Ennätyksiä, haasteita, yksi poistettu hammas ja musta varvas

Tämä seurakaverini ottama kuva SAUL:in SM-maastoista viime toukokuulta on yksi suosikkini. Kuva: Soile Prusi.

Mitä jäi mieleen juoksuvuodesta 2019? Olen pitänyt vuotta 2016 omana annus mirabiliksenani eli ihmevuotenani, jolloin tulokset paranivat roimasti. Ajattelin, ettei sellaista vuotta enää tulisi.

Vaan tuli. Tuloksellisesti juoksuvuoteni 2019 oli erinomainen. Kaikki ennätykset mailista maratoniin menivät uusiksi. Aikaparannukset eivät tietenkään tehneet enää samanlaista suurta loikkaa kuin kolme vuotta aikaisemmin, mutta kun minuutteja ja sekunteja on viilattu aika tiukille, jokainen ennätys on oluen arvoinen.

Tulokset ovat minulle tärkeitä, myönnän sen ilman suurempia selityksiä. Pidän siitä tunteesta, kun saan asettua lähtöviivalle enkkakunnossa. Minulla on myös jonkinlainen suuri tarve nähdä, miten pitkälle lahjaton kilpakuntoilija voi päästä fiksulla treenaamisella. Tämä on ehkä lopulta se intohimoni "bensa", joka ajaa eteenpäin ja puskee silloinkin, kun ei enää jaksaisi.

Miten pitkälle voin päästä.

Terveys ykkösenä

Vuosi 2019 on ollut myös terveenä juoksemisen vuosi, mikä näkyy tuloksissakin. Olen kärsinyt raudanpuutteesta ja jopa anemiasta, mutta kun nämä asiat saatiin kuntoon, myös juoksu muuttui. Kuvailin tunnetta jollekin niin, että ihan kuin olisin aloittanut uuden lajin. Poissa oli väsynyt rahjustaminen, tilalle tuli lennokkaampi meno. Toki pientä takapakkia tuli kesällä, mutta kirjoitan siitä lyhyesti myöhemmin.

Vuosi 2019 on avannut isosti silmiäni juuri terveyden kautta. Mitä enemmän tulee kilsoja mittariin, sitä enemmän olen alkanut arvostaa terveyttä. Se ei ole itsestäänselvyys, mutta valitettavasti sitä pitää sellaisena niin kauan kuin vointi on hyvä. Ykkösteesini on edelleen: terveydellä ei juosta. Tällekin teesille oli paikkansa kuluneena vuotena.

Ensimmäinen kisa, jossa sain maistaa lennokkaamman juoksun euforiaa, oli Pohjois-baanan maili maaliskuussa. Ajattelin, että jos kaikki menee hyvin, voisin juosta sen noin 4 minuutin kilsavauhtia. Loppuaikani oli 6.17, mikä oli 35 sekuntia kovempaa kuin reilu vuosi aikaisemmin, jolloin kärsin mm. hengitysongelmista. Kilometrivauhdiksi tuli noin 3.54.

Maaliskussa juoksin myös kympin kisan Aktia-cupissa Vantaan Hakunilassa. Fiilikset maililta viittasivat vahvasti siihen, että on realismia hakea uutta enkkaa. Ihan valtavaa aikaparannusta ei tapahtunut, mutta ennätykseni parani viidellä sekunnilla, aikaan 44.05.

Nojailen polviin hyvin menneen mailin jälkeen viime maaliskuussa. Kuva: Karoliina Vuohtoniemi.

Maratonenkka uusiksi Pariisissa

Kevään 2019 ykköstavoite minulla oli Pariisin maraton, joka juostiin huhtikuussa. Odotin matkaa monestakin syystä, sillä oli parikymppisenä ollut au pairina Pariisin esikaupunkialueella, minkä jälkeen en ollut kaupungissa käynyt. Tiesin myös, että olen elämäni juoksukunnossa.

Bussimatkalla lentokentältä Riemukaarelle muistoja tulvi mieleen. Ranskalaisten kahviloiden markiisit ja korituoliterassit, keväinen valo ja Champs-Élyseés, joka näytti hämmentävän samanlaiselta kuin yli 20 vuotta sitten. Boheemi Pariisi, jonne oli hyvä palata.

