"Kuoleman kilometrit"

Central Park Run juostiin Helsingissä kesäkuun viimeisenä päivänä.

Yksi kovimmista kisamatkoista itselleni on kymppi. Vaikka vitosen kisa juostaankin kovempaa, jotenkin sille on helpompi lähteä, koska matka nyt on puolet lyhyempi. Kolmen kilometrin kohdalla voi kiristellä hampaita ja toivon mukaan vauhtiakin, sillä maaliin on enää pari kilsaa.

Toista on kympillä. Ensimmäiset kolme kilsaa menee yleensä aina tavoitteen mukaisesti tai jopa alle, mutta se ei todellakaan takaa mitään. Matkaa maaliin on vielä seitsemän kilometriä. Peli on vasta alussa.

Omalla kodallani kympin kisa alkaakin yleensä kolmosesta. Tismalleen näin käy myös Helsinki Central Park -juoksun kympillä kesäkuun viimeisenä päivänä. Kun neljäs kilsa alkaa, tajuan, ettei kympistä tule tälläkään kertaa yhtään liian helppoa.

Olen lähtenyt hakemaan psyykkisesti hyvää juoksua. Edellisestä kympistä on vajaa puoli vuotta, ja se on yksi kamalimmista kisoista, joita olen koskaan juossut. Minulla oli tuolloin vaikeuksia hengityksen kanssa ja vauhti hiipui alaspäin kuin lehmänhäntä. Mutta se on toinen tarina ja henkikin pihisee jo.

Tämän taustan takia annan kuitenkin itselleni yhden takaporttimahdollisuuden. Jos tulee yllättäviä hankaluuksia, muutan kisajuoksun treeniksi ja juoksen tasavauhtisen kovan. Jos taas kulkee, lasken, että kunnon mukainen tavoite on tässä vaiheessa kautta noin 46 minuuttia. Ja kaikki sitä vähemmän pelkkää plussaa.

Suunnitelmaani kuuluu myös, että kiitän itseäni jokaisen kilsan jälkeen ja keskityn hetkeen. Enkä ajattele, miten kaukana maali on. Kun syke nousee anaerobiselle kynnykselle, muistan, miten raastavaa kympin juokseminen on. Avaan pienen geelin ja kokeilen, buustaako ekstrahiilarit.

Kutosen kohdalla tajuan, että kiitokset ovat jo kerran jääneet välistä. Kilsatolppa on asvaltilla, josta on vielä pari sataa metriä hiekkapätkän alkuun. Yritän ajatella, että otan seitsemännen kilometrin varmasti, ja se meneekin lähes tavoitteen mukaisesti.

Mutta sitten. Seuraavat kaksi kilsaa ovat yhtä tuskaa (mulla on ihan oma "tuskafestari" tänä viikonloppuna). On äitiä ikävä, päätän, etten enää koskaan juokse kymppiä. Mielessä käy pahin pelko: taasko tällainen tasaisesti hiipuva kisa ja tulos, johon en millään muotoa voi olla tyytyväinen. Itsesääli meinaa iskeä.

Jotenkin sinnittelen. Sykkeet ovat sen verran korkealla, etten pysty lisäämään vauhtia. Puuskittainen tuuli iskee peltoaukeaman yli. Riepottelee paitaa ja päätä. Ei ole ketään, jota peesata. Kauhulla katson vauhdin hiipumista kellosta.

Jossakin kahdeksan ja puolen kilometrin kohdalla muistan pilateksesta oppimani powerhouse-termin. Hoen itselleni, että pidä keskivartalo tiukkana, käännä lantiota eteenpäin ja hae tukea powerhousesta. Yritän samalla vetää lapoja "takataskuihin" löytääkseni lapatuen, tämänkin olen oppinut pilateksesta (Kiitos Lilli!).

Väsyneenä juoksuasennon kohentaminen on sekin kärsimystä, mutta ainakin saan ajatukseni muualle ja meno tuntuu ehkä vähän helpommalta. Yhdeksän kilsan tolppa ei tule yhtään liian aikaisin. Katson kelloani ja tajuan, että jos jaksan sinnitellä viimeisen kilsan, pääsen tämän päivän tavoitteeseeni eli 46:lla alkavaan aikaan.

Viimeinen kilsa on kova, mutta se menee riemuraastolla. Haen mieleni perukoilta myönteisiä ajatuksia ja liikuttavia hetkiä. Maalissa nojailen polviin, jään jonkun eteen ja tajuan, että oikea ja vasen ovat taas sekaisin. (Samaan aikaan reitille lähti myös 5 ja 15 kilometrin juoksijoita, joten järjestäjien toivomus on, että maaliin tullessa juostaan oikeaa puolta, jotta seuraavalle kierrokselle lähtevät voivat jatkaa matkaa vasenta puolta.) Loppuaikani on 46.39.

Kun tuskailen pätkää seiskasta ysiin myöhemmin, kuulen että niitä kutsutaan "kuoleman kilometreiksi". Ne ovat kympin vaikeimmat kilsat. Maaliin on vielä raivostuttavan paljon matkaa, mieli huutaa, ettei näitä tehoja voi millään pitää yllä, ettei jaksa enää ja on ihan pakko löysätä. Tässä vaiheessa jotkut luovuttavat ja toiset löytävät myönteiset sloganit, kuten "puske, puske" tai "älä luovuta, tätä varten on treenattu".

Pikaisen jälkianalyysini aikana tajuan, että "kuoleman kilometrit" olivat lauantain kisassa myös tuulisimmat, joten itseään ei tarvitse ruoskia vauhdin hiipumisesta. Viimeinen kilometri on kisan yksi parhaita sekä mentaalisesti että vauhdinkin puolesta. Loppukiriinkin löytyi vielä puhtia.

Yksi ongelmani ja jatkohaaste onkin, miten pilkkoa vitosta pidemmät matkat pienempiin pätkiin ja mennä niin sanotusti kilometri kerrallaan. Jos jollakin on tähän kikkakolmosia tai muita hyviä neuvoja, otan mielelläni vastaan!

Lapatuesta ei tietoakaan... Epäilisin, että olen tässä taivaltanut vasta reilut
neljä kilsaa ja "paras" on vielä edessä.