Sisaren "jäniksenä" Vantaan puolimaratonilla

Ensimmäisellä kierroksella, matkaa takana reilu viisi kilsaa. Kuva: Pasi Päällysaho

Vantaan maraton on itselleni klassikkokisa. Olen juossut tapahtumassa kolme kertaa maratonin ja ollut mukana kaksi kertaa maratonviestissä. Tänä vuonna alkuperäinen ajatukseni oli juosta Vantaalla SM-maraton, mutta jouduin muuttamaan suunnitelmiani alipalautumisen takia.

En silti jäänyt kisasta pois. Kaksoissisareni päätti pitkästä aikaa ilmoittautua puolimaratonille hyvän puolen vuoden juoksuharjoittelujakson päätteeksi. Vantaan puolimaratonista tuli hänen pääkisansa. Lupasin lähteä juoksemaan hänen kanssaan ja testailemaan samalla omaan vauhtikestävyysalueen kuntoani.

Vantaan maraton on tuttu tapahtuma myös sisarelleni, joka on juossut oman enkkamaratoninsa 3.43.44 tuolla reitillä vuonna 2014. Seuraavana vuonna hän joutui keskeyttämään maratoninsa polvikivun takia, ja polvivaivat ovat olleet hänen riesanaan siitä saakka. Sisareni on myös osallistunut joukkueviesteihin Vantaalla. 

Ostin palkintoskumpan jo edellisenä päivänä.

Kisasuunnitelmat ja tavoitevauhti

Kisa-aamuna jännittää silti, vaikka en ole menossa juoksemaan omaa all out -juoksua. Sitä joko jännittää tai ei, ja kroppa käyttäytyy tismalleen samoin, oli sitten kyseessä oma enkkajuoksun yritys tai kanssajuoksu. Sitä paitsi tiedän sisareni olevan hyvässä kunnossa, joten vauhti ei missään nimessä tule olemaan minulle mitään kevyttä läpsyttelyä. Näin alkuviikosta jo painajaisia, etten millään pysynyt hänen peesissään.

Sisareni ei halua ottaa juoksusta sen suurempaa painetta, mutta minä laskeskelen, että hänen vanha enkkanssa 1.42.43 Helsinki City Runilta vuodelta 2016 olisi hyvä laittaa uusiksi. Olen myös sitä mieltä, että 1.40-alitus on realismia. Se, kuinka paljon tuo aika alittuu, selviää vain juoksemalla. 

Laskutoimituksiani hieman hankaloittaa se, että sisareni on tykännyt juosta esimerkiksi reippaita lenkkejään hiekkapohjaisilla hitailla alustoilla säästääkseen polveaan, joten ihan tarkkaa tietoa minulla ei ole hänen lenkkiensä vauhdeista. Hyväkuntoinen juoksija voi juosta puolimaratonin hieman alle oman anaerobisen kynnyksensä.

Matkalla kisapaikalle maraton mielessä. 

Sisareni ei myöskään suhtaudu samalla "pakonomaisella" intohimolla juoksuun kuin minä, joten hänen kynnyssykkeensäkin ovat vuodelta piikkari ja lenkkari. Myös sykevyö tuntuu temppuilevan, joten treenisykkeet ovat vähän sitä ja tätä. 

Näillä pelimerkeillä asetimme tavoitevauhdiksi 4.45. Sovimme myös, etten ole oikeastaan hänen jäniksensä vaan kanssajuoksija, ja sisareni saa määrätä tahdin. Lisäksi sovimme, että jos jompi kumpi joutuu jostain fataalista syystä keskeyttämään, toinen voi jatkaa juoksuaan, kunhan ei nyt toista heitteile jätä. 

Liikutuksen kyyneleet

Lokakuinen Vantaa loisti ruskassa ja auringonpaisteessa Aleksis Kiven päivänä. Sääolosuhteet olivat erinomaiset puolimaratonin juoksemiselle. Toki tuuli riepotteli välillä lehtiä kaduilla, mutta ei tuntunut haittaavan juoksijoiden menoa.

Puolimaratonin startti oli vasta 14.00, joten meillä oli runsaasti aikaa jännittää kisaa yhdessä. Poikkeusajasta johtuen tulimme Tikkurilan Urheilupuiston huudeille vasta puoli yhdeltä. Ehdimme vielä hetken kannustaa seuramme eli Helsingin Juoksijoiden maratoonareita ja viestinviejiä. 

