilsa. Matkan väheneminen ei kuitenkaan helpottanut oloa. Takaraivossa jyskytti jo pettymys tulevasta tuloksesta. Lenkkarit olivat menossa roviolle, olin kerta kaikkiaan päättänyt, että kilpakuntoilijan urani oli tässä. Yhdeksäs kilsa vaatimattomasti aikaan 4.40.

Maalia kohti oli silti mentävä. Töölönlahden pohjoispään hiekkapätkä muuttui helpottavaksi asvaltiksi. Katsoin kelloa, vielä 700 metriä. Yritin pitää vauhdista kiinni. Viimeiset pari sataa metriä taistelin 45 minuutin alittamista vastaan. Oma kelloni näytti maalissa 45.06. Nojasin aitaan ja räin maahan. Pettymys viilsi jossakin silmien takana. Mitä olin oikein kuvitellut. Että montusta noustaisiin suoraan enkkakuntoon ja vielä kympillä. Idiootti.

Jotenkin olen aistivinani pyöräilijän säälivän katseen... Kuva: Pasi Päällysaho

Vuoden urheilukuva... päätöntä menoa. Kuva: Pasi Päällysaho

Juoksukamun lohdun sanat

Istuin aika kauan keräämässä itseäni Töölönlahden puiston penkillä. Join alkoholitonta olutta ja toivoin, että olisin voinut tehdä jeesukset ja muuttaa sen keskikaljaksi. Takapiru osasi jättää minut itsekseni, sillä hän tiesi, etten ollut seuran tarpeessa. Olutpullo tyhjeni. Hengitys normalisoitui. Mutta perspektiivi oli vielä hukassa.

Juoksututtuni Mirja Vartiainen tuli juttusille, kysyin miten meni. Kerroin. Hän jatkoi kysymällä, mitkä ovat tavoitteeni. Selitin jotain tulevista kisoistani. Mirja katsoi minua hetken ja sanoi sitten: tavoite voi olla myös se, että pysyy terveenä ja saa juosta mahdollisimman pitkään.

Minua alkoi itkettää. Lohdun sanat. Yhtäkkiä horisontti tuntui taas aukeavan. Enkkajuoksusta optimistisesti haaveilleena olin unohtanut paitsi realiteetit (mm. vk-treenin vähäisyyden) myös pitkän linjan tavoitteen. Sen että saan juosta ja että tämä kisa on vain yksi, joka vie kuitenkin eteenpäin ja buustaa treenejä.

Pienen itsekeräilyni jälkeen löytyi hymy ja horisontti. Kuva: Pasi Päällysaho.

Treeni kantaa

Virallinen aikani tarkentui tasan 45 minuuttiin. 45-vuotiaiden sarjassa olin viides. Kun menen tulokseni taakse, niin kuin takapiru kehoittaa usein tekemään, tiedän, että se on ihan hyvä aika juuri tässä kohtaa. Reitti ei myöskään ollut tasaisin tai nopein mahdollinen kaikkine mäkineen ja käännöksineen. Kun tulee keventelyjaksolta koviin kisoihin, poistetaan usein ensin karstat. Kellotetaan ikään kuin pohjat, ja siitä voi sitten alkaa parantaa, jos niikseen on.

Sain jälleen myös hyvän muistutuksen siitä, miksi treenataan. Harjoittelu on kuitenkin se, mikä kantaa. Jos kympin kisaan lähtee liian kevyellä vauhtikestävyysalueen treenillä, sitä tuskin kellottaa omaa uutta ennätystään. Vaikka miten uskoisi, toivoisi ja rukoilisi.

Mitä sitten? Kilsoja ja tehoja koneeseen ja kohti uutta!

Juoksun jälkeen. Kuva: Pasi Päällysaho