Ikäsarjavoitto Syysmaratonilla Kaarinassa

Harvinainen kuva minusta maratonilla: nauran! Kuva: Pasi Päällysaho. 

Tilanne on outo. Seison kertakäyttömaski kasvoillani. Maratonin lähtöön on enää muutama minuutti. Juoksijat ovat ottaneet tavallista enemmän tilaa itselleen. Joskus muinoin starttialueella seisottiin vieri vieressä, mutta ei nyt. Tarkistan vielä kengännauhani, oikaisen ryhtiäni, venyttelen käsivarsiani ja varmistan energiageelieni kiinnityksen. Viivalla taas. 

Se, että olen Kaarinan Syysmaratonin lähdössä, ei ole itsestäänselvyys. Korana-altistumisesta johtuva karanteenini on loppunut reilu 11 tuntia aikaisemmin. Olen luvannut itselleni, etten saa "niristä" edessä olevan maratonin ”kauheuksista”, jos pääsen viivalle. Yritän siis pitää suuni supussa ja keskittyä tulevaan.

Aamu on mennytkin melko hyvin. Matkustaessamme kisapaikalle sisareni totesi minun olevan yllättävän rauhallinen. Kun teimme yhdessä alkuverkkoja, ehdin jo toki huolestua, tuleeko liian kiire ja pysyvätkö geelit hakaneuloilla kiinni trikoiden vyötärössä. Sisareni rauhoitteli. 

Maski kasvoilla lähtöalueella. Kuva: Pasi Päällysaho.

Kohti omaa kuplaa

Sää on kuin unelma. Viileää, selkeää eikä juuri lainkaan tuulta. Sateen mahdollisuus on toki iltapäivällä. Olen ajatellut juosta sortseilla, mutta kun pysähdyimme menomatkalla huoltoasemalle, sää tuntui jopa kylmältä. Onneksi pakkasin reppuuni myös mustat pitkät trikoot – kerrankin olisi järkevää juosta niillä.

Starttaamme auringonpaisteessa. Syksyn ruska ei ole vielä luovuttanut, vaan puut hehkuvat keltaisen ja oranssin eri sävyissä. Ensimmäisillä kilometreillä rekisteröin ympäristöä, mutta kun kilometrit kuluvat, vetäydyn omaan kuplaani, jonka seinät muuttuvat matkan edetessä paksummiksi ja paksummiksi. Se on ”tila”, jonne aika ajoin kaipaan ja jonka tavoitan vain näissä pitkissä kovissa juoksuissa.

Kroppa tuntuu kevyeltä. Yritän malttaa, mutta jo kolmas kilometri menee oman kellon mukaan 4.37-vauhtia. Tavoitevauhtini on 4.44, ja sillä pitäisi juosta niin kauan kuin jaksaa, mieluiten maaliin saakka. Olen asettanut itselleni hieman optimistisen tavoitteen eli 3.20-alituksen. Tiedän sen kuitenkin vaativan optimaalisia olosuhteita ja onnistunutta juoksua.

Kohti omaa kuplaa. Kuva: Sari Taipale

Ensimmäinen kierros alle tavoitevauhtia

Maratonennätykseni on 3.22.35 Pariisista vuodelta 2019. Tykkään juosta enkasta. Nautin siitä, että pääsen kisaamaan ennätyksenkiilto silmissäni, sillä silloin tiedän olevani myös hyvässä kunnossa. En kuitenkaan ole ihan samanlaisessa vedossa kuin Pariisin keväänä, mutta Kaarinan reitillä ylimääräisiä metrejäkin kertyisi todennäköisesti vähemmän kuin Ranskan ruuhkissa.

Vitosen väliaikani on noin 23.30. Olen reilusti tavoitevauhtiani edellä. Syke ei vielä keuli. Mielessäni käy, pitäisikö hidastaa, mutta en vain oikein osaa. Päätänkin juosta melko rivakasti kaikki helpot pätkät, sillä tiedän, että edessä on vielä noin kahden kilometrin mittainen soratie.

