Lepoa ja leffoja: ”Don’t Look Up”, ”Vertigo” ja ”O2”

 

Lomalla on aikaa paitsi sairastaa myös katsoa leffoja ja ihailla talven kauneutta.

Joulun jälkeen jäin beibiflunssan kouriin ja lonkkaa vetäessä oli aikaa katsoa muutama leffa. Aloitin vuoden lopun Netflix-sensaatiolla ”Don’t Look Up”. Välipalaksi katsoin Alfred Hitchcockin ”Vertigon” ja jälkkäriksi virolaisen vakoojatrillerin ”O2”. 

”Don’t Look Up”

Tätä leffaa on luonnehdittu niin satiiriksi, parodiaksi kuin komediaksikin. Netflix-uutuus on mielestäni ehdottomasti katsomisen arvoinen ja herättää monenlaisia ajatuksia. Helsingin Sanomien analyysissä elokuvaa luonnehditaan yhdeksi parhaaksi ilmastonmuutoselokuvaksi, vaikka se ei suoranaisesti kerrokaan ilmastokriisistä.

Elokuvan juoni on yksinkertainen: tähtitieteilijä havaitsee komeetan, ja laskelmissa selviää, että jättimäisen avaruuskappaleen suunta on kohti Maata. Jos ”tappajakomeetan” kurssia ei saada muutettua, seuraa väistämättä koko planeetan tuho. Tästä näkökulmasta ollaankin jo ilmastokriisin ytimessä: komeetta on vertauskuva ilmastokriisille. Ja molemmissa ennustettava lopputulos on sama: totaalinen tuho.

Leffaa voi toki tulkita monesta muustakin näkökulmasta. Se tiivistää joka tapauksessa erinomaisesti aikamme ilmiöitä niin koti-Suomessa kuin Atlantin toisella puolellakin. Meryl Streep esittää Yhdysvaltojen presidenttiä, joka leffan edetessä muistuttaa yhä enemmän Bidenin edeltäjää. Myös suhtautuminen tutkijoiden huolestuttaviin uutisiin on trumpmaisen epäuskoista ja vähättelevää.

Leonardo DiCaprio roolittaa tiedemies Randall Mindyn osaa. Vuosikymmenten takaisesta komeakasvoisesta nuorukaisesta on vain muisto. Ilmastoaktivistinakin tunnettu DiCaprio tekee roolinsa vakuuttavasti, ja joissakin kohdissa tulee sellainen olo, ettei hänen tarvitse edes näytellä. Mindyn aisaparina on Kate Dibiasky (Jennifer Lawrence), joka havaitsee komeetan ja jonka mukaan se myös nimetään.

Elokuvassa ei jää epäselväksi se, millaiset ihmiset saavat sanomansa läpi mediassa ja mikä on sosiaalisen median rooli tiedon levittämisessä. Kaikesta voidaan tehdä pilaa, kaikelle voidaan nauraa ja mitään ikävää ei haluta uskoa, vaikka se olisi omien silmien edessä. Tutkijoiden tieto hautautuu julkkisten pettämisskandaalien alle ja sitä ei haluta kuulla – etenkään, jos tutkijat eivät osaa esiintyä mediassa.

Sen sijaan on helpompi uskoa totuuden yksinkertaistaviin salaliittoteorioihin ja teknologiagurujen ihmelaitteisiin ja tutkimustuloksiin, joita ei ole edes vertaisarvioitu. No, hullustihan siinä käy. 

”Vertigo – punainen kyynel”

Tähän leffaan olen saanut ensi kosketuksen nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Yksi luennoitsijamme tutki ”Vertigoa” soveltaen psykoanalyyttista lähestymistapaa. Unia ja harhoja lukuun ottamatta minun on vaikea löytää pointteja psykoanalyyttiseen tulkintaan näin yli 20 vuotta myöhemmin. Unet ja harhat liitetään yleensä alitajuntaan eli mielen tiedostamattomaan osaan.

Hitchcockin vuonna 1958 ohjaama leffa on hyvin erilaista kerrontaan rytmiltään ja kuvaukseltaan kuin ”Don’t Look Up”, ja myös siksi virkistävää vaihtelua. Myös 1950-luvun tyyli niin vaatteissa, huonekaluissa kuin autoissakin viehättää.

Juoni on yksinkertainen tässäkin leffassa. Eläkkeelle jäänyt, korkeanpaikankammosta kärsivä entinen poliisi alkaa tutkia tuttavansa palkkaamana tämän vaimon omituista käytöstä. Poliisia näyttelee ”Takaikkunastakin” tuttu James Stewart ja vaimon roolissa nähdään Kim Novak. 

Ex-poliisi rakastuu varjostettavaansa, mutta sehän on tarkoituskin. Tarvitaan muutama kiperä kellotorniin nousu ennen kuin katkera totuus paljastuu. ”Vertigo” on katsottavissa Yle Areenalla. Ja siinä nähdään myös Dallasin Miss Ellie nuorena. 

”O2”

Tämä virolainen vakoojatrilleri löytyy myös Yle Areenalta. Olen vannoutunut vakoilijastoorien ystävä, joten tämän elokuva oli helppo valinta. Leffassa palataan toiseen maailmansotaan ja aikaan, jolloin Neuvostoliitto ja Saksa jakavat etupiirejään. Virolainen tiedustelu-upseeri Feliks Kangur saa tehtäväkseen erään myyrän paljastamisen, mutta saa selville paljon muutakin, millä on iso merkitys koko maan tulevaisuudelle.

Elokuvassa viehättävät viron kieli, visuaaliset yksityiskohdat ja laadukkaat lavasteet. Tässäkin tarinassa on mukana myös ripaus rakkautta. Leffa on laadukas, eikä se ole liian pitkä (1 h 39 min.). Jos vakoojastoorit, Viro ja lähihistoria kiinnostavat, tämä kannattaa katsoa.