Itse maraton ei ollut helpoimmasta päästä, olenkin kuvaillut sitä työvoitoksi. Erehdyin laittamaan jalkaan mustat pitkät trikoot, mutta keväinen aurinko oli armottoman lämmin ja juostessa tuli valtavan kuuma, kaadoin vettä päälle ja sinnittelin. Minulla ei myöskään koskaan aikaisemmin ole ollut vatsan kanssa ongelmia, mutta Pariisissa viimeiset seitsemän kilsaa maha oli kipeä, enkä tiennyt, selviänkö maaliin puhtailla vaatteilla.

Mutta hyvä treeni ja vielä parempi kunto kantoivat uuteen enkkaan 3.22.35. Ei tullut oksennusta eikä pettänyt suoli. Maalissa itkin helpotuksesta, mutta olo oli sen verran kuvottava, että oli pakko ohittaa kaikki maalitarjoilut ja lähteä kohti hotellia.

Ilmeestäni päätellen ollaan aika lähellä maalia Pariisissa. Kuva: MarathonFoto.

Henkilökohtainen mitali maastoista

Kevään yksi onnistuminen oli myös SAUL:in SM-maastot, jotka juostiin Janakkalassa vain kolme viikkoa Pariisin maratonin jälkeen. Sain pronssia N45-sarjassa, matka oli kuusi kilsaa. Mitali oli ensimmäinen henkilökohtainen SAUL:in SM-mitali, jota en osannut edes odottaa. Palkintokorokkeella seisoessani minua alkoi itkettää, olin jotenkin niin liikuttunut. Muistin jälleen, miksi juoksen.

Kesäkuun alussa olin ehkä normaalia väsyneempi, mutta laitoin fiiliksen töiden ja muun keväällä kertyneen kuorman piikkiin. Kävin kuitenkin verikokeissa. Hemoglobiini oli 113, niin matalaa lukemaa minulla ei ole koskaan ollut. Ferritiini eli varastorauta oli kuitenkin vielä noin 100, joten ajattelin, ettei ole syytä suureen huoleen. Forssan Suvi-illan kymppi oli raskas, mutta mittari oli lähes hellelukemissa, joten sääkään ei suosinut. Juttelin lääkärin kanssa ja aloitin rautatablettien syömisen.

Koko kesän huippukohta oli ehdottomasti treenileiri Livignossa Italian Alpeilla. SporttiOravien järjestämällä leirillä oli mahdollisuus pyöräillä ja juosta. Minä keskityin juoksuun, koska harrastan lähinnä kesälomafillarointia, mikä on kaukana maasto- ja maantiepyöräilystä. Livignossa juoksin ensimmäistä kertaa Alpeilla, ja vuoret tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen, että tiedän tasan tarkkaan, mitä teen ensi kesänä. SporttiOravien reissu on jo varattu!

Ensimmäinen SAUL:in henkilökohtainen mitali sai minut lähes kyyneliin. Kuva: Pasi Päällysaho.

Takapakkia heinäkuussa

Heinäkuussa ajattelin käydä testaamassa Alppi-leirin vaikutuksen kympin kisassa Hämeenlinnassa. Linnahölkän ensimmäiset kolme kilometriä sujuivatkin joten kuten, mutta sitten vauhti hiljeni ja alkoivat tutut hengitysongelmat. Aika oli surkea, ja kun pääsin kotiin, itkin. Heti kun alkoi arki, soitin lääkärilleni. Hemoglobiinini oli noussut viiden viikon rautatankkauksella 4 yksikköä, mutta ferritiini oli laskenut. Sain suoraan suoneen rautaa heinäkuun lopulla.

Juoksin heinäkuussa vielä Harri Mannermaan Juhlajuoksun lähinnä treeni mielessä, se olikin koko kesän helteisin kisa, lämpöasteita oli yli 30. Olin jo aikaisemmin kesällä ilmoittautunut SAUL:in SM-yleisurheilukisojen ratavitoselle, joka juostaisiin Turussa elokuussa. Vaikka rautatiputuksesta oli vain reilu pari viikkoa, lähdin ihan hyvillä mielin testaamaan kuntoa.

