Ennätys uusiksi SM-maratonilla

Hyvä fiilis kantaa, vaikka lopussa olisikin haastavaa. Kuva: Touho Häkkinen.

Juoksen yleensä kaksi maratonia vuodessa. Viime keväänä maraton jäi välistä, koska koronan takia useimmat kisoista siirrettiin tai peruttiin. Loppukesällä ilmoittauduin SULin SM-maratonille, sillä Suomen mestaruus -kilpailut perutaan yleensä viimeisenä. Finlandia Marathonin yhteydessä juostava SM-maraton valikoitui muun muassa näistä syistä päätavoitteekseni. Olin myös alittanut tulosrajan 3.30 Kaarinan maratonilla edellisenä syksynä.

Toki valintaani vaikutti myös se, että reitti on kohtuullisen tasainen ja nopea sekä kisa-ajankohta syyskuussa, jolloin ei yleensä ole liian lämmintä. Lisäksi Jyväskylä on itselleni nostalgisen tuttu kaupunki, sillä opiskelin siellä 1990-luvulla.

Bilettäjästä maratoonariksi

Matkustaessani Jyväskylään kisaa edeltävänä päivänä mieleeni tulvahtikin paljon muistoja. Jos joku olisi reilu parikymmentä vuotta sitten sanonut, että tulen juoksemaan kaupungissa SM-maratonilla, en olisi uskonut. 1990-luvulla elin hulvatonta opiskelijaelämää ja bilettäminen oli ykkösjuttu. Juoksuaskelia otin korkeintaan vahingossa.

Bussin ikkunasta Jyväsjärvelle katsoessani myös maratonin vaativuus konkretisoitui. Seuraavana päivänä järvi kierrettäisiin neljä kertaa. En ollut paljon jännittänyt tulevaa maratonia, mutta tässä kohtaa nipisti ensimmäisen kerran vatsasta. Huomenna juostaan!

Oma nimi numerolapussa – tunsin jopa hienoista ylpeyttä!

Kevyttä ja hilpeää

Kisa-aamu valkeni pilvisenä, ja välillä aurinko pilkahti taivaalta. Sää oli lähes täydellinen juoksuun: reilu 10 astetta lämmintä, poutaa eikä tuulta juuri lainkaan. Aamupalan jälkeen kävin viemässä omat juomani Lutakkoon. Aukiolta olevalta torilta tulvahti nenääni paistettujen muikkujen haju, joka väänsi vatsaa. Muuten jännitykseni oli kohtuullista, ja oikeastaan odotin kisaa. Tiesin olevani hyvässä kunnossa, olosuhde oli minulle optimaalinen ja fiiliskin erinomainen.

Hyvä ystäväni Sanna oli luvannut olla kanssajuoksijani, jos askeleemme sopisivat yhteen. Ajatus oli juosta tasaista vauhtia ja tavoitteenani oli 3.20-loppuajan alittaminen. Ystävän kanssa lähtöviivalle asettuminen oli rauhoittavaa. Finlandia Hymni kajahti ennen lähtölaukausta, Sanna kommentoi jotakin juoksuun liittyvää, enkä minä ehtinyt vetistelemään. Kello päälle ja menoksi.

Pari ensimmäistä kilometriä menivät vauhtia hakiessa, ja piti pitää käsijarrua päällä, ettei menisi keulimiseksi. Kroppa oli kevyt, niin kuin pitääkin. Parin kilsan jälkeen bongasin opiskeluajoiltani tutun hyvän ystäväni, jolle ehdin huutaa, että juodaan maalissa skumppaa. Olo oli lähes hilpeä.

Sannan kanssa lähtötunnelmissa. Kuva: Touho Häkkinen.

Omat vesipullot helpottivat juomista

3.20-loppuajan alittamista tavoitteli muutama muukin, ja meistä muodostui ryhmä, joka taivalsi samaa tahtia. Sannan lisäksi matkaa rytmittivät Kisamakkara-takaa-ajoskabasta tutun Markon askeleet. Jossakin liikutuksen tilassa ja kevyen juoksun lomassa sanoinkin, että onpa hienoa juosta täällä teidän kanssanne.

