Sitkeys palkittiin kevätmaratonilla

Valmiina lähtöön: otan hyvissä ajoin ennen kisaa juoksukamat esille.

 

Koko Helsinki Spring Marathonia edeltävän viikon kyttäsin sääennusteita monta kertaa päivässä. Näin painajaisia, että reitti olisi lumen peitossa. Päätin myös monta päivää ennen kisaa, että laitan säärystimet. Tiesin, että reitillä on hiekoitussepeliä, ja säärystimet blokkaisivat ehkä pahimmat pikkukivet. Nilkat olivat olleet talven treenien takia melko kovilla, joten säärystimien lämpö voisi olla hyväkin asia.

Muuten maratonille valmistautuminen sujui hyvin. En miettinyt hetkeäkään mahdollista koronaa, sillä olen jotenkin ihmeen kaupalla selvinnyt ilman tartuntaa, ja pitäisi olla melkoinen akuankka saadakseen sen juuri ennen h-hetkeä. Ja minä kun mieluummin ajattelen olevani Jupiterin lempilapsi.

Myös tankkaaminen alkaa olla rutiini. Enää ei tarvitse tarkistaa, paljonko pitikään hiilihydraatteja syödä päivässä painokiloa kohti. Nautin siitä, että voin vetää illalla lähes litran jäätelöä ja pitkin päivää kahvileipää, suklaata ja muita herkkuja. Tankkaan yleensä vain kaksi päivää ja kisapäivää edeltävänä päivänä palaan normaaliin syömiseen höystettynä muutamalla extra herkulla.

Lisäksi nukuin koko viikon hyvin, ja kilometrejä kertyi vain noin 16. Keventelykin onnistui.

Tankatessa syön herkkuja huolella! Hiilareita voi vetää päivässä noin 10 grammaa/painokilo.

Varmana ja vapaana viivalla

Spring Marathonin lähtöviivalla seisonkin varmana ja vapaana turhasta jännityksestä. Tiedän, että olosuhde ei ole tänään juoksijoiden puolella, mutta tiedän myös, että reitti on tasainen. Tiedän, etten menettäisi mitään, vaikka lähtisin juoksemaan ennätysvauhtia.

Ensimmäiset kolme kilometriä menevät noin 4.40-vauhdilla. Reitin kilometritolpat tulevat vastaan ennen kuin kelloni kilometrit, joten en voi ihan täysin luottaa siihen, että ne ovat oikeilla paikoilla. Hiekoitussepeli ei tässä vaiheessa vaikuta vauhtiini, mutta mietin jälleen kerran, eivätkö järjestäjät ja kaupunki voisi tehdä näissä asioissa yhteistyötä ja hoitaa juoksureitin mahdollisimman hyvää kuntoon. En kuitenkaan takerru pikkukiviin vaan keskityn omaan juoksuuni. Otan peesipaikan yhden miehen selän takana. Mielessä on juoksuystävän neuvo: ”peesaa itsekkäästi tuuliset kohdat”.

Hymy hyytyy

Olen toivonut, että Tammiston suoralla saisimme tuulen selän taakse. Turha toive: tuuli puhaltaa vastaan, yritän etsiä sopivaa selkää, mutta sellaista ei ole. On puskettava päin. Vauhti hidastuu. Vitosen kilsatolpan kohdalla olen kuitenkin vielä noin 10 sekuntia tavoiteaikaa edellä. Tuulen myötä hymyni on hyytynyt, ja kiroilen tutuille kannustajille tilannetta.

Muutaman perkeleen siivittämänä matka jatkuu. Kuudes kilsa on taas nopeampi. Tiedän entuudestaan, että reitin seitsemäs kilometri on yksi nopeimmista. Pääsen taas rytmiin. Seitsemäs kilsa 4.30-vauhtia. Ehkä tässä on vielä mahdollisuus hyvään tulokseen, jos jaksan juosta helpot pätkät nopeammin.