Olen aina tykännyt Turusta, joten eniten viikonlopussa ehkä harmitti se, että tein vain pikavisiitin tähän viehättävään kesäkaupunkiin, enkä ehtinyt kuin juosta kisan. Kokematta jäivät auringossa kylpevien jokilaivojen terassit, mutta joskus näin. Vitosen kisa tarjosi balsamia haavoilleni: vaikka juoksimme helteessä, onnistuin silti niristämään muutamalla sekunnilla itselleni uuden vitosen enkan 21.37. Suutelin Turkua, hyppäsin junaan, ostin kärrystä kaljan ja hymyilin.

Turku sai minut hymyilemään! Kuva: Kirsi Niemi.

Tuskainen Tallinna

Elokuun lopulla osallistuin vielä maratonviestiin Helsinki Marathonilla. Viestissä jokaisen osuus on noin 10,55 kilometriä. Oma juoksuni oli nappisuoritus. Rautaa oli nyt kropassa, joka toimi, eikä hengitysongelmia tai muuta väsymystä ollut. Fiilis oli huikea. odotinkin innoissani Tallinnassa syyskuussa juostavaa kymppiä: joko nyt saisin enkkani uudelle minuuttilukemalle.

Mutta tässäkään lajissa kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Viikko ennen Tallinnaa minulta irtosi hampaasta paikka. Hammaslääkärissä selvisi, että itse asiassa koko juurihoidettu hammas olisi poistettava. Operaatio tapahtui perjantaina ja lauantaina olisi kisa.

Lähdin Tallinnaan ja hain kisanumeron, sillä hammaslääkäri ei varsinaisesti kisaa kieltänyt, mutta ei suositellutkaan. Särky oli melko kovaa seuraavan yön, ja popsin lääkkeitä maksimimäärän. Aamulla olo oli sen verran outo, ettei ajatus juoksemisesta oikein sytyttänyt. Lisäksi tiesin, että olisi ensiarvoisen tärkeää, että poistetun hampaan kohdalle muodostuisi verihyytymä, joka suojaisi alla olevaa hammasluuta yms. pöpöiltä.

Mikä se ykkösteesi olikaan. Myönnän, että leikittelin ajatuksella kisaamisesta. Terveydellä ei kuitenkaan juosta. Pari tuntia ennen starttia avasin oluen. Osallistuin kympille tällä kertaa kannustajan ominaisuudessa. Krapulan lisäksi seuraavana päivänä oli kurkku kipeä. Olin tulossa kipeäksi. Oli levon aika. Tässä vaiheessa syksyn ykköstavoitteeseen eli Espoon SM-maratoniin oli aikaa pari viikkoa. Ei ihan optimaalinen aika flunssalle.

Lepäsin. Enhän voinut muutakaan. Poistetun hampaan kohta suussani parani onneksi hyvää vauhtia. Vielä viikko ennen maratonia olin kuitenkin yllättävän räkäinen.

Viestiosuus HM:n maratonviestissä oli nappisuoritus, joka antoi taas toivoa. Kuva: Helsinki Marathon.

SM-maraton kokemuksena

SM-maratonille starttasin kuitenkin terveenä. Sään puolesta olosuhteet olivat lähes optimaaliset, samoin oli kisapaikan sijainti. Reitti kaikkine hiekkapätkineen, tietöineen ja mäkineen oli yllättävän raskas ja jo puolimatkassa olisin halunnut jäädä hengailemaan Otaniemen kentälle.

Mutta tavoite on tavoite. Laitoin jalkaa toisen eteen ja yritin pysytellä tavoitevauhdissani. Syke oli kuitenkin yllättävän korkea, joten jossakin vaiheessa oli vain pakko antaa periksi ja hidastaa. Juoksin kuitenkin Espoossa elämäni toiseksi parhaan ajan 3.26.34. SM-maratonilla osallistujia oli 11, ja sain kunnian olla 11. Se oli elämäni ensimmäinen yleisen sarjan SM-juoksu, ja siksi tuolla maratonilla tulee aina olemaan paikka muistoissani.

Koska vuosi oli ollut hyvä, en malttanut lopettaa kautta vielä syyskuussa. Otin kunnon lepojakson maratonin jälkeen ja laitoin vielä muutaman kisan kalenteriin loppuvuodelle. Lokakuussa kävin poistamassa "karstoja" maratonviestissä Vantaalla. Jos elokuussa meno oli ollut lennokasta, Vantaalla 4.30-vauhdin pitäminen reilut 10 kilsaa oli todellista työtä.

