Maratonin jälkeinen blues

Maaseudun rauhassa.

Kaarinan Syysmaratonin jälkeisenä sunnuntaiaamuna heräsin aikaisin, vaikka ilta oli kääntynyt jo yön pikkutunneille ennen kuin maltoin mennä nukkumaan. Aamulla tunsin valtavaa tyytyväisyyttä edellisen päivän juoksusta, ja tuloskin 3.24.56 oli yön aikana kirkastunut. Toki jalat olivat raskaat ja yllättäen myös molemmat hauikset kipeät, vaikka eihän niillä juosta. Sunnuntai menikin niin sanotussa maratontyytyväisyydessä.

Maanantaina alkoi arki ja palasin syysloma-karanteenini jälkeen töihin. Päivät olivat kiireisempiä kuin olin kuvitellut. Olisin mielelläni viettänyt vielä toisenkin syyslomaviikon. Pidän aina maratonin jälkeen noin viikon lähes totaalista lepoa. Nyt kuitenkin pyöräilin työmatkat, koska muuten en yksinkertaisesti ehtisi töihin. Kevyitä pyöräkilsoja kertyi päivässä kuitenkin vain noin 15. Kävin myös hierojalla.

Perjantaina lähdimme sisareni kanssa Keski-Suomeen, minne oli ollut tarkoitus mennä jo syyslomalla, mutta karanteeni muutti suunnitelmani. Olin valtavan iloinen, kun pitkä viikonloppu maalla vihdoinkin onnistui. Olen maalta kotoisin ja aika ajoin kaipaan kotikontuni maisemia: pellonreunoja, hiekkateiden mutkia ja mäkiä, mäntymetsää ja järvenrantoja. Pimeää, joka laskeutuu kuin tumma verho. Luonnon ääniä, jotka korostuvat hiljaisessa maisemassa. Joutsenten huutoa. Oksien kahinaa.

Kun sisareni lähti perjantaina saunalenkille pimeään iltaan, en ollut yhtään kateellinen. Tein salaattia ja laitoin kaljat pakkaseen. Lisäsin puita tuvan uuniin ja nautin savunhajusta. Seuraavana päivänä sisarellani oli ohjelmassa pitkä lenkki, en himoinnut sinnekään mukaan, vaan kävin sauvakävelemässä 40 minuuttia. Toki huomasin, että aloin jo kaivata liikettä, olen siihen niin tottunut.

Nämä maisemat ovat minulle luksusta, en kaipaa kultaa ja kimallusta. Vaan tänne.

Omenapuut marraskuun valossa. 

Maaseutu ja melankolia

Syksyyn liittyy tietynlainen melankolia. Luonto lakastuu, kuolleet lehdet liiskautuvat katuun, harmaan eri sävyt värittävät päivän. Kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Voisin saunoa joka ilta. Alakulo kiteytyy usein pyhäinpäivän viikonloppuna, jolloin monet vievät kynttilöitä haudoille ja muistelevat niitä, joita ei enää ole.

Maaseutupaikkamme on vanha mummola, jossa vietimme sisareni kanssa monet lapsuudenkesät. Klisee tai ei, muistan nuo ajat hyvin aurinkoisina ja onnellisina, vaikka ne eivät tietenkään aina sitä olleet. Pari kevättä sitten kuollut mummoni, joka on yksi elämäni vaikuttavimmista hahmoista, on edelleen ajatuksissani usein.  Oli sitten pyhäinpäivä tai ei.

Mummo kasvatti ja opetti meitä järkevällä maalaisnaisen asenteella. Häneltä opin muun muassa sen, että ensin työ ja sitten huvi. Mummoni oli toiminnan ihminen, aina häärämässä jotain. Olen ihan samanlainen. Juoksuystäväni kirjoittikin minulle, että siinä mielessä karanteenini osui oikeaan aikaan, etten voinut ennen maratonia sienestää maalla jalkojani tönköiksi. Äärimmäisen hyvä huomio!

Sienessä, mutta vasta maratonin jälkeen. Kuva: Sari Taipale

Suppilovahveroita. Kuva: Sari Taipale

Uni on hyvä psykologi

Kun 14. maraton oli saatu maaliin ja olin muutaman päivän huilannut, aloin miettiä, mikä on seuraava projektini. Olin vähän huonolla tuulella ja ärtyisä. Ei tullut uusia hyviä proggiksia mieleen. Kirjoitin kisarapsan maratonilta. Mutta olo oli hämmentävän melankolinen. Maratontyytyväisyys oli väistynyt aika päivää sitten.