Rutinoidusti vedän geelin ja löydän helposti juomapisteeltä pulloni. Korkkia avatessani tajuan, että se olisi pitänyt löysätä etukäteen. Pullo aukeaa vielä tässä vaiheessa kohtuullisen helposti.

Korvamerkityt juomapullot.

Lumen kaikki olomuodot reitillä

Olin etukäteen miettinyt hiekoitussepelin vaikutusta vauhtiin. Kevyenliikenteenväylä, jonne käännyn, on sepelistä puhdas, mutta ei täysin lumesta. Ensimmäinen loskakohta tulee seitsemän kilsan jälkeen. Lenkkarit kastuvat, sohjo suhisee pohjan alla. Vauhtini on kiihtynyt, joten yritän vetää mahdollisimman rennosti ja kovaa tämänkin pätkän. Nousen kävelysillalle toisen juoksijan vanavedessä: edessä siintää pieni alamäki ja sula sepelitön asvaltti.

Mutta nuolaisen liian aikaisin. Kahdeksannella kilometrillä on toinen sohjojäälumihässäkkä, edellistä pahempi. Liukastelen reitin reunaa pitkin. Oma meno tuntuu kuitenkin vahvalta. Kylmä vesi kengissä ei vie menohalujani. Ohitan myös entisen seurakaverini. Mietin hetken, juoksenko liian kovaa, mutta nyt on otettava kaikki sekunnit talteen.

Lisää jäätä ja sohjoa!

Yhdeksännellä kilometrillä alikulun kohdalla on vielä yksi jäinen, sohjoinen kohta, noin 10 metriä. Riskillä yli. Lunta ja sohjoa on myös kilometrin lopussa ennen käännöstä kohti kymmenettä kilsaa. Edessä on lyhyt hiekkapätkä, jonne sulava lumi on muodostanut omat kurakkonsa. Aivan sama. Kenkä sanoo lits läts, mutta oma meno on edelleen vahvaa. Mielessä käy kympin juoksijat: ei todellakaan mikään unelmareitti juosta kovaa!

Kymmenen kilometrin väliaikani on noin 47.00, olen parikymmentä sekuntia tavoiteaikaani edellä. Tiedän kuitenkin, että kolmen kilsan jälkeen vastaan tulee taas tuulinen pätkä. Spring Marathonilla sama noin 10,55 metrin pituinen lenkki juostaan neljä kertaa. Ensimmäinen on taputeltu, matka jatkuu toiselle rundille. Seuraavat kilometrit menevät noin 4.40-vauhdilla. Fiilis on hyvä! 

Lumitilanteen takia tänä keväänä ei myöskään juosta urheilukentälle.

Tieto sijoituksesta motivoi

Maratonilla hyvistä hetkistä on pidettävä kiinni, upottava niihin ja annettava niiden viedä. Sillä matkan laki on se, että tulee vielä heikko hetki. Optimistinen asenteeni hukkuu kilsoilla 14-16 tuuleen. Viidennentoista kilometrin kohdalla on ystävä kannustamassa, kiroilen hänellekin tuulta. Kannustajani tsemppaa ja kertoo minun olevani kaikista naisista kolmas. Tämä tieto nostaa kummasti mielialaa, samoin se, että haastava pätkä on kohta juostu. 15. kilsa menee kuitenkin 4.58-vauhtia, mikä on aivan liian hiljaa. Seuraava kilsa on pari sekuntia nopeampi. 

Onneksi nopeampi osuus on edessä. Kiihdytän alamäkeen, kuvittelen komean kuusiaidan vieressäni suojaavan minua tuulelta ja kaikelta muultakin ikävältä. Tämä kohta on ihana juosta. Vauhtini kiihtyy, ohitan huoltopisteen. Kello värähtää: 4.33.

Seuraavat pari kilsaa menee tässä euforiassa. Sohjoloskapätkät vedän niin lujaa kuin uskallan. Samanvauhtista seuraa minulla ei ole, joten juoksen yksin. Kahdeskymmenes kilometri on tahmea, liukastelen sohjossa, aikaa tuhraantuu lähes viisi minuuttia.