Kympin väliaikani oli 46.39. Olimme yli puoli minuuttia tavoiteaikaa edellä. Sanna kellotti jokaisen kilsan virallisen kilsatolpan kohdalla, joten minun ei tarvinnut kuin juosta. Oma kelloni mittasi matkaa gepsillä, joten kilometrit heittivät hieman. Oli helppoa ja turvallista, kun sain luottaa Sannan varmaan toimintaan.

Omat merkatut vesipullot ja muutama energiageeli.

Toiselle kierrokselle lähdin hyvissä voimin. Tankkasin energiaa ja vettä selkeän suunnitelman mukaan. Takapiru oli ojentamassa juomapulloa seiskan kohdalla. 14 kilometrin ja puolimatkan kohdalla hoidin vesipullon ottamisen itse, koska takapirulla oli myös toinen huollettava. Oma pullo helpotti juomista, kun ei tarvinnut yrittää ammentaa nestettä muovimukeista, vaan pullon sai napattua mukaan, ja pystyin juomaan juostessani. Ainoastaan kerran oma pulloni ei osunut silmiini, ja jouduin pysähtymään hetkeksi löytääkseni sen.

Puoliväli ja ensimmäiset vaikeudet

Jossakin vaiheessa satoi vähän vettäkin, mutta se ei menoa haitannut. Itse asiassa tykkään juosta pienessä tihkussa. Puolimatkaan saavuin ajassa 1.38.53. Sanna huuti, että ollaan yli minuutti aikataulua edellä. Kolmannen kierroksen alussa hän muistutti, että voimme hieman hiljentääkin. Vauhti pysyi kuitenkin lähes samana.

23 kilometrin jälkeen alkoivat ensimmäiset vaikeuteni. Olin imaissut pahanmakuisen geelin, ja hetken aikaa vatsassa kupli. Säikähdin, toistuvatko saman imeytymisongelmat kuin Pariisin maratonilla pari vuotta sitten. Tuolloin maratonin loppupuolella vatsani oli kipeä ja jouduin jännittämään, tuleeko jotain ulos jostakin päästä. Ei onneksi tullut.

Tässä olen vielä tiukasti joukon mukana matkalla kohti 3.20-alitusta. Kuva: Touho Häkkinen.

Vatsa rauhoittui, mutta oma juoksuni oli muuttunut helpon alun jälkeen astetta raskaammaksi. Vauhti ei tuntunut enää kevyeltä, ja jäin välillä joukkomme takaosaan. Juoksu helpottui hetkeksi 25 kilometrin kohdalla, mutta Äijälän sillan nousun jälkeen noin 27 kilometrin kohdalla aloin selvästi jäädä porukasta. Olo oli väsynyt ja mietin, mitenköhän tässä käy. Mielessä kävin ensimmäisen kerran epäilys, ettei 3.20 ehkä alitukaan.

Hiljensin vauhtiani hieman, mikä helpotti juoksua. Hyvätahtinen joukko loittoni loittonemistaan, mutta en uskaltanut lähteä peesiin. Säästöön juostujen sekuntien takia olin vielä ennätysvauhdissa. Nyt pitäisi hoitaa huolella viimeiset 15 kilometriä – tosin sekin tuntui tuossa vaiheessa kovin pitkältä matkalta.

On aina suuri ilo saada käyttää oman tekstin yhteydessä erinomaisia kuvia! Kiitos Touho Häkkinen!

Viimeiset kymmenen kilsaa

Kaarsin Lutakkoon. Edessä oli viimeinen kierros. Huusin ystävälleni, että tästä tämä vasta alkaa: maraton. Viimeiset reilu kymmenen kilsaa.

