Kiva päivä, onnistunut juoksu

Lähtö mastersien maastojuoksukisoissa Vierumäellä. Kuva: Suomen Aikuisurheiluliitto.

Kun puhelin herättää sunnuntaiaamuna puoli seitsemältä, mietin hetken, mitä olen ajatellut ilmoittautuessani mastersien PM-maastojuoksukisoihin Vierumäelle. Vaikka olen nukkunut yli kahdeksan tuntia, olisin voinut vielä jatkaa unia ja viettää kiireettömän sunnuntaiaamun kahvia juoden.

Mutta ei. Aamutoimista on suoriuduttava kohtuullisen ripeästi, sillä juna Pasilasta Lahteen lähtisi 8.40. Lahdesta matka jatkuisi paikallisbussilla kisapaikalle eli Vierumäelle. Startti omassa sarjassani (N45) olisi 12.30.

Vettä tihkuttaa nimellisesti kävellessämme takapiruni kanssa Pasilaan. Junaa odottaa laiturilla myös ravintolaillalta tuoksahtava mieshenkilö. Ensimmäisen kerran käy mielessä, että ehkä kisoihin ilmoittauminen on säästänyt minut ainakin krapulalta. Syön banaania enkä kadehdi kanssaodottelijaamme.

Paniikki iskee

Olemme hyvissä ajoin Lahdessa. Tähän saakka olen ollut yllättävän rauhallinen ottaen huomioon, että on kisa-aamu ja silloin pinnani on normaaliakin lyhyempi. Kun paikallisbussia ei heti löydy aikatauluista, onnistun vetämään kunnon paniikin ja hetkeksi järkevä ajatteluni lakkaa täysin. Tässäkö tämä maastojuoksu oli. Loppui ennen kuin oli alkanutkaan, koska en selviytynyt kisapaikalle.

Onneksi takapiruni kykenee järkevään ajatteluun ja samoin asemaravintolan myyjä, joka selvittää omasta puhelinsovelluksestaan, mistä bussi lähtisi ja monelta. Huokaisen helpotuksesta, ehtisin bussiin ja viivalle.

Vierumäellä olemme aikataulun mukaisesti 11.15. Tosin jos olisin ollut yksin matkassa, olisin joutunut keksimään bussikuskille ties minkä säälittävän tarinan, sillä lippuja ei pystynyt ostamaan pankkikortilla. Ei minulla mitään käteistä ollut. Takapiruni pelasti jälleen tilanteen kaivamalla setelin lompakostaan.

Sarjaepäselvyyksiä

Hetken aikaa meneekin ihan putkeen. Saan numerolapun, käyn vaihtamassa kisakamat ja lähden verkkaamaan. Sää on mieletön: muutama aste lämmintä, ei tuulta ja kevyt sumu tekee maisemasta jotenkin taianomaisen. Lämmittelen reilut kolme kilsaa, jalat tuntuvat kevyiltä ja hengitys toimii. Palaan lähtöalueelle. Aikaa omaan starttiin olisi reilu puoli tuntia.

Vaihdan muutaman tuttuni kanssa ajatuksia siitä, miten vähän osallistujia eri sarjoissa on. Tulee puheeksi myös minunkin sarjani. Sydämeni meinaa jättää kaksi lyöntiä välistä, kun kuulen, että minun pitäisi olla täyttänyt jo 45. En ole.

Hetken mietin, mitä teen. Päätän joka tapauksessa juosta kisan ja selvittää sarjaepäselvyydet kisan jälkeen. Olen tullut juoksemaan Vierumäelle ja sen tekisin, vaikka sitten väärässä sarjassa. Mitalit ja tulokset olkoon sivuseikka. Rauhoitun.

Call in -alueella törmään vielä luottohierojaani, joka huikkaa kannustavat kommentit. Koska rata on mutainen ja liukas, vaihdan jalkaan vanhat suunnistuskenkäni, joiden liukkaat narut teippaan urheiluteipillä. Sortsit jalassa ja pitkähihainen Suomi-paita päällä astelen lähtöviivalle.

Taianomainen usva ja kisareitti. Kuva: Pasi Päällysaho.

Kuraa ja uraa

Samassa lähdössä on sekä naisten että miesten masters-sarjat 35-65. Pyssyn pamahdettua kura alkaa lentää ja porukka juosta kohti radan ensimmäistä kurvia. Rata on tehty golfkentän pohjalle ja yksi kierros on 1,5 kilometriä. Sarjassani matka on 7,5 kilometriä, joten rata olisi kierrettävä viisi kertaa.

Tuttuun tapaan juoksen ensimmäiset pari sataa metriä melko rivakasti ja lähden sitten hakemaan kisavauhtia. Matalalle askeleelleni maastojuoksu on aina haastavaa, ja kuraisella pohjalla pitää hakea mahdollisimman optimaalista reittiä. Yleisten sarjojen juoksijat ovat tehneet urat jo valmiiksi, joten niitä ei voi välttää.

Ensimmäisellä kierroksella luottohierojani ehtii kannustaa ja huutaa, että ulkoradalla on kovempi alusta. Olen tottonut ottamaan kurvit tiukasti kisoissa ja hakemaan lyhintä reittiä, mutta mutaisella radalla kovempi alusta on nopeampi. Lisäksi muutamassa kurakossa muta on niin imuvoimaista, että löysemmin jalassa ollut kenkä olisi voinut jäädä siihen kiinni. Onneksi omat kenkäni ovat napakasti jalassa enkä joudu pelkäämään Tuhkimon kohtaloa.

