”Nälkä” ja onnistumiset motivoivat harjoittelua

Muistan tämän hetken puolimaratoniltani hyvin: juoksu kulki, olo oli vahva ja varma! Kuva: Petteri Jokela. 

Syyskuisen maratonin jälkimainingeissa mietin hetken, pitäisikö jatkaa tavoitteellista harjoittelua, mutta ilman tavoitetta. Tai ainakin niin, että tulostavoitteissa olisi jonkinlainen aikahaarukka tai että maratonilla riittäisi ennätysparannus, vaikka muutaman sekunninkin. Tai sekin riittäisi, että juoksisin hyvän juoksun tai kisan vallitsevissa olosuhteissa.

Tavoitteenani on ollut alittaa 3.20-loppuaika maratonilla. Jyväskylän SM-maratonilla syyskuussa jäin tuosta tavoitteesta noin minuutin. Vaikka tein uuden ennätykseni ja olin tietenkin iloinen suorituksestani, minua jäivät silti kaivelemaan nuo puuttuvat sekunnit. Olin asettanut itselleni tavoitteen, enkä saavuttanut sitä.

Minuutti on pitkä aika

Toisaalta se, että tavoite ei täyttynyt, pitää minut ”nälässä” ja motivoi harjoittelemaan. Tiedän jo nyt, mitä voin treenaamisessani vielä kehittää tai parantaa. Joku voisi toki sanoa, että minuutti sinne tänne, ei se niin nuukaa ole kilpakuntoilijalla.

Minuutti on maratonillakin paljon, etenkin, jos kokee venyneensä tulokseen, ja kun minuutit ovat tiukassa jo muutenkin. Kun on asettanut itselleen jonkin tavoitteen, se joko täyttyy tai ei. Sillä tavalla tämä on simppeliä, kilpakuntoilijallakin.

Jari Ehrnrooth kirjoittaa teoksessaan ”Juoksu” saaneensa 50 prosentin harjoittelulla 95 prosentin suorituskunnon (maraton 2.55 vuonna 2001). Hän juoksi noin 75 kilometriä viikossa. Saadakseen 100 prosenttisen suorituskunnon, hän muun muassa tuplasi viikkokilometrimääränsä. Ennätys parani neljä minuuttia (maraton 2.51 vuonna 2007).

En tiedä Ehrnroothin harjoittelusta kirjan kertomaa tarkemmin, mutta esimerkki on kuvaava. Neljän minuutin ennätysparannus tarkoitti monen vuoden panostusta kestävyysjuoksuharjoitteluun, jossa viikkokilsat olivat noin 150. Voihan toki olla, että vähempikin harjoittelu olisi riittänyt tai että treeniä oli liikaa. En tiedä.

Minuutti maratonilla on joka tapauksessa pitkä aika, kun sitä peilataan harjoitteluun, jota se vaatii silloin, kun kaikki löysä on jo otettu pois.

En meinaa uskoa puolimaratonin loppuaikaani maaliviivalla. Kuva: Petteri Jokela.

Työstä on kiva saada palkka!

Se, että jaksaa treenata tavoitteellisesti, vaatii kuitenkin muutakin kuin jatkuvaa nälkää ja kilometrejä. Se vaatii onnistumisia. Ainakin minulla.

Viisi viikkoa ennätysmaratonini jälkeen juoksin puolimaratonin Helsingissä ja alitin sille asettamani tavoitteeni yli puolellatoista minuutilla. Mikä fiilis! Juoksu meni paremmin kuin etukäteen odotin. Suorastaan leijuin puolimaratonin jälkeiset päivät.

Tämä onnistuminen tuli lähes täydelliseen aikaan, jos mietitään harjoittelumotivaatiotani. Enää minua ei kiinnosta tippaakaan tavoitteellinen harjoittelu ilman kunnon tavoitetta. Sehän olisi vähän sama kuin tehdä töitä ilman palkkaa!

Sekä maraton- että puolimaratonennätykseni tältä syksyltä ovat hyvin suunnitellun juoksuharjoittelun ja salitreenin tulosta. Kahtena edellisenä keväänä tein erinomaisen maratonille tähtäävän harjoittelujakson, mutta kisat siirtyivät koronan takia. Nuo jaksotkaan eivät varmasti olleet turhia, vaan valmistivat minua tähän syksyyn. Niitän nyt sitä viljaa, jonka olen kylvänyt jo kauan sitten.

Lisäksi minulla on ollut tavattoman hyvä tuuri, sillä molemmat tärkeät kisat juostiin erinomaisissa sääolosuhteissa syys- ja lokakuussa. 

Jing ja jang

Tykkään treenaamisesta, itseni haastamisesta ja omien rajojeni etsimisestä. Samaan hengenvetoon voin myös sanoa tykkääväni ylimenokausista, kevyestä liikunnasta ja siitä, ettei tarvitse etsiä rajoja. Omassa treenaamisessani sekä tavoitteellisella harjoittelulla että ylimenokausilla onkin oma paikkansa. Ne ovat kuin jing ja jang, vastavoimat, joita molempia tarvitaan, jotta kokonaisuus toimii.

Se, että pystyn tekemään tarvittavat treenit ja kehitystä tapahtuu, vaatii motivaation lisäksi paitsi suunnittelua myös hyvää ajanhallintaa ja pitkäjänteisyyttä. Olen jo sen ikäinen, että osaan sanoa ei asioille, joihin minulla ei ole aikaa. Panostan harjoittelun lisäksi ravintoon, uneen, kehonhuoltoon ja palautumiseen. Yritän stressata mahdollisimman vähän. Ymmärrän myös sen, että jos haluan tehdä asioita hyvin olematta kuitenkaan perfektionisti, en voi keskittyä kaikkeen. On osattava valita. On myös tiedettävä, mitä haluaa.

On myös siedettävä sitä, että tulosten paraneminen ja tavoitteiden saavuttaminen ei tapahdu hetkessä, vaan saattaa viedä pitkänkin ajan. Hyvän juoksukunnon ulosmittaaminen etenkin korona-aikana virallisissa kisoissa onkin ollut paikoitellen haastavaa, ja se on koulinut psyykkistä kestävyyttäni.

”Core” kuntoon!

Syyslomallani palasin lääkäri ja hyvinvointiyrittäjä Aki Hintsan käsitteeseen ”core”, jota hän syventää viimeiseksi jääneessä teoksessaan ”Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja”. Teos on tehty yhdessä Oskari Saaren kanssa. Lyhyesti tässä totean: ”kakkostason coren” saavuttaneet ihmiset panostavat enää noin viiteen prioriteettiin elämässään.

Tunnistan itseni.

Yksi prioriteettini on maraton. Tavoitteeksi on naulattu edelleen loppuajan 3.20-alittaminen.

Voitto maistui - joukkueemme otti SAULin puolimaratonilla kultaa N40-sarjassa. Kuva Petteri Jokela.