En ole koskaan juossut negatiivista splitiä maratonilla, vaan yleensä jälkimmäisellä puolikkaalla on tullut enemmän tai vähemmän turpaan. Frankfurtin maratonilla vuonna 2018 juoksin jälkimmäisen puolikkaan vain pari minuuttia ensimmäistä hitaammin, mikä on minulta hyvä suoritus. Jyväskylässä tuttu kaava näytti toistuvan: tavoitevauhtini kestää noin 30 kilometriin, ja sen jälkeen en jaksa pitää sitä yllä.

Mitään mystistä seinää ei kuitenkaan tullut vastaan, vaan meno hiipui muutaman sekunnin kilometriä kohden. Sen turvin eteneminen oli kuitenkin varman oloista. Mattilanniemen kävelysillan ylityksen jälkeen eräs juoksija kommentoi, että olet sinä kova. Ärähdin hänelle jotakin takaisin, sillä aikomukseni ei ollut alkaa seurustella kenenkään kanssa. Mies jatkoi ja sanoi, että ota tämä kehuna, olet oikeasti kova, sillä sinulla oli jo edellisellä kierroksella vaikeaa.

En kätkenyt näitä sanoja sydämeeni, mutta mieleeni ne jäivät. Puolivälistä saakka maraton oli tuntunut puurtamiselta. Ja vielä olisi jaksettava laittaa jalkaa toisen eteen kahdeksan kilometriä. Ne ovat pitkiä kilsoja.

Keskittyneitä ilmeitä! Kuva: Touho Häkkinen.

Hyvä tuttu selkä seurata 

Useampikin taho on joskus sanonut, että maraton alkaa 30 kilometrin jälkeen. Allekirjoitan. Viimeiset 10 kilometriä tekevät maratonista maratonin ja mittaavat kestävyyden: sekä fyysisen että psyykkisen. Viimeiset 10 kilometriä ovat yleensä myös mieleenpainuvimmat. Lopussa juostaan kilometri kerrallaan.

Takapiru oli ojentamassa minulle juomapulloa 35 kilometrin huollossa. Hän huusi, että nyt pitää runtata, ja että olen edelleen tavoitteessani kiinni. Hän antoi väliaikatietoja, missä menee seuraava SM-maratonin kilpailija. Ikävä kyllä, tahtini ei nopeutunut, vaan kolme seuraavaa kilometriä olivat maratonini hitaimmat. 37. ja 38. kilometri menivät ajallisesti jopa viiden minuutin päälle.

Äijälän silta haastoi viimeisellä kierroksellakin ja laittoi minut melkein kävelemään. Reisien sisäsivut ilmoittivat olemassaolostaan ja pelkäsin, että tulee joku kramppi. Myös hengitys oli raskasta. Jalkaa toisen eteen. Tuttu juoksija ohitti minut tässä kohtaa. Hän aloittaa yleensä kisat maltilla ja menee minusta jossakin kohtaa ohitse. Niin tälläkin kertaa. Yritin rimpuilla hänen peesissään, mutta en jaksanut. Sain kuitenkin hyvän selän seurata.

38 kilometrin kohdalla uskalsin katsoa kelloon. Hieman optimistisesti laskin, että noin viiden minuutin kilometrit riittävät 3.20-alitukseen. Kello tikitti, aika juoksi ja minäkin yritin. Vauhti kiristyikin ja kilsat menivät niukin naukin alle vitosen.

Vihreäpaitaiset Sanna ja Marko tahdittivat porukkaa. Kuva: Touho Häkkinen.

"Ei ikinä enää" 

Viimeiset 195 metriä. Olin tietenkin ”unohtanut” ne. Maratonin mitaksi määrittyi Lontoon kesäolympialaisissa vuonna 1908 tuo maaginen numerosarja 42 195. Matkaa pidennettiin, jotta kisa päättyisi kuninkaallisten aition kohdalla.