Selkä edessä

Ensimmäinen kilsa menee kelloni mukaan noin 4.23-vauhtia. Pikkuisen liian kovaa, mutta seuraava onkin melkein puoli minuuttia hitaampi. Kiristän vauhtia, koska syke pysyy matalalla. Kaksi kilometriä selätetty. Vielä viisi ja puoli. Yritän olla ajattelematta jäljellä olevaa matkaa ja keskittyä vain hetkeen ja juoksuun. Tasaisemmat pätkät yritän kiristää ja ottaa mäet varmasti. Kiinnitän huomiota myös käsien käyttämiseen.

Noin parin kilsan jälkeen N50-sarjassa juokseva nainen ohittaa minut. Päätän pitää selän näkyvissä, vaikka eroa välillämme onkin heti parikymmentä metriä. Siinä se ero kuitenkin pysyy, ja jossakin kohtaa huomaan, että alan saavuttaa selkää. Psyykkistä balsamia. Myös takapiruni kannustuksista aistin, että juoksuni on hyvää, mikä lisää fiilistä.

Neljän kilsan tietämillä koen hetken aikaa jopa jonkinlaista flow'ta, mikä on minulle lähes tuntematon käsite kovissa kisoissa. Kroppa toimii, hengitys pelaa, jalka siirtyy toisen eteen. Olen ilmeisesti niin tiloissa, että vitosen rajapyykki ohittuu huomaamatta. Havahdun: enää vajaa 2,5 kilsaa maaliin. Jossain kohtaa kopsautan vielä vasemman käteni ratakeppiin, ei haittaa. Matka jatkuu.

Kisassa kunnon kirittäjä on pelkkää plussaa! Kuva: Pasi Päällysaho.

Kanssakilpailija kirittää

Nyt pitää keskittyä, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tämä kierros loppuun ja sen jälkeen vielä yksi. N50-sarjan kilpailijan selkä on alkanut lähestyä. Radan ainoassa vähän korkeammassa mäennyppylässä menen ohitse. Kohti viimeistä kierrosta. Ai, että!

Peesissä juokseva kilpailija antaa kummasti potkua. Ei saa vielä antaa periksi, jaksa vaan. Vedämme peräkkäin kurvit, mudat ja suorat pätkät kohti viimeistä nyppylää. En oikein tiedä, otanko mäen vähän löysästi, mutta siinä kanssakilpailijani iskee ja vetää ohitse. Hieno paikka. Eihän siinä auta kuin sinnitellä perässä, ohitse en enää pääsisi.

Maaliviiva tulee kuitenkin nopeammin vastaan kuin odotin. Oma kello pysähtyi sekunnin yli 35 minuutin. Pieni nojaus polviin ja sitten kohti vaatesäilytystä. Viimeisten kilsojen aikana on alkanut sataa, tekee mieli suojaan ja vaihtamaan päälle lämmintä. Kisatoimitsija ojentaa palkkarin.

Kiittelemme vielä kanssajuoksijan kanssa toisiamme viimeisestä kierroksesta. Olen huono loppukireissä, mutta ei juurikaan harmita, eri sarjassakin oltiin. Hyvä yhteistyö kantaa, vaikka kisa on aina kisa!

Maalissa! Kuva: Pasi Päällysaho.

PM-pronssia

Takapiruni lähtee selvittämään sarjatilannettani. Hän tulee pian takaisin helpottavan tiedon kanssa: SM-kisoissa ja PM-kisoissa ei tarvitse olla täyttynyt 45 vuotta, riittää, että täyttää samana vuonna. Olen siis oikeassa sarjassa!

Hymyilyttää aika isosti. Tulin sarjani kolmanneksi. Yleensä en ole mitalien enkä pokaalien perään, mutta mastersien PM-pronssi N45-sarjassa maistuu. Viralliseksi ajakseni tarkentuu 34.57.

Kisan jälkeen takapiruni kysyy minulta, kannattiko lähteä. Vastaus taitaa olla yhtä hymyä sekin. Olen iloinen siitä, että oma keho toimii ja että juoksu tuntuu hyvällä tavalla pahalta. Maastokisassa, jossa on paikoitellen pehmeä, liukas alusta, en pääse sellaisiin vauhteihin, että kroppa olisi ihan tuhannen hapoilla, joten jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä vielä loppuverkassakin.

Kisan jälkeen kaikki näyttää aina kivemmalta, varsinkin onnistuneen kisan. Omien juoksuvuosien aikana olen kokenut myös ne sysipaskat kilpailut, kun hengitys ei ole toiminut ja kisapaikalta tekee mieli karata kotiin peiton alle piiloon. Siksi jokainen onnistunut juoksu terveellä toimivalla kropalla on minulle paitsi ilon myös suuren kiitollisuuden aihe.

Suihkun jälkeen soitan isälle ja onnittelen isänpäivänä. Naureskellaan jotain. Takapiruni kanssa syömme vielä Vierumäen hotellissa buffalounaan ja jatkamme sitten julkisilla kohti kotia. Marraskuinen päivä on kääntynyt hämärän kautta pimeäksi.

Oma olo on rauhallinen ja kiitollinen. Kiva päivä, onnistunut kisa!

Podiumilla! Kuva: Pasi Päällysaho.

Hyväntuulinen pronssimitalisti. Kuva: Pasi Päällysaho.