Vitosen ennätys vihdoin uudelle minuuttilukemalle

Näillä kengillä ei juosta kisoja. Korkkarit symboloivat itselleni kevyempää asennetta, joka on tavoitteenani myös juoksemisessani.

Minun ei pitänyt juosta enää kisoja tänä syksynä. Aloitinkin ylimenokauden Kaarinan maratonin jälkeen kolme viikkoa sitten. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos. Juoksin viikko sitten vitosen kaveriporukan takaa-ajokisassa, ja yllätyksekseni kisassa paukahti oma reittienkka. Juoksu sujui hämmentävän hyvin, vaikka maratonista oli vain kaksi viikkoa. 

Päätin samantien, että osallistun Aktia-maantiejuoksucupin viiden kilometrin kisaan seuraavana viikonloppuna Vantaan Hakunilassa. Edellisessä Aktia-cupin osakilpailuissa elokuun alussa keskeytin vitosen kilometri ennen maalia. Minulla olikin todella hyvä syy palata kisapaikalle. Tavoite oli myös selkeä: hyvä juoksu, joka kantaa maaliin saakka.

Rauhallisena viivalle

Kisa-aamu on harmaa, viileä ja tuuleton. Lähes täydellinen sää juoksulle. Saavun kilpailupaikalle noin tunti ennen starttia, käyn jälki-ilmoittautumassa, laitan numeron rintaan ja tuulitakin päälle ja lähden tekemään alkuverkkoja. Olo on vähän löysä, mutta askel kevyt. Päätän pitää verkat noin kolmessa kilometrissä enkä tee edes parin minuutin vauhdinnostoa, vaan vain muutaman aukivedon. Kympin juoksijat lähtevät kymmenen minuuttia vitosen juoksijoita aikaisemmin, mutta en pääse katsomaan lähtöä, koska on pakko jonottaa vessaan.  

Olo on rauhallinen. Maratonin jälkeen olen niin sanotusti keskustellut itseni kanssa siitä, miten vakavasti kilpailuihin ja tuloksiin kannattaa suhtautua. Oma tavoitteellisuus on kiristänyt liikaa leukapieliä ja loppukesän ylirasitustila on pakottanut katsomaan peiliin. Olen kadottanut osittain sen tärkeimmän eli juoksemisen ja itsensä haastamisen ilon. Kisoihin ja tapahtumiin pitäisi kuitenkin mennä hyvällä fiiliksellä eikä kauhu kurkussa.

Kuuntelen poikkeuksellisen tarkkaan ihmisten kommentteja ennen kisaa. Joitakin jännittää, toisia ei oikein huvita, joku testaa vain kuntoaan, joku vaihtaa viime metreillä kympin kisan vitoseen. Inhoan sanontaa "posin kautta", mutta juuri niin asetun itse Aktian viivalle. Inhoan myös pakkopositiivisuutta, mutta myönteinen suhtautuminen joihinkin asioihin helpottaa omaa oloa.

Takaa-ajokisan maalissa viikko sitten. Täällä tein päätöksen osallistua Aktia-cupin vitoselle. Kuva: Tytti  Åberg.

Välikuolema ennen käännöspaikkaa

Oma taktiikkani on kiittää itseäni jokaisen kilometrin kohdalla. Kun ensimmäinen alamäkivoittoinen kilsa on juostu, en jaa itselleni kiitosta. Juoksu tuntuu juuri siltä kuin vitosen kisassa pitääkin tuntua: pahalta, mutta onneksi vielä hyvällä tavalla. Oman kellon mukaan kilsa tulee täyteen ajassa 4.05, mutta tolpan kohdalla olen muutaman sekunnin myöhemmin.

Aktian reitillä myös toinen kilometri on alava. Oma meno voisi tuntua kevyemmältäkin, mutta taon menemään suunnilleen samaa vauhtia kakkoskilsan. En kiitä tämänkään kilometrin jälkeen itseäni. Negatiivinen ajatus ryöpsähtää mieleen: vielä kolme kilsaa. Anaerobinen kynnykseni on paukahtanut rikki vajaa kilsan sitten.

Vitosen reitillä käydään kääntymässä kahden ja puolen kilometrin kohdalla, josta palataan samaa reittiä takaisin. Kun on juostu alamäkeen alku, edessä onkin loivaa ylämäkeä. Tämä tieto ei koskaan helpota oloa. Ennen käännöspaikkaa teenkin jonkinlaisen välikuoleman. Olen ihan varma, etten millään jaksa pitää vauhtia yllä ja että on pakko hiljentää. Saan kuitenkin jonkinlaista tsemppiä siitä, kun vitosen kärkeä alkaa tulla vastaan: käännöspaikka lähestyy!