Kaarinassa maraton juostaan neljänä noin 10,55 kilometrin lenkkinä. Ensimmäiseen splittiin kuluu aikaa 48.57. Noin minuutin kovempaa kuin tavoitevauhti. Kilometrit 6-10 menevät kelloni mukaan vauhtia 4.30-4.38. Hieman liian kovaa, ja myös syke on pari pykälää liian korkealla. Juoksu ei myöskään tunnu ihan niin helpolta kuin toivoisin.

Ensimmäisellä kierroksella. Kuva: Aki Sahlström

Laitan kuitenkin sauconya toisen eteen. Oman seuran jäseniä on kannustamassa ja ottamassa valokuvia. Heitän takapirulle hanskat ja tuubihuivin ja saan häneltä samalla juotavan geelin. Se taitaa olla jo kolmas geelini. Jostain syystä tekee mieli hiilareita. Lähden toiselle kierrokselle.

Himmailua ja sinnittelyä 

Yhdestoista kilometri hujahtaa vielä rivakasti aikaan 4.33. Sen jälkeen onkin muutama käännös ja ärsyttävä ylämäki, tuhraan aikaa tällä kilometrillä 4 minuuttia 52 sekuntia. Aivan liian hidasta! Syke on kuitenkin jatkuvasti vähän liian korkea. Päätän hidastaa muutaman sekunnin. Kokenut maratoonariystäväni sanoi joskus, että jo muutaman sekunnin himmaus voi helpottaa. Tukeudun tähän ajatukseen ja toivon, että sykkeeni laskee.

Toisella kierroksella reitti on tuttu. Tiedän, mitä on edessä. Odotan pääseväni juoksemaan suorempia osuuksia alun käännösten jälkeen. Kilometrivauhtini pyörii välillä 4.41-4.49. Olen edelleen vahvasti tavoitteessani kiinni ja hoen sitä itselleni. Sorapätkäosuus alkaa noin 15,5 kilometrin jälkeen. Onneksi sitä edeltää alamäkiosuus, mikä on nopeasti juostavaa asvalttia. En säästele itseäni.

Puolimatkan väliaika on jotain 1.39. Olen edelleen tavoitevauhdissa, mutta toinen kierros on noin  puolitoista minuuttia hitaampi kuin ensimmäinen. Vauhdin pitämisessä on sinnittelyn maku. 23. kilometri menee aikaan 5.10, mutta se on myös yksi reitin hitaimmista pätkistä. Vielä en vaan voi antaa periksi, jospa se tästä helpottaisi niin kuin Pariisissa raskaan alun jälkeen.

Mutta nyt ollaan Kaarinassa, eikä askel muutu yhtään nopeammaksi. Omassa polarissa kilsat pyörivät lähempänä 4.50-vauhtia kuin 4.45. Alussa ”talteen juostut” sekunnit on tuhlattu. 29. kilsa aikaan 5.04.

Toisen kierroksen loppupuoliskolla. Kuva: Aki Sahlström

Kevyttä kuvotusta 

Juoksu on raskasta, ja minulla on hieman huono olo. Pelkään, etteivät energiat imeydy ja päätän pitää tauon geelien ja veden suhteen. Valittelen 30 kilsan kohdilla sisarelleni surkeaa oloa. Hän vaikuttaa huolestuneelta ja yrittää tsempata. Jälkeenpäin sisareni kertoo olleensa lähes varma, että keskeytän matkani kolmannen kierroksen lopussa.