Puolimatkassa tavoitteessa kiinni

Puolivälin kohdalla on sisareni ja juoksukaverini. Huudan heille, että olosuhde on haastava. Saan sisareltani vesipullon ja kehotuksen jatkaa matkaa. Ei armoa. Sisareni on starttaamassa hetken kuluttua samalla reitillä juostavalle puolimaratonille. Onneksi hän ei vielä tiedä, mitä on edessä, ajattelen synkästi. Olen vielä kuitenkin tavoitevauhdissani, puolikas menee oman kelloni mukaan noin 1.39.50. Kymmenen sekuntia varastossa. Se on kovin vähän.

Kolmas kierrokseni alkaa negatiivisissa tunnelmissa. Hörppään veden ja heitän pullon huolettomasti menemään. Maratonit ovat ainoa paikka, missä en välitä, minne roskani nakkaan. Oletan, että järjestäjät huolehtivat myös reitin siivoamisesta tapahtuman jälkeen.

Ohitan loppuverkalla olevia kympin juoksijoita ja puolikkaan juoksijoita, jotka vasta verkkaavat omaa kisaansa varten. Yritän karistaa tummia ajatuksia. Askel, toinen ja kolmas. Nyt vain mennään.

Hyvästelen haaveet ennätyksestä 

En kuitenkaan saa enää hyvästä rytmistä kiinni. Jokainen kilsa on liian hidas. Hirvittää, miten vauhdille käy pian alkavalla vastatuuliosuudella. Hyvästelen tavoitteeni 3.20-alituksesta ja myös uudesta ennätyksestä. Optimismin tilalle tulee realismi. En pysty juoksemaan näissä olosuhteissa uutta ennätystä.

25. kilometri on ensimmäinen, joka painuu päälle viiden minuutin. Samoin seuraava. Pudotan geelin maahan, perkele kajahtaa, mutta en pysähdy noukkimaan geeliäni. Minulla on vielä takataskussa yksi.

Kolmannen kierroksen vastatuulessa pikku nyppylää noustessani mietin, mikä saa minut kuvittelemaan, että maraton olisi juttuni. En löydä kysymykseeni vastausta, mutta hengitykseni helpottuu nyppylän päällä ja käännyn kohti helpompaa osuutta. Kaivan viimeisen geelin, imaisen siitä osan, mutta onnistun pudottamaan senkin vielä maahan. Kiroilen jälleen juoksukamulle, joka videoi menoani.

Seuraava haaste onkin saada huoltopisteeltä noukkimani juomapullo auki. Korkki on tiukassa ja kädet kohmeessa. Alkaa itkettää. Miksi en löysännyt näitä etukäteen. Sohjo-osuudella korkki raksahtaa auki, vihdoin ja viimein. Jotain opin tästäkin.

Kuva: Ulla Marjosola.

Kohti viimeistä kierrosta. Kuva: Ulla Marjosola.

Päätös olla keskeyttämättä

Vauhtini pyörii 30 kilometriin vitosen molemmin puolin. Kolmenkympin kohdalla olen jäänyt tavoitteestani noin kaksi minuuttia. Päätän, etten keskeytä maratonia, koska vauhtini on olosuhteisiin nähden varsin kelvollinen ja jalat kestävät hyvin rasitusta. Nilkat eivät vaivaa ja reidet tuntuvat sopivan freeseiltä. Tiedän, että sijoitukseni on naisissa kolmen parhaan joukossa, toki osallistujia on vain reilu kymmenen.

Joudun kuitenkin pysähtymään 30 kilsan jälkeen, kun vasemman jalan kengässä painaa kivi, joka on pakko siirtää pois. 31. kilsaan tuhraantuu aikaa peräti 5 minuuttia 19 sekuntia.

