Vuoden ensimmäinen ennätys

Maaliviivalla katseeni on tiukasti kellossa: tuliko uusi ennätys? Kuva: Marathon-Photos.

Tiesin, että uusi vitosen ennätys olisi hyvinkin mahdollinen, kun lähdin verkkaamaan kohti olympiastadionia lauantaiaamuna. Olosuhde juoksuun oli lähes täydellinen: reilu kymmenen astetta lämmintä, pilvistä ja lähes tyyntä. Lisäksi kisareitti oli melko tasainen ja nopeaksi mainostettu.

Tiesin myös, että oma kunto oli kohdallaan. Olin juossut viikko sitten SAUL:n SM-maastojuoksussa kuusi kilometriä, ja kisatuntuma ja -vauhti sieltä asettuivat tässä vaa’assa ennätyksen puolelle. Ainoastaan oma asenteeni kisaa kohtaan oli aika kakka, ja minua jännitti yllättävän paljon.

Kun tiedän, että uusi ennätys voisi olla mahdollinen, alan jotenkin hermoilla, ja se tekee olostani ikävän. Pelkään tekeväni hölmöjä mokia: juoksevani reitiltä sivuun, kompastuvani ja kaatuvani, nukkuvani pommiin, syöväni jotain sopimatonta jne. Helpotus koittaa asteittain kisassa, mutta vasta maalissa paine loppuu.

Tiedän myös, ettei ennätyksiä juosta paperilla, vaan itsensä pitää uskaltaa laittaa likoon, ahdistaa viivalle ja teeskennellä innostuneempaa kuin onkaan, vaikka sielussa jyllää kamala mörkö.

Huono asenne 

Verkkasin näissä tunnelmissa Eläintarhan kentälle, jonka keltaisen puuaidan kulmilla näin entisen seurakaverini. Hän puhkuin intoa ja iloa, ja jatkoimme veryttelyä yhdessä. Kun sitten totesin, että ihanaa, kohta se on ohi, kamuni vastasi, että ihanaa, kohta se alkaa.

Tajusin aika kirkkaasti, kumpi on paremmalla asenteella liikenteessä.

Kauhunsekainen jännitykseni on minulle kovin tuttua. Hätistelin sen pois ja yritin keskittyä konkretiaan: ketä tuttuja seisoo jo lähtöalueella, mitä heillä on päällä ja mitä ihmiset ympärilläni juttelevat. Aistin, etten ollut ainoa, jota jännitti.

Olin myös laatinut aika tarkat speksit kisaan, sen verran kokenut konkari olen. Ajattelin treenieni ja maastojen jäljiltä, että 4.10 on realistinen kilometrivauhti vitosen kisassa tällä reitillä, ja sillä vauhdilla hätyyttelisin myös uutta ennätystä. Edellisen vitosen enkkani 20.54 olin juossut marraskuussa 2020 Aktia-cupissa Vantaalla.

Jos lähden kisaan ennätysmielessä, en koskaan juokse ensimmäistä kilometriä varman päälle. Mieleni on sellainen, että minun on päästävä heti kiinni kisavauhtiin. Vuosien saatossa olen yrittänyt olla liioittelematta aloitusta, sillä liian kova ensimmäinen kilsa ei taatusti ole fiksua.

Vahva aloitus 

Helsinki City 5 -kilpailun reitti alkaa uimastadionin läheisyydestä alamäellä, joka kaartaa Vauhtitielle. Reitti on tuttuakin tutumpi itselleni, joten tiedän, että ensimmäisen kilometrin voisi luukuttaa. Oma kello näyttää kilometrin aikaan 3.54, mutta virallisen kilsamerkin kohdalla aikaa on kulunut 4.04. Hyvä vahva aloitus, ja syke on noussut vasta maratonkynnykselle.

Toinen kilometri alkaa myös alamäellä, ohitamme talvipuutarhan, jonne kääntyvän mutkan vedän nurmikon kautta. En luo katsettakaan puutarhaan päin, ja jos joku olisi sanonut, että siellä oli sata puutarhatonttua, olisin voinut hyvin uskoa. Minun fokukseni on reitissä, suorimmassa mahdollisessa linjassa kohti Mäntymäentien risteystä, jonne kääntyisimme seuraavaksi.

Käskytän itseäni

Yksi juoksukamuni paineli ohitseni jo ensimmäisellä kilometrillä, enkä uskaltanut lähteä hänen kantaansa, sillä vauhti oli liian kova. Lähelläni ei ole yhtään tuttua kisaajaa. Iloinen entinen seurakaverini juoksi jo jossain horisontissa oranssissa paidassaan ja maastojuoksujen kilpakamuakaan ei näy.

Ohitamme Paavo Nurmen patsaan, mutta en suo sillekään silmäystä. Tarkkailen rannettani. Toinen kilometri kääntyy kohti jalkapallostadionia. Kellon mukaan aikaa kuluu 4.04 minuuttia. Vauhti on hyvä, mutta en ollut ihan kilsatolpan kohdalla. Syke on vieläkin alle anaerobisen kynnyksen.