Yksi kisarutiineistani on lenkkareiden nauhojen kiristäminen. Kuva: Soile Prusi.

Podiumille PM-maastoissa

Vantaan jälkeen palasin vähitellen myös tehotreenien pariin. Reippaat lenkit alkoivat sujua paremmin kuin ikinä ja olin onnellinen. Treenaaminen oli yhtä euforiaa ja tulevat kisat motivoivat.

Marraskuussa osallistuin SAUL:in järjestämiin Mastersien PM-maastoihin Vierumäellä. Kisapaikka ja olosuhteet olivat ihan hyvät, mutta osallistujia oli harmittavan vähän. Itselläni oli vielä ylimääräisenä jännityksenä se, olenko ilmoittatunut oikeaan sarjaan, enkä ollut tästä varma siinä vaiheessa, kun lähdin juoksemaan 7,65 kilsan kisaa.

Golfkentän pohjalle rakennettu rata oli mutainen ja liukas, vettä tihkutti, mutta oma meno oli jälleen yllättävän vahvaa ja hyvää. Koin jopa jonkinlaisen flow'n jossakin kohtaa kisaa, mikä on minulle äärimmäisen harvinaista.

En ole mitalien enkä pokaalien perään, mutta kolmas sija ja pronssimitali Mastersien PM-maastoissa maistui, sarjakin eli N45 oli lopulta ihan oikea. Jälleen yksi hyvä kokemus tälle vuodelle.

Mastersien PM-maastojen pronssi N45-sarjassa maistui! Kuva: Pasi Päällysaho.

Raskas enkkapuolikas Espanjassa

Jäljellä oli enää puolimaraton San Sebastianissa eli Donostiassa Espanjassa marraskuun lopulla. Ajoitus ei ehkä enää kisamielessä ollut kaikista parhain, sitä alkoi jo olla koko syksyn lastit niskassa. Odotinkin aika malttamattomana puolikasta ja ehkä vielä enemmän sitä, että se on ohitse ja pääsen aloittamaan kunnon ylimenokauden.

Näistä lähtökohdista käsin ei liene ihme, että puolimaraton oli raskas matka alusta alkaen. Oli ruuhkaa ja puikkelehtimista ja jos jonkinlaista mutkaa ja käännöstä. Sää oli onneksi mainio: pilvinen, noin 10 astetta ja tihkusadetta paikoitellen. Kisasta jäi raskauden lisäksi mieleen fiilis siitä, että meinasin aivan totaalisesti katketa 18 kilsan kohdalla, mutta sitten kaivoin jostakin kaikki paukut ja otin kolmen kilsan loppukirin. Se kantoi uuteen enkkaan 1.35.32.

Viimeiset metrit lasittunein katsein. Kuva: MarathonFoto.

Varvas mustaksi haastetta tehdessä

Vuosi 2019 alkaa olla juostu. Vielä viime metreillä joululomalla kokeilin norjalaisen hiihtäjä-Johanneksen somessa jakamaa fitness-haastetta. En oikein itsekään tiedä, miksi moiseen hurahdin. Sain haasteen auttavasti tehtyä, mutta hintana oli musta isovarvas. Selvisin onneksi säikähdyksellä, ja varvas on jo juoksukunnossa.

Se on itse asiassa niin hyvässä juoksukunnossa, että ilmoittauduin vielä vuoden viimeiseen kisaan eli Espoon Uudenvuodenjuoksuun. Olen kuullut, että reittiä valaisevat ulkotulet. 

Mikä onkaan parempi päätös juoksuvuodelle!

Musta varvas, onneksi selvisin säikähdyksellä.

PS. Kirjoituksesta puuttuvat mm. ne epäviralliset kisat, joita vedämme kaveriporukalla. Myös ne ovat siivittäneet kisoja, avanneet paikkoja ja luoneet uskoa koko juoksugenreen - kiitos!

Lumouduin Alpeilla juoksemisesta niin paljon, että ensi kesän reissu Livignoon on jo varattu. Kuva: Sanna Kullberg.