Viimeiselle kierrokselle lähden yllättävän hyvävoimaisena. Päätän juosta kilometri kerrallaan. Vauhti pysyy nippa nappa alle viidessä minuutissa seuraavat pari kilsaa. En ota huollosta enää omaa vesipulloa, vaan kippaan kurkkuuni huollon muovimukista pari suullista vettä. Vältän korkkiongelmani.

Kello piiloon

Neljännen kilometrin vastatuulipätkä ei tunnu enää niin pahalta. En ole enää katsonut kellosta kilometrivauhtiani. Minä vain juoksen. Tervehdin ilolla jokaista kilometritolppaa. 36 kilsaa, enää kuusi kilsaa maaliin. 37, joko se meni, viisi vaivaista kilsaa. 39 kilometrin kohdalla sohjopätkällä kamuni kuvaa taas videota, tässä vaiheessa ei voi kuin hymähtää, nostaa peukku pystyyn - onhan se onni juosta.

Matka tuntuu kropassa, mutta normaalin väsymyksen lisäksi ei ole mitään fataalia. Olen iloinen siitä, että jalat kestävät. Mikään vamma ei myöskään rasita menoani. On kuitenkin keskityttävä jokaiseen metriin. Jalka lipsuu sohjolla. Mitään liukastumista ja kaatumista en tähän enää tarvitse.

Viimeiset kaksi kilometriä. Päätän katsoa kelloon vasta 41 kilsan tolpan kohdalla. 3.19.xx. Alittuisikohan vielä 3.25? Unohdan tietenkin tässä kohtaa ne viimeiset 200 metriä. Lisäksi Kenttätiellä on vielä noin 30 metrin lumisohjopätkä, jossa liukastelee jalankulkijoita. Ohitan aivan liian läheltä yhden mummon, pysytään kuitenkin molemmat pystyssä. Kohti Kenttäkujan sulaa pätkää ja viimeisiä metrejä maaliin.

Kenttätien sohjolumipläjäys ennen maalisuoraa.

Helpotusta ja ylpeyttä

Pysäytän kelloni aikaan 3.25.48, loppuajakseni tarkentuu 3.25.45. Optimistinen tavoitteeni alittaa 3.20 jää lähes kuuden minuutin päähän ja uusi ennätys viiden. En ole kuitenkaan pettynyt. Olen jopa vähän yllättynyt. Juoksin päivän olosuhteissa vahvan hyvän juoksun enkä antanut periksi. Tiedän nyt, että oma treeni kantaa, kilometrit kantavat, ne salilla vietetyt tunnit ja kehonhuolto kantavat.

Kun sitten pukkarissa avaan kohmeisin sormin kengännauhojani ja tyhjennän lenkkarini pikkukivistä, pääsee itku. Se ei ole pettymystä, vaan valtava helpotuksen tunne sekä pieni ylpeys omasta sitkeydestäni. Hyvä minä!

Kohti maalia! Kuva: Teemu Planting.

Mun juttu

Tällä maratonilla en miettinyt kertaakaan, ettei ikinä enää. Mutta mietin, miksi maraton on mun juttu. Omalla masokistisella tavallani tykkään siitä tilasta, johon kilometrit vievät. Vaikka viimeiset kymmenen kilometriä ovat usein haastavimmat, kun kroppa alkaa olla väsynyt ja pitää vielä psyykata itseään. Näillä kilometreillä kaikki turha kuitenkin huuhtoutuu usein mielestä pois. Fokus on niin selvä: pitää tiettyä tahtia yllä, juosta kilometri kerrallaan, löytää jokin voimalause, kokemus tai sana, johon takertua. Päästä maaliin.

Olla hetken aikaa vähän pihalla, kun sammuttaa kellon maaliviivan jälkeen.

Ja sitten tämä onnen tunne maratonin jälkeen, sekin kantaa.

Podiumilla on helppo hymyillä: olen N40-sarjan kakkonen ja naisten kokonaiskisan kolmonen. Kuva: Sari Taipale.