Nuo viimeiset pari sataa metriä olivat minulle aikatavoitteeni puitteissa liikaa. Kaarsin kohti Lutakossa olevaa maalia, tutut ja tuntemattomat kannustivat, viimeinen pitkä asvalttisuora ennen viimeistä käännöstä. Tuolla suoralla kello napsahti yli 3 tunnin 20 minuutin. Matkaa oli enää reilu sata metriä, yritin juosta maaliin ennen kuin seuraava minuutti täyttyisi. Juoksin minkä jaksoin, mutta kello oli tässäkin kohtaa nopeampi, ja loppuajakseni tarkentui 3.21.04.

”Ei ikinä enää”, sanoin ystävälleni, joka tuli maalin jälkeen halaamaan. Vaikka tavoitteen karkaaminen minuutilla ohuesti harmittikin, olin kuitenkin juossut uuden ennätyksen. Paransin Pariisissa juoksemaani nettoaikaa 3.22.35 puolellatoista minuutilla. En voisi olla tyytymätön.

Kohti maalia! Kuva: Pasi Päällysaho

Spekulaatio on lopulta turhaa 

Jälkeenpäin voi miettiä, missä kohtaa nuo vaadittavat 65 sekuntia olisi pitänyt kiriä, mutta se on lopulta turhaa. Tein noissa olosuhteissa sen, minkä pystyin, ja olisin voinut kantata enemmänkin. Tälläkin kertaa hyvä harjoittelu ja vahva peruskunto kantoivat maaliin saakka. Jälkimmäinen puolikas meni pari minuuttia ensimmäistä hitaammin, mikä on minulle ihan hyvä saavutus. Joku toinen olisi voinut runtata riskillä loppumatkan, minä en.

En ole huippu-urheilija, enkä myöskään treenaa tai elä niin kuin urheilijat. Olen intohimoinen kilpakuntoilija, joka on valmis panostamaan harjoitteluun, mutta kaikella on rajansa. Elän työssäkäyvän ihmisen arkea, ja välillä päivät ovat pitkiä. Maratonin alusviikko oli töissä kiireinen. Nukuin tavallista huonommin, kävin ylikierroksilla ja jännitin toki kisaakin. Jos maratonilla alkoi jo hieman väsyttää, en ihmettele.

Kesävapaiden jälkeen treenaamiseni on ollut hyvää, mutta maltillisempaa, jotta olen ehtinyt palautua. Muutama avaintreeni olisi voinut olla vielä enemmän, samoin muutama selkeästi kovempi viikko, mutta tämän spekulaation voi jättää tähän. Kaikkea ei voi saada. On osattava priorisoida.

Viinimaratonille Ranskaan?

Sanoin kisan jälkeen, että seuraavaksi juoksen korkeintaan viinimaratonin Ranskassa. Ei siis enää tavoitteellisia maratoneja. Kisan jälkeisenä aamuna takapiru kehotti kuitenkin unohtamaan viinimaratonin ja viilaamaan harjoittelua, sillä kaikkia kortteja ei ole vielä käytetty.

Voinhan minä sitä viininjuomistakin alkaa treenata. Mutta se minuutti. Kaiveleehan se. Veikkaan, että tuon yhden reilun minuutin takia laitan ensi talvenakin tossua toisen eteen, hikoilen sisäradalla ja palelen pakkasessa, juoksen läpi euforian ja vitutuksen, laitan lenkkareita naulaan ja otan ne sieltä pois, herään aamulla aikaisin, jotta ehdin tehdä treenin ennen töitä. Juoksen sateessa ja paisteessa, yksin ja kaksin. Lasken viikkokilsoja. Ja lopulta viikkoja.

Sitä sanotaan maratonharjoitteluksi.




Kommentit

  1. Hieno juoksu, upea raportti!

    ja pienen offseasonin jälkeen katse kohti sitä seuraavaa, viinitöntä, maraa kohti vaan!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mikko! Ja onnea sinulle! Kävit sitten juoksemassa Köpiksessä astetta kovemman puolikkaan, upeaa! Joo, täytynee jättää viinit vielä jälkijuoksujuomiksi! ;)

      Poista

Lähetä kommentti