Onneksi edessä on taas nopeampi pätkä. Suoraa kevyenliikenteenväylää, vähän alamäkivoittoistakin. Kyllä sisareni minut tuntee. Juoksen ja mietin, pitäisikö keskeyttää. Tiedän, etten pysty pitämään tavoitevauhtiani, mutta mietin, onko minulla puhtia juosta viimeistä kierrosta jotenkin säädylliseen aikaan. Näissä ajatuksissani ohitan kanssajuoksijan. Saan häneltä yllättävät kannustukset, ja hän mainitsee myös lukevansa blogiani. Minä kiitän. Samalla tiedän, etten voi keskeyttää. Maraton on kestävyyslaji – nyt sitä kestävyyttä mitataan.

Kaarran viimeiselle kierrokselle. Huono olo on väistynyt, ja olen saanut uutta virettä. Hetken ihmettelen, kun tuttuja kannustajia ei näykään kisa-alueella, mutta he ovatkin siirtyneet hieman edemmäksi. Viesti on myös psyykkisesti selkeä: me odotamme näkevämme sinut viimeisellä kierroksella.

Kohti viimeistä kymppiä.

Kuvat: Lilli Grönroos 

Kannustuksen merkityksestä

Pelkällä hyvällä kannustuksella ei koskaan juosta ennätyksiä. Kaarinan maratonilla huomasin kuitenkin odottavani tsemppareideni näkemistä. Onneksi heitä oli useammassa pisteessä. Myös blogiani lukevan naisen kommentti tuli juuri oikeassa kohdassa. Osuvilla sanoilla voi olla ratkaiseva psyykkinen vaikutus vaikeassa paikassa. Kiitos sinulle tuntematon kannustaja!

Kilometrit 31 ja 32 menevät vähän päälle vitosen vauhtia, ja 33. kilsa vauhdilla 4.56. Maratonini hitain kilsa on 34. Siihen kuluu aikaa 5 minuuttia 13 sekuntia. Sen jälkeen pystyn taas vähän kiristämään. Juoksen nyt pk2-alueellani sekä sykkeiden että vauhdin puolesta. Jälkeenpäin on helppo tajuta, että maratonkestävyys riitti noin 30 kilometriin.

Nautiskelen vielä yhden geelin jossakin 35 kilometrin kohdalla. GU:n suklainen espresso maistuu yllättäen hyvältä ja olen iloinen siitä, ettei energia töki. Tiedän, että 3.20-alitus on mennyt aika päivää sitten, enkä juokse tänään uutta ennätystäkään. Tietynlainen paine ja jännitys on tältä osin ohitse, mutta yritän silti pitää kohtuullista vauhtia.

Kohti maalia! 

Kuvat: Lilli Grönroos

Viimeiset kilometrit 

Otan toisen suolatabletin jossakin 38 kilometrin kohdalla. Kädet ovat taas järkyttävän turvonneet. Soratiepätkä on melko kurainen viimeisellä kierroksella. Lisäksi tiellä on yllättävä ruuhka: pitkäkarvaisia tummia koiria omistajineen sekä muutama auto. Ilmeisesti jokin tapahtuma lähihuudeilla. Hetken tie on niin tukossa, että joudun penkalle juoksemaan, ja ohitan vielä jonkun ojan puolelta. Tässä vaiheessa ei tunnu missään, oma eteneminen on mitä on. Huoltopisteeltä otan vielä vettä, jolla huuhtelen suolan maun pois.

Käännyn helpottuneena kurakon jälkeen asvaltille. Viimeiset kolme kilometriä. Cooper-testissä minulla oli kesällä tavoitteena juosta kolme tonnia. Saman verran matkaa pitäisi jaksaa, mutta aikaa tulee menemään huomattavasti enemmän kuin 12 minuuttia. Epäonnistunut Cooperkin käy mielessä. Tossua toisen eteen. Jostakin putkahtaa systeri reitille tsemppaamaan. Viimeiset kilsat teen hartiavoimin töitä. Takareidessä krampin tuntemus, enkä uskalla lisätä vauhtia. 42. kilsa menee kuitenkin aikaan 4.46.