Tunnelma  hipoi jälleen kerran pilviä, kannustajien riemu tarttui ja juoksijoiden tunteet kirpaisivat. Ehdimme nähdä, kun seurakaverimme Päivi Kauppinen juoksi maaliin ja hopealle SM-maratonilla. Olimme jotenkin niin latautuneita, että jatkoimme verkaamme liikutuksen kyyneleet silmissä. 

Mustikkakeitto on peruskisaevääni! 

Ensimmäinen kierros peesissä

Pientä säätöäkin kuului valmisteluihin. Lähdin viemään sisareni autonavainta seuramme kannustuspisteelle hieman viime tipassa, ja sillä aikaa lähtöalueelle oli tullut juoksijoita melkoinen määrä. Hetken aikaa jo mietin, löydänkö sisartani enää, mutta sitten tuttu harmaa paita ja keltainen lippa näkyi bajamajan kulmilla. Huh!

Lähtöpamauksesta lähdimme liikkelle suunnitelmien mukaisesti. Pujottelimme alun ruuhkassa minun johdollani ja ensimmäinen kilsa hujahti kelloni mukaan aikaan 4.40. Vähän liian kovaa, mutta ei onneksi mitään valtavaa keulimista. Sisareni määräisi jatkossa vauhdin, ja otin peesipaikan.

Seuraavat viisi kilsaa menivät kelloni mukaan vauhdeilla 4.43-4.46. Seitsemänteen kilometriin kului aikaa 4.50, mutta siitä ei tarvinnut olla huolissaan, sillä tuolla välillä oli yksi alikulku ja pieni nousu. Kellon gepsin kilsojen mukaan ei kuitenkaan voi koskaan juosta kisassa, sillä reitillä tulee aina ylimääräisiä metrejä. 

Harvoin minusta näkee näin hyväntuulisia juoksukuvia ja vilkutellakin ehdin. Kuva: Pasi Päällysaho

Hetkeen tarttuminen

En ollut huolissani, vaikka 1.40-jänöt viipottivat edessämme. Rauhallinen suunnitelmien mukainen vauhti tuntui kantavan. Sisareni totesikin, että kiristämisen varaa on, mutta hän ei halua vielä juosta kovempaa. Itse mietin, mitenköhän kova lenkki tästä tulee, jos vauhti vielä kiristyy. Sanoinkin sisarelleni, ettei tämä ole minullekaan mitään kevyttä kenttähölkkää, vaan töitä on tehtävä.

Vaikka ensijaisesti olinkin sisareni kanssajuoksija, ajatukseni oli kuitenkin juosta puolikas maratontehoisena, jotta palautuminen ei pitkity. Päätin kuitenkin siinä pomppukenkää toisen eteen laittaessani, että juoksen sisareni kanssa maaliin saakka, vaikka vauhti vielä kiihtyisikin. Kun elämme poikkeusaikaa, en koskaan voi olla varma, mikä kisa on kauden viimeinen. Varman päälle ei voi pelata, koska ei ole mitään varmaa. On vain hetki, johon on tartuttava, kun se annetaan.

Niin siis juoksimme kohti ensimmäisen kierroksen loppua. 

Kuin karkkia!

Espressogeeliä kympin kohdalla

Vantaan puolimaraton juostaan kahtena lenkkinä. Nopea ja tasainen reitti oli meille entuudestaan tuttu. Näihin mutkiin, kurveihin, kevyisiin nousuihin ja laskuihin oli hyvä palata. Oma juoksu oli alusta asti kevyttä ja olin iloinen siitä, että olin älynnyt hieman keventää alkuviikon treeniäni. 8,5 kilsan kohdalla oli pieni heikko hetki, mutta se meni ohitse. Ensimmäisen kierroksen viimeisillä kilsoilla myös sisareni hengityksestä kuuli, että nyt mennään jo anaerobisen kynnyksen tietämillä.

Kympin kohdalla nappasin GU:n espresson makuisen geelin ja kehotin sisartani ottamaan omansa, vaikka väkisellä. Puolivälissä olisi taas vettä tarjolla. Paksu geeli oli kuin karkkia suussani, ja imaisin pussiin huollella tyhjäksi. Kelloni vauhdit kilsoilla 8-10 oli 4.42-4.44. Tavoitteessa kiinni.

