Viisi syytä miksi "Kaniininmetsästäjää" ei kannata lukea



Lars Keplerin dekkari "Kaniininmetsästäjä".


1. Ihmiskuva, josta on vaikea löytää samaistumispintaa. Kuvankaunis (ruotsalainen) komisario Saga Bauer, joka työskentelee Ruotsin turvallisuuspoliisissa (Säpö), ajaa moottoripöyrällä ja ei pue mustan nahkahaalarin alle kuin alushousut.

Joona Linna, ”sankari”, joka on jotenkin päätynyt vankilaan, mutta jota ilman Säpö ei näytä pärjäävän, aina askeleen edellä muuta poliisivoimaa, pinnallisen inhimillinen ja laskelmoivan oikeudenmukainen, edes suomalainen nimi ei tuo tuttuuden tunnetta. Tappaa surutta.

Julkkiskokki Rex. Vastenmielinen, rikas, lipevä, jonkinlaista ihmisenä kasvua havaittavissa kirjan edetessä kohti loppua.

Sammy, edellisen poika, ei itsekään tiedä, kuka on ja tykkääkö isästään vai ei. Epävarma seksuaalinen identiteetti (ei tietenkään mikään vika), herkis ja niin eteerinen, että haihtuu kohta ilmaan.

Jeanette Fleming, psykologi ja Säpön kuulusteluasiantuntija (?). Ensimetreillä äärimmäisen ammattitaidoton.

Kaniininmetsästäjä. Käsittämättömän raaka, ei mitään inhimillistä tai hyvää. Olosuhteiden uhri, elämän uhri, niin sekaisin välillä, että on vaikea uskoa laskelmoivaksi, suunnitelmalliseksi ja kylmäveriseksi tappajaksi.

Kirjassa on yksi ainoa ihminen, johon voisi samaistua, Valeria, jolla on oma puutarha-alan yritys ja melko arkinen nykyhetki, ainakin kahden sivun verran.


2. Seksi, valta ja väkivalta. Hoh hoijaa, nämä teemat pyörivät illasta toiseen tv-ruuduilla, netissä ja kirjojen sivuilla. Ei millään jaksa ruokkia – vaikka tiedänkin lukevani dekkaria, jossa joku aina kuolee. Olen silti lukenut monta hyvää dekkaria.


3. Mustavalkoisuus. Esim. Rikkaat ovat pahoja. Piste. Pahuus kumpuaa aina karseista olosuhteista ja tekee ihmisestä empatiakyvyttömän sairaan tappajan. Piste.


4. Ennalta-arvattavuus, joka on ehkä pahinta, mihin dekkarin kirjoittaja voi sortua. En paljasta, mutta arvaatte varmaan mm, mikä on murhaajan motiivi. Hoh hoijaa toisen kerran.


5. Huono loppu. Eli pohjustetaan jo seuraavaa stooria. Kepler ei osaa laittaa pistettä paikalleen silloin kuin pitäisi.



Jos kuitenkin luit…

Ei niin paljon paskaa, ettei jotain hyvääkin.

1. Yksityiskohdat. ”Nukkapintainen lampaannahkanojatuoli”, ”muikunmäti Kalixista”, säilyketölkit rivissä tiskipöydällä”, ”hilseilevä keltainen kaide”, ”tähtäimen hiusristikko”, ”Tetris”, Ica Maxin rypistynyt muovikassi”, ”hiusklipsi, josta on irronneet kaikki korukivet”, ”hiekkasäkin ketju kalisee rytmissä”.


2. "Tila". Kepler antaa hahmoille ja tapahtumille tilaa. Hän ei ”leikkaa” toisaalle, silloin kun alkaa tapahtua (niin että lukija tempautuu ikävästi irti tarinasta), vaan rakentaa luku luvun perään tilannetta. Hän ei siis luo jatkuvasti tietoista koukkua, jossa pitää ahmia seuraavakin luku (jossa kerrotaan jostain ihan muusta), jotta saa tietää, miten jännittävä kohta jatkuu.


Loppuhuomio: Jos kirjan kansissa olevat kehut ovat pelkästään kirjallisuusaiheisista blogeista, kannattaa suhtautua varauksella ja miettiä vielä yön yli lukupäätöstä.

Kommentit

Lähetä kommentti