Viimeiset rutistukset ja maaliviivan yli. Lopetan juokseminen. Nojaan polviin. Sammutan kellon aikaan 3.25.01. Kävelen juomapisteelle. Kuumaa mehua. Pakko nojata vielä polviin. Ei kyyneliä, ei itkua, ei sen suurempaa liikutusta. Se on ohi.

Nojailua ja mehua! Kuva: Pasi Päällysaho

Nettoajakseni tarkentuu 3.24.56. Jäin ennätyksestäni vajaat 2,5 minuuttia ja optimistisesta tavoitteestani vajaan viisi minuuttia. Olen kuitenkin iloinen, etten jättänyt juoksua kesken, vaan sinnittelin loppuun saakka. Sitähän se kestävyys on. Sinnittelyä.

Tuloksen taakse on helppo mennä

Se, miksi ennätys karkasi käsistä Kaarinassa, ei johtunut mistään mystisestä syystä. Itse asiassa minun ei ole koskaan ollut niin helppo mennä tulokseni taakse kuin nyt. Tiesin, että varsinainen maratontreenini jäi vaisuksi, sillä suunnitelmat tavoitekisan suhteen muuttuivat moneen kertaan. En ehtinyt tehdä yhtäkään kunnollista pitkää kiihtyvää lenkkiä, ja reippaita maratonvauhtisia lenkkejä olisi pitänyt olla enemmän. Eikä niitä vetojakaan ollut yhtään liikaa.

Se, mihin taas pystyin luottamaan, oli vahva peruskuntoni. Vaikka kanttasin jälkimmäisellä puolikkaalla, hyvät pohjat kantavat, eikä hyytyminen ollut mitään järisyttävää. Hitain kilsani maratonilla oli 5.13.

Oikeassa polvessa alkoi tuntua juoksijanpolvelle ominaista kipua jo ennen 30 kilometriä. Karanteenin takia jouduin perumaan myös hieroja-ajan. Kipu ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa fataalia ja helpotti, kun muisti viedä askellusta päkiälle. Myös lonkissa oli kireyttä, mutta se oli lähinnä asiaan kuuluvaa.

Hikeä, kuolaa ja mehua! Kuva: Lilli Grönroos

Ikäsarjavoitto ja naisten viides sija 

Kaarinan Syysmaraton oli 14. maratonini. Mitä useamman maratonin olen juossut, sitä suuremmaksi on kasvanut kunnioitukseni tätä matkaa ja myös omia tuloksiani kohtaan. Maraton ei ole mikään läpihuutojuttu. Eikä se tarjoa pikavoittoja. Onnistunut juoksu vaatii alleen kilometrejä sekä hyvää vauhtikestävyysalueen treeniä. Viivalle on turha lähteä heppoisella harjoittelulla tai liian vähäisillä kilometrimäärillä, jos meinaa tavoitella hyvää juoksua tai omaa ennätystään.

Maraton on matka, joka on ”helppo” juosta paperilla. Sosiaalisessa mediassa voi huudella omia tavoitteitaan, mutta kannattaa tarkistaa myös, onko oma treeni ja tekeminen sillä tasolla, että tavoitteet ovat realistisia. Isosti saa ja pitääkin uskaltaa unelmoida, mutta maratoneja ei juosta hyvillä aikomuksilla.

Kaarinan Syysmaraton oli ainoa virallinen maraton, jonka sain tänä vuonna juosta. Olen siitäkin kiitollinen. Juoksusta jäi vahva ja varma olo. Totta kai heikkoina hetkinä kävin mielessäni perusfraasit, etten ikinä enää juokse maratonia ja seuraavaksi juoksen jonkin ultran ilman aikatavoitteita. Jep, jep!

14. maratonini oli hyvä veto tässä kohtaa vuotta kaiken repaleisuuden jälkeen. Kaikista maratonin juosseista naisista olin viides ja voitin vielä oman sarjani N45-54. Ei paskempi juoksu!