Ensimmäinen kierros juostu. Sisareni sykevyö ei toiminut kisassakaan 
kunnolla, mikä oli tuloksen kannalta ehkä ihan hyvä. Kuva: Sanna Kullberg

Toiselle kierrokselle

Ensimmäiseltä kierrokselta juoksimme alamäkeä tapahtuma-alueelle. Oli kiva nähdä tutut kannustajat ja huiskutella heille. Sisareni ilme oli tässä kohtaa jo kuitenkin sen verran vakava, että siitä tiesin, että nyt juostaan kisaa eikä olla millään perushölkällä. Vilkutukset sikseen!

Kun lähdimme uudelle kierrokselle, sanoin sisarelleni tulevani hänen peesiin, mutta sain vastaukseksi napakan käskyn: juokse edessä tavoitevauhtia. Tein työtä käskettyä. Yhdestoista kilsa meni kuitenkin vähän alle 4.50. Kiristin vauhtia.

Oma kroppa oli auennut tosi hyvin ja juoksu oli mukavaa. Juttelin välillä muiden juoksijoiden kanssa ja huutelin tutuille. Mietin, jaksaisinko tätä vauhtia kokonaisen maratonin. Sykkeet olivat pikkuisen herkillä, mutta en ollut niistä huolissani, koska tuntuma oli niin hyvä. 12. kilsa aikaan 4.44. 

Välimatka sisareni ja minun välillä kuitenkin kasvoi. Oli sanomattakin selvää, että takanani tehtiin tosissaan töitä. Ohjeen mukaisesti yritin kuitenkin juosta noin 4.45-vauhtia. Vilkuilin taakseni kasvaako välimatka liikaa. 13 kilsa aikaan 4.49, ei vielä paha. Mutta jos alle 1.40 pitäisi juosta, nyt pitäisi kiristää.

Tuuletus! Kuva: Anu Ojanen

Esijuoksijan roolissa

1.40-alitus ei missään vaiheessa ollut siskoni tavoite, vaan minun asettama salainen haave. Vaikka sisareni pysyi tasaisen varmasti selkäni takana, vauhti alkoi vähän hiipua ja välimatka kasvaa. Kokeilin välillä ottaa nopeampaa rytmiä, mutta sisareni ei vastannut siihen. Joten päätin jatkaa noin 4.50-vauhdilla. 

Noin 15 kilsan kohdalla aloin laskea, millaisilla kilsavauhdeilla enkka olisi vielä mahdollinen. Takana oli vaikeaa. Laskin että noin viiden minuutin kilsat riittäisivät. 17. kilometri menikin tasan vitosen vauhdilla. Tästä ei voisi enää antaa periksi. Mietin, että hidastanko vauhtia ja menen juoksemaan siskoni viereen, mutta päätin pysyä edessä.

Toisella kierroksella minusta tulikin sisareni esijuoksija, eli viitoitin ikään kuin hänelle reitin. Yritin juosta mutkat ja kurvit tiukasti, jotta hänkin tekisi niin. 18. ja 19. kilsa menivät alle vitosen vauhtia, huh! Vielä reilut kaksi kilsaa maaliin.

Viimeiset metrit uuteen enkkaan! Kuva Pasi Päällysaho

Siskolle uusi ennätys

Kun tulin 20:n kilsatolpalle, käännyin vähän takaisin ja huusin sisarelleni, että enää kilsa maaliin, nyt kaikki irti. Juokse vain perässäni! Kiihdyttelinkin siinä, mutta sisareni ei näihin vetoihin oikein lähtenyt. Huutelin hänelle, että uusi enkka on kiikarissa!

Kun viimeinen tuttu ylikulkusilta tuli vastaan, hidastin ja keskityin kannustamaan sisareni maaliin. Huusin, että kovaa on juostava, jos meinaa tehdä uuden enkan. Taisin vähän liioitellakin, sillä sekunnit olivat sisareni puolella. Maaliviiva ylittyi hänellä nettoaikaan 1.42.19. Itse tulin sekunnin perässä.

Se oli siinä! Sisareni oli aivan loppu maalissa, ja minä vain hehkutin uudesta enkasta. SPR:n henkilökunta kysyi, onko kaikki hyvin, ja olihan meillä. Istuttiin hetkeksi alas juomaan vettä ja saimme mitalitkin. Sisareni puolimaratonin ennätys parantui 24 sekuntia, ja mikä parasta, polvet kestivät koko show'n. Tarkkaa työtä!

Olimme iltaskumppamme ansainneet!