Jojottelua ja "selistä kiinni"

Lähdössä juttelin toisen kilpailijan kanssa, ja juoksemmekin aika samoja vauhteja, välillä toinen menee ohitse ja sitten taas toinen. Se, että hän jaksaa pitää vauhtia yllä, antaa henkistä tukea minullekin. Pieni notkahdus on ohitse, ja vaikka kolmanteen kilsaan tuhertuukin aikaa 4.15, saan jonkinlaisen uuden vaihteen päälle. Mielessäni käy, että ehkä sen parin minuutin vahdinnosto verkoissa kannattaa kuitenkin jatkossa tehdä. Kroppa alkaa olla niin sanotusti auki. Mutta helppoa ei kuitenkaan ole, sykkeitä ja vauhteja en uskalla edes katsoa. Otan myös "selistä kiinni" eli kun joku menee ohitseni, yritän rimpuilla hetken hänen kannassaan. 

Taon asvalttia ja yritän kestää. Tässä kohtaa kiitän itseäni siitä, että minulla on maratoonarin kestävyyttä, sitä tarvitaan viimeisellä parilla kilsalla. Neljännen kilsan vauhdiksi kelloni näyttää 4.10. Nyt on pakko jaksaa, hoen itselleni. Enää kilometri. Syke on yli 180, kello huutaa punaista. Yritän olla jännittämättä hartoitani, pitää juoksun mahdollisimman rentona. Viimeinen ylämäki, tienhaara, josta käännyttäisiin kohti urheilukenttää, tuntuu olevan tuhottoman kaukana. Yritän olla ajattelematta mitään. 

Elokuun alussa keskeytin vitosen Aktiassa. Kuva: Petteri Jokela.

Keuhkot huutavat uutta enkkaa

Olen niin kovilla, etten ole lainkaan varma, jaksanko maaliin. Hengityksestäni kuuluu ääntä, keuhkot huutavat, käännyn kohti kenttää. Katson kelloa, olen menossa vahvasti kohti uutta ennätystäni. Nyt on vaan pakko jaksaa. Kanssakilpailijani menee jossakin kohtaa ohitseni, hänen kirinsä on vahvempi kuin minun, mutta saan siitäkin vielä psyykkistä puhtia.

Maalisuoralle juostessani minusta lähtee jokin huudon kaltainen ääni. Juoksen sekunteja vastaan, pääsenkö vitosen alle 21 minuutin, mikä on ollut salainen haaveeni. Todella tiukalle menee, huudan ja juoksen. 

Maaliviiva ylittyy, olen ihan puhki. Kelloni pysäytän aikaan 20.58. Kuuluttaja kertoo, että virallinen aikani on 20.54. Vihdoin viidennen kilsan jälkeen irtoaa iloa ja hymykin. Oma uusi ennätys! Kiittelemme kanssajuoksijan kanssa toisiamme. On aina jotenkin mahtava fiilis, kun saa omalle juoksulleen tukea muilta kilpailijoilta.

Jälkipohdinnat

Ennätys ei todellakaan tullut helpolla, mutta eiväthän ne yleensä tulekaan. Virallinen vitosen enkkani oli ennen tätä 21.36, joten tulosparannus on merkittävä. Olin jo viime keväänä hyvässä vitosen kunnossa ja kellotin epävirallisissa juoksuissa itselleni vähän päälle 21 minuutin aikoja. Tiesin, että vitosen enkka pitäisi laittaa uusiksi ja yritin sitä jo elokuussa, jolloin juoksu loppui neljään kilsaan. Olin alipalautunut ja kisa ei kulkenut. 

Vaikka oma kisavalmistautuminen meni hyvin, enkä jännittänyt turhaan, itse kisa oli todella kova. Ilon kautta en juossut yhtäkään kilometriä. Ilon kautta ja sen kanssa voin kuitenkin jatkossakin yrittää mennä kisapaikoille. Kun energiaa ei mene turhaan panikoimiseen, jännittämiseen tai kauhukuvien piirtämiseen, sen kaiken voi käyttää itse kisassa. Siellä latausta todella tarvitaan.

Tein jo muutama viikko sitten päätöksen, että minulla on juoksun suhteen enää vain yksi tavoite: 3.20-alitus maratonilla ja kaikki muut ennätykset tulevat siinä sivussa, jos ovat tullakseen. En kuitenkaan uskonut, että ensimmäinen niistä kirjataan jo nyt. Psyykkinen tavoitteeni on juosta enenmmän "tukka auki" eli rennommalla asenteella ja ilman liian tiukkoja tavoitteita. Jokaisesta juostusta kisasta jää kuitenkin yleensä käteen jotain, vaikka se ei kultaisin mitali olisikaan.

Olen ollut myös hämmentynyt siitä, että olen kolme viikkoa maratonin jälkeen näin hyvässä juoksukunnossa. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt kääntämään hyvää maratonkuntoa alimatkojen kisakunnoksi. Tällä teemalla aion jatkaa myös treenejäni. Takapirun sanoin: "don't lose it... use it"! 

McMillan Running -sivustolla on asiasta ihan hyvä artikkeli. Jos kiinnostuit, käy lukemassa: Turning marathon fitness into 5k/10k prs.

Onnistuneen kisan jälkeen sunnuntaina oli helppo hymyillä näissä maisemissa.