Jatkamme Urheilukadun suoraa, jossa käytän edellisenä viikonloppuna oppimaani uutta kisasanaa: ”käskytän” itseäni pitämään tavoitevauhtia yllä, sillä tällä suoralla olisi helppo tasata vauhti mukavuusalueelle.

Ei sen näin vaikeaa pitänyt olla... Kuva: Marathon-Photos.

 

Mukavuusalueelle ei voi jäädä

Jos haaveilee ennätyksestä vitosella, mukavuusalueelle ei ole asiaa. Anaerobinen kynnys pitäisi saada rikki, ja vauhtia olisi uskallettava pitää yllä. Otan jälleen suorimman mahdollisen linjan kohti kulmausta, josta käännytään Nordenskiöldinkadulle. En ajattele tutkimusmatkailijaa, jonka mukaan katu on nimetty. Mietin sitä, että pienessä ylämäessä pitää pitää vauhti yllä, ja sen jälkeinen lasku kannattaisi tykittää menemään. Tässä olisi jopa paikka vauhdin kiristämiselle, jos sellaiseen olisi varaa.

Ohitan alamäessä muutaman kanssakilpailijan. Valkopaitaisen miehen kanssa juoksen suunnilleen samoja vauhteja kolmeen kilometriin saakka, mutta sen jälkeen hän menee menojaan.

Anaerobinen kynnykseni paukahti rikki noin 2,5 kilometrin kohdalla ja juoksin kynnyksellä kolmeen kilometriin saakka. Siitä alkavat kisani vaikeimmat kilometrit.

Hengitys muuttuu

Kaarramme takaisin Vauhtitielle noin 3,2 kilometrin jälkeen. Sykkeeni on noussut pari pykälää yli anaerobisen kynnyksen. Ensimmäisenä rekisteröin muutoksen hengityksessäni. Olen alkanut pitää ääntä ja ikään kuin kiskon ilmaa sisääni. Jaksan kuitenkin pitää vauhtia yllä. Neljännen kilometrin lopulla olisi alamäki, jossa voisin ottaa sekunteja talteen.

Nelosen kilsamerkillä katson kellooni. Aikaa on kulunut 16 ja puoli minuuttia. Lasken nopeasti, että neljän ja puolen minuutin kilometrivauhdilla olisin 21 minuutissa kiinni. Jatkan itseni käskyttämistä: en luota matematiikkaani ja tavoite on selkeästi alle. Yritän myös rauhoittaa hengitystäni ajattelemalla: älä panikoi. Vedän lapaluita yhteen, yritän avata rintarankaa ja pitää juoksulinjat suorina.

Nousu stadionille haastaa

Viimeinen kilometri. Se ei tunnu yhtään niin helpolta kuin olisin toivonut. Käskytän, käskytän, käskytän. Reitti kaartaakin pidemmälle kuin luulen, ja vasta Urheilukadulta koukkaamme kohti olympiastadionia. Kiroan pienen hiekkapätkän, joka rohisee kenkien alla. Parkkialueen asvaltilla kiristän vauhtiani: juokse, juokse. Edessä siintää pieni nousu stadionille. Olen ajatellut etukäteen optimistisesti, että sen voisi sitten juosta vaikka ”päällä”, mutta reiteni ja hengitykseni kertoivat toista.

Ylämäki meinaa viedä voimat. Lyön kuitenkin sen - äänekkäästi. Kurvaan stadionille ja tiilenpunaiselle mondolle. Katson kelloa: 20.19. Hirveä puserrus, en ikinä enää halua juosta vitosen enkkaa, sen on pakko napsahtaa tänään. Juoksen sisintä rataa, en katso kelloa, en mitään, juoksen niin lujaa kuin jaksan. Otan kaiken sen irti, mitä itsestäni saan. Maalissa pysäytän kelloni aikaan 20.55. On pakko mennä nojaamaan stadionin seinään.

Kohti maalia! Kuva: Marathon-Photos.

21 minuuttia alittuu

Kun tokenen, tajuan, että ainakin 21 minuuttia alittui, mutta tuliko uusi ennätys? Muistan, että napsautin kelloni päälle hieman ennen lähtöviivaa ja pysäytin sen maaliviivan jälkeen, joten sekuntien pitäisi olla puolellani.

Maalissa on hyvä pöhinä, juttelen tuttujen kanssa ja iloitsen, kun takapiru on juossut hienon kisan. Saamme mitalit ja muovikassit, jonne lappaamme jos jonkinlaista sponsorikamaa. Alkoholittoman oluen avaan saman tien. Se maistuu voitolta.  

Monien rupattelujen jälkeen pääsemme varustesäilytyksen luokse. Siellä kysyn vihdoin siltä iloiselta verkkajuoksukamultani, onko tällä puhelinta ja voisiko hän katsoa tarkan aikani. Minulla ei ole säilytyksessä mitään: puhelimeni on kotona, tuulipuvunhousut roikkuvat Eltsun pukkarissa ja pitkähihainen paita on jossakin lähtöviivan luona pusikossa.

Kaveri auttaa: Hän näyttää minulle hymyillen aikaani puhelimensa näytöltä: 20.49.

Se on uusi ennätys!