Olin myös fyysisesti todella väsynyt. Nukuin viikon aikana keskimäärin tunnin enemmän yössä kuin edellisellä viikolla. Maraton vaatii veronsa ja kroppa ja mieli leponsa. Monesti uni onkin paras psykologi. Kun pystyy pääsääntöisesti nukkumaan yönsä hyvin, mielikin tuntuu lujemmalta.

Voisi kuvitella, että maratonin jälkeen paino tippuu. Minulle tahtoo käydä päinvastoin. Hiilareita maratonille tankatessa totun taas suklaan ja karkkien makuun, sokerin huumaan, ja tämä herkuttelu tahtoo jäädä päälle. Toki kroppa tarvitsee energiaa palautumiseen, mutta kisan jälkeisellä viikolla minun oli jo alettava säännöstellä suklaansyöntiäni.

Viikon päästä maratonista valitin takapirulle, että minulla on varmaan viidenkympin kriisi. Hän naurahti ja sanoi, miten sellainen voi olla nelikymppisellä. Jouduin korjaamaan, että täytän ihan pian 46 ja että olen jo lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä. Takapiru oli sitä mieltä, että kroppa se vain jo kaipaa veekoota eli vauhtikestävyystreenejä. Väitin vastaan. Tehotreeni ei houkutellut edes teoriassa.

Viikko maratonista. Olen vahvasti aliharjoittelun puolella niin kuin pitääkin.

Joutilaisuuden projekti

Pari päivää sitten luin puolivahingossa jutun joutilaisuudesta. Voisiko seuraava projektini ollakin yksinkertaisesti se, että opettelisin olemaan jouten, ikään kuin vähän laiskottelemaan, olemaan tekemättä liian tiukkoja suunnitelmia vapaapäiville. Minulla ei sinällään ole vaikeuksia laskeutua divaanille ja hurahtaa murhasarjojen mysteereiden pariin, mutta osaa tehokkaasti aikatauluttaa myös viikonloppuni.

Kun on jouten, mieleen tulee monenlaisia ajatuksia, eivätkä ne kaikki ole myönteisiä. Niitä, joita on työntänyt pois, koska ei ole ollut aikaa ajatella. Nekin pitäisi käydä läpi. Miksi teen niin kuin teen, mistä johtuu alakuloni ja suoranainen suruni. Joutilaisuus synnyttää myös uusia ajatuksia, mitä voisinkaan tehdä toisin. Laiskuuden sanotaan myös ruokkivan luovuutta. Tämä on helppo ymmärtää. Jos jatkuvasti pakertaa jotakin, ei jää tilaa millekään muulle, edes ajatuksen tasolla.

Minun pitää ehkä opetella löysäämään nutturaa tai ehkä uskaltaa avata se kokonaan. Myöntää, että olen aika ajoin kunnianhimoinen suorittaja. Voisin kokeilla juosta joskus hiukset auki. Päästää irti ihan vähän kontrollista ja tekemisen draivista. Tehdä joutilaisuudesta projekti. Kuitenkaan suorittamatta sitä. Vähän vaikealtahan se kuulostaa, mutta ehkä kokeileminen kannattaa. Elämä on lyhyt.

Tämän viikon kalenterimerkinnät. Yritän välillä tyhjentää sivuja. Ei treenin treeniä.

Antaa bluesin soida

Jos korona suo, viikonloppuna on edessä kaveriporukan vitosen takaa-ajokisa. Joudun juoksemaan niin kovaa kuin tässä kohtaa ylimenoa pystyn. Tavoitetta ei ole. Muuta kuin saada karstat pois. Ihan peekoovauhtia en kuitenkaan kehtaa luukuttaa, pakko käväistä veekoolla. Keskityn kuitenkin lähinnä kisan jälkeisiin virvokkeisiin ja poreisiin. Yritän olla joutilas.

Olen myös miettinyt, että asetan ehkä ensi vuonna juoksulleni vain yhden selkeän tavoitteen: juosta maraton alle 3.20. Kaikki muu, mikä mahdollisesti tulee siinä sivussa, on tervetullutta, kuten alimatkojen aikaparannukset. Mutta fokukseni ei ole niissä. Yksi tavoite riittää. Karsin kaiken muun.

Baby blues tarkoittaa synnytyksen jälkeistä alakuloa. Minulla ei ole siitä kokemusta. Mutta maratonin jälkeinen blues alkaa olla jo tuttu tila. Sitähän ne melankolian ja surun tunteet ovat osittain nytkin. Mutta otan tämänkin bluesin ihan mielelläni vastaan, ihan vähän käperryn siihen ja laitan tuikkuihin tulen. Pimeys saa jäädä kuitenkin ikkunoiden ulkopuolelle.

Aamu-usva ja melankolia.