 |
| Ole koira, jos osaat. |
Makaan ohuella patjalla. Yin-joogatunti on alkamassa. Saatan vaikuttaa ulkopuolisesta rennolta ja rauhoittuneelta, mutta pään sisällä jyllää monta ajatusta. Mietin blogitekstini otsikkoa, näkökulmaa, käytänkö huumoria ja voinko kohti loppua olla hieman itseironinen.
Se on tosi vaikeaa välillä. Joutenolo. Olla tekemättä mitään. Olla suunnittelematta ja aikatauluttamatta. Olla ajattelematta.
Joogaohjaajan pehmeä ääni ja rauhoittava musiikki auttavat kuitenkin rentoutumaan. Vähitellen päästän irti blogitekstistäni ja keskityn tuntiin. Olen alkanut käydä yin-joogassa, koska syvät venyttelyt helpottavat kireää oikeaa pakaraani, lonkkaani ja alaselkääni. Rintarankaa avaavat asanat ja hengitykseen keskittyminen tekevät muutenkin hyvää juoksun jäykistämälle keholle.
Ja. Yin-jooga pakottaa minut hylkäämään miljoona ajatusta ja turhaa mielenjumia.
Luin pari päivää sitten hyvän kolumnin. Pekka Juntti kirjoitti Ylen sivuilla luopumisesta. Hän mainitsee Steve Jobbsin, jonka mukaan meillä on työ, perhe, ystävät ja harrastukset. Ne kaikki eivät mahdu elämään. Pitäisi valita kolme. Skipata yksi. (Voisiko skippailla vähän kaikkea?)
Luovuin työhuoneestani puoli vuotta sitten. Heitin laidan yli maalaamisen, tuosta noin vaan. Sinne menivät pellavakankaat, akryylimaalit ja siveltimet (oikeasti ne ovat jemmassa kellarissa).
Kun kesävapaani alkoi, ensimmäisten viikkojen aikana oli vaikeaa tottua siihen, että yhtäkkiä onkin paljon tunteja ja päiviä, joille en ole suunnitellut mitään. Tyhjä kalenteri. Ei työtilaa, tärpätinhajua ja päiväohjelmaa.
Katsoin muutaman poliisisarjan, luin pari kirjaa ja kävin tuijottamassa Kallion kirjastossa jännityskirjallisuushyllyjä. Lainasin Anna Janssonin dekkarin, Visby, turistit, kesä ja murhat. Joka suvi hairahdun lainaamaan jonkun janssonin, tajuan ensimmäisen luvun jälkeen, etten voi sietää päähenkilöä Mariaa ja hänen ajatuksiaan, jotka syleilevät koko maailmaan ja käpertyvät lopulta oman navan ympärille. Luin kirjan loppuun, koska halusin tietää, kuka oli pahis. Oli muuten ihan mielenkiintoinen tyyppi.
Halusin itselleni lisää aikaa. Miksi helvetissä?
Olen valinnut osittain omasta vapaasta tahdostani ja osittain pakon sanelemana vapaat kesät. Koska minulla ei ole opettajan virkaa ja teen edelleen pätkätöitä, en myöskään saa palkkaa kesiltä. Elän säästöilläni ja ansiosidonnaisella. En mollaa työnantajaani enkä työttömyyskassan virkailijoita. En jaksa enää nipottaa siitä, että koska opettajien vuosipalkka on jaettu koko vuodelle, jään vähän miinukselle tässä jaossa. Olen toki välillä puinut kullervomaisesti nyrkkiä koko maailmalle, luojalle ja paholaiselle. Ei auttanut.
Ne painavat sanat: Jos et pysty luopumaan/muuttamaan asioita, älä valita. Ota vastuu kaikesta siitä turhasta ja ylimääräisestä, jolla kuormitat elämääsi ja jonka olet valinnut. Mansikoista, jotka on pakko poimia ja pakastaa itse ihan joka suvi, kaikista aamulenkeistä ja iltapunteista, joita et halunnut tehdä, mutta teit kuitenkin, kun ostit salijäsenyyden. Ota vastuu seuraneitikaljojen juomisesta, koska tänäkin viikonloppuna lupasit lähteä kaikkien hyvien tyyppien kanssa terassille, vaikka sataa vettä eikä yhtään huvita. Muista bailata silti aamuviiteen, oksentaa kotimatkalla ja hukata lompakko. Ja ota vastuu. Sillä se kuuluu sinulle, ei kallellejuuliallemikalle, jotka pyysivät, ei salifirmalle, joka sai sinut ostamaan jäsenyyden, ei niille mansikoille, jotka kypsyivät tänäkin kesänä ja jotka jäivät syömättä liian isoon arkkupakastimeen, jollainen pitää kaikilla olla. Ota vastuu, älä valita!
Joogaohjaajan rauhallinen ja lempeä ääni kertoo,
ettei asanoissa oleminen saa sattua.
Kipu häiritsee mieltä, joka ei voi vapautua.
Mutta se joutilaisuus. Ja lisäaika. Miksi? Eikö se nyt ole kivaa juosta työhuoneelle, lounaalle, kahville takaisin työhuoneelle ja jatkaa tätä koko kesä. Ottaa aurinkoa nopsaan puoli tuntia, jos paistaa. Ja treenata. Syksyllä palataan kouluun ja siellä ollaan jouluun ja sitten taas Suvivirteen. Muutama maraton, toinen syyslukukaudella toinen keväällä. Treenit päälle. Ai niin perhe ja ystävät myös. Miksi vitussa jouten?
Joogaohjaajan rauhallinen ja lempeä ääni kertoo, ettei asanoissa oleminen saa sattua. Kipu häiritsee mieltä, joka ei voi vapautua. Jos sattuu. Loogista. Kun pakaraa polttaa, hermokin kärventyy. Tunti ja 15 minuuttia menee hyvin. Sitten alkaa pissattaa, ja viimeinen vartti meneekin levottomammin. Suoriuduin kotiin ilman vahinkoja.
Olokin on hyvä. Suihkun jälkeen freesi. Keitän kahvia ja avaan koneen. Siten tapahtuu se, mitä olen pelännyt monta kuukautta, monta vuotta, ainakin viisi. Kaadan kahvit tietokoneen näppäimistölle. Tällä kertaa en saa kupista kiinni. Pari perkelettä tulee hermoston syvimmistä poimuista pyytämättä ja refleksinomaisesti.
Mutta. Sitten. Zen. Snadisti kuivailen konetta astiapyyhkeellä, käännän sen ylösalaisin, sammutan, haen vanupuikkoja ja hiustenkuivaajan. Ripustan pyykit. Lähes jäätävä rauha. Tajuntaan tulee ajatuksia, sellaisia, että uusi kone on pitänytkin ostaa jo monta vuotta, tämä hurisi ja huusi, akku loppui vähän väliä ja oli liian isokin, koko kone. Visaa voi vinguttaa. Ilman itseironiaa.
Siksi se joutilaisuus. Kun olen käynyt vähän pienemmillä kierroksilla koko kesäkuun, viipyillyt kahviloissa, lukenut viikonlopun Hesarit ja nukahtanut kirjan kanssa iltapäivällä, otan tällaiset arjen pienet vastoinkäymiset vastaan ilman sen suurempaa sirkusta. Ikään kuin asian suuruusluokkaan kuuluvalla mittasuhteella. Ei kaatunut maailma, kaatui kahvi.
Nythän minulla on sitä paitsi aikaa ostaa uusi kone - ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla, ehkä ennen syyslukukautta. Kunhan kaikelta olemiseltani ehdin ja joudan.
Kommentit
Lähetä kommentti