Lisäravinteet omassa arjessani

Olen jälleen syönyt evääksi työmatkalla proteiinipatukan, osittain siksi, että se on heppo välipala.

Katsoin maanantai-iltana televisiosta YLE:n MOT-ohjelman, jossa käsiteltiin lisäravinteita. Ohjelma onnistui mielestäni erityisen hyvin tuomaan esille sen, miten valtava bisnes lisäravinnekauppa on. Ohjelmassa purettiin myös myytti siitä, että suurien suomalaisten yritysten tuottamat lisäravinteet olisivat ainesosiltaan sataprosenttisen luotettavia.

Ohjelman urheilijoiden, ravitsemusterapeutin sekä SUEKin (Suomen urheilun eettinen keskus) asiantuntijan kommenttien jälkeen minun on aavistuksen verran helpompi ymmärtää, miten Lotta Haralan piristekäry oli mahdollinen. Lisäravinteiden käyttäminen on huippu-urheilijalle doping-mielessä todellinen riski, ainakin ohjelmassa haastatellun ravitsemusterapeutin ja tutkijan Jaakko Mursun mukaan.

Ohjelman tiimoilta jäin miettimään, millaisia lisäravinteita itse käytän, kuinka paljon ja miksi. En sen takia, että minulla olisi mitään kärypelkoja kilpakuntoilijana, vaan miten perustelen niiden käytön itselleni ja miksi niitä suosin.

Helppous houkuttelee

Käytän proteiinipitoisia palautusjuomia, proteiinipatukoita ja urheilujuomia. Lisäksi syön purkista D-vitamiinia, B-vitamiineja (B12), C-vitamiinia, sinkkiä ja rautaa. Vitamiineja ja rautaa otan päivittäin, proteiinivalmisteita useana päivänä viikossa ja urheilujuomaa yleensä vain tankatessani juoksukisoihin. Maratoneilla ja muissa pitkäkestoisissa suorituksissa syön energiageelejä.

Proteiinipatukat kuuluvat arkeeni pääasiassa niiden helppouden takia. Kuljen junalla osan työmatkoistani, joten reppuun on helppo heittää aamulla proteiinipatukka välipalaksi. Suosin aikoinani myös banaania, mutta söin siitä itseni irti. Muutenkaan ajatus päivän mittaan laukussa pehmenneestä banaanista iltapäiväeväänä ei kiehdo. Myöskään nuhjuiset eväsleivät tai karjalanpiirakat eivät nappaa. Välillä olen toki kyllästynyt proteiinipatukoidenkin makuun, mutta ne vievät silti voiton.

Proteiinipitoisia palautusjuomia käytän yleensä vain treenin jälkeen. Niidenkin vetovoima perustuu helppouteen ja siihen, että saan palkkarin alas kovemmankin harjoituksen jälkeen. Ostan yleensä kerralla pienen purkin, sillä en jaksa läträtä jauheiden ja vesien kanssa. Kokeilemani proteiinijauheet ovat lisäksi olleet usein pahanmakuisia. Jokunen vuosi sitten sekoitin yhtä hyvänmakuista proteiinijauhetta rahkaan ja jugurttiin, mutta luovuin siitä, koska totesin saavani proteiinia tarpeeksi perusruuasta.

Banaani on hyvä välipala, mutta repussa päivän muhinut yksilö ei houkuttele!

Maku ja hinta ratkaisevat

Olen suosinut proteiinipatukoita ja -juomia, joihin ei ole lisätty sokeria. Näissä tuotteissa on kuitenkin usein polyoleja eli sokerialkoholeja, jotka sisältävät lähes yhtä paljon energiaa kuin tavallinen sokeri. Maultaan polyolit eivät kuitenkaan ole niin makeita kuin tavallinen sokeri.

Koska käytän tuotteita monta kertaa viikossa, vertailen myös niiden hintoja. Ratkaisevin seikka on kuitenkin maku. Käytän sekä kotimaisia että ulkomaisia tuotteita.

Proteiinipitoisten lisäravinteiden käyttö perustuu omalla kohdallani niiden helppouteen ja siihen, että ne ovat tarpeeksi hyvänmakuisia välipaloina ja helposti nieltäviä tehotreenien jälkeen. Rautaa syön terveyden takia, sillä veriarvoni ovat matalat. Raudan imeytymistä taas tukee muun muassa C-vitamiini. Pimeän talven eläjänä syön myös D-vitamiinia syksystä kevääseen.

En kuitenkaan nappaile purkista erikseen aminohappotuotteita, kreatiinia tai magnesiumia, koska en koe tarvitsevani niitä. Yritän panostaan hyvään, terveelliseen ja monipuoliseen ravintoon.

Tutkin yleensä aika tarkkaan, mitä tuotteet sisältävät. Polyolien osuus on tässä patukassa suuri.

Lisäravinnebisnes askarruttaa

En koe olevani missään lisäravinnekoukussa, vaikka voisinkin miettiä välipalani toisin. Koen syöväni lisäravinteita tarpeeseen ja melko fiksusti. Kokeilin yhtenä kesänä myös punajuurishotteja ennen treenejä, mutta ne jäivät hinnan takia: en kokenut niistä olevan rahalle vastinetta.

MOT-ohjelman jälkeen minua jäi kuitenkin askarruttamaan lisäravinnebisnes. Monet kilpaurheilijat mainostavat lisäravinteita ja heillä on sponsorisopimuksia tuotteiden valmistajien kanssa. Kuluttajat taas seuraava kilpaurheilijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja saattavat hyvinkin ostaa heidän mainostamiaan tuotteita.

Esimerkiksi aitajuoksija Annimari Korteella on oma lisäravinnetuote. MOT-ohjelman jälkeen Korte otti kantaa Instagramissa lisäravinteisiin ja perusteli, miksi itse käyttää omia tuotteitaan. Kuntoilijat eivät Korteen mielestä kuitenkaan hyödy lisäravinteista, ellei ole todella rajoitettu ruokavalio.

Kysyin Korteelta kyseisessä Instagram-ketjussa, kenelle hän sitten suosittelee omaa tuotettaan. Sain vastaukseksi: ”kaikille tavoitteellisesti urheileville”.

Luulen kuitenkin, että muutama muukin kuin tavoitteellisesti urheileva ostaa Korteen tuotteita. Ihan se peruskuntoilijakin.

 

Urheilujuomia käytän yleensä vain tankatessani juoksukisoihin sekä helletreeneissä.