Palkintokorokkeelle maastojuoksussa

Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maastoissa pääsi taas raastamisen makuun. Kuva: Jarno Maimonen.

SAUL:n SM-maastot osuivat tänäkin vuonna maratonin jälkeiseen ylimenokauteeni. Minulla olikin mielessäni vain yksi tavoite: päästä podiumille N45-sarjassa KU58-joukkueeni kanssa. SAUL:n SM-maastot juostiin tänä vuonna Nakkilassa.

Olen aina tykännyt maastojuoksusta, vaikka se ei kuulukaan vahvuuksiini. Haastava alusta syö matalaa askeltani, enkä uskalla juosta ylämäkiä tarpeeksi kovaa. Maastojuoksukisoissa ei tavallaan koskaan voi laittaa ennätystä uusiksi, sillä radat ovat niin erilaisia, ettei niillä juostuja tuloksia oikein voi verrata keskenään. Tässä mielessä maastojuoksu on armollista.

Kisareitin luonne alkaa paljastua

Vaikka asenteeni maastojuoksua kohtaan on hyvinkin myönteinen, rehellisyyden nimessä on todettava, että kun kello soi lauantaiaamuna 5.15, en hymyillyt onnesta. Olin ollut hereillä jo ennen kolmea, enkä saanut sen jälkeen kunnolla unta. 

Toki hieman jo hymähdin, kun lähdin kotoa ennen kuutta, ja läheisestä baarista purkautui väkeä kadulle taksijonoon. Huvinsa kullakin. Oma aikainen lähtöni johtui siitä, että matkustin ensin Helsingistä junalla Nokialle, mistä pääsin autokyydillä Nakkilaan.

Kisapaikalla Nakkilassa jo ensi silmäys reittiin paljasti, että se olisi huomattavasti mäkisempi kuin kuvittelin. Olin katsonut etukäteen kisareitin videolta, mutta totuus oli kuitenkin toista kuin liikkuva kuva. Jalat ja kroppa tuntuivat kuitenkin verkassa kevyiltä, mikä antoi itseluottamusta.

Kuivin kengin starttiin 

Olosuhde kisapaikalla oli kohtuullinen. Toki tuuli oli yllättävän kylmä. Lähdön ajaksi oli luvattu sadetta, mutta onneksi tämä ennuste ei toteutunut. Pääsimme starttaamaan kuivin jaloin noin seitsemän asteen lämpötilassa.

Samassa lähdössä olivat myös N30- ja N40-sarjojen kilpailijat. Lähtölaukauksen jälkeen ylitimme nurmikon ja sen jälkeen jalkapallokentän. Reitti kaartui oikealle ja jatkui kivituhkana. Ensimmäisestä alamäestä sai hyvät vauhdit ensimmäisen nyppylän päälle, minkä jälkeen rullasimme seuraavaan alamäkeen ja sitten oli taas nousu. 

Joukkuekaverini menivät jo kisan alussa omia menojaan, ja minun tehtäväkseni jäi varmistaa, että juoksen hyvän kisan ja ylitän maaliviivan. Sarjassamme ei ollut muita joukkueita, joten mitään sen suurempia paineita ei ollut.

Lähdössä oma ilmeeni ei ole erityisen innostunut. Kuva: Jarno Maimonen.

Kumpuileva profiili

Tajusin, että tällä reittiprofiililla alamäet kannattaa juosta kovaa. Ensimmäinen kilsa aikaan 4.15. Toisen ylämäen jälkeen oli hieman tasaisempi pätkä, jossa hain kisavauhtiani. Pienen alamäen jälkeen oli taas nousu, joka kaartoi vasemmalle ja alusta muuttui nurmeksi. Onneksi seuraavassa alamäessä pohja vaihtui taas kivituhkaan.

Edessä oli vielä yksi ylämäki, jonka jälkeen reitti jatkui nurmiosuudelle ja kohti toista kierrosta. Toinen kilsa kellossani napsahti aikaan 4.33. Vauhtini oli tasoittunut. Edessä olisi vielä kaksi kierrosta samalla reitillä. Kaikki tässä lähdössä startanneet kilpailijat juoksisivat kolme kierrosta eli noin kuusi kilometriä.

Toinen kilpailija kirittäjänä

Toisella kierroksella rekisteröin selvästi, että joku juoksee takanani. Tunnistin sivukatsella N30-sarjassa juoksevan nuoren naisen. Tässähän pääsee/joutuu kisaamaan, ajattelin. Ohitin alamäessä toisen kilpailijan, joka ei ollut minulle ennestään tuttu. Vielä en ollut sykkeiden puolesta anaerobisella kynnyksellä, mutta tulevat ylämäet pitäisivät huolen siitä, että kohta myös tämä kynnys napsahtaisi rikki.

Kolmannen kilsan jälkeen kuulin, kun takanani juokseva kaksikko "toivoi", että kisa loppuisi jo neljään kilsaan. Kieltämättä itsekin mietin, että nyt ollaan puolivälissä ja tätä herkkua olisi vielä edessä toinen puolikas. Eikä se tulisi olemaan yhtään helpompaa. Syke huiteli yli anaerobisen kynnykseni, niin kuin sen kuuden kilometrin maastojuoksussa pitääkin.

Tasaisella osuudella taisin ohittaa vielä jonkun. Kolmas kilsa oli kellon mukaan mennyt vauhdilla 4.24, mikä on hyvä vauhti minulle kumpuilevassa maastossa. Kanssakilpailija selän takana piti huolen siitä, etten voinut alkaa juosta mukavuusalueellani, vaan vauhtia oli pidettävä yllä.

Kunnon kisailme: räkä valuu ja kulmat ovat kurtussa! Kuva: Jarno Maimonen. 

Epätoivoiset ajatukset syrjään 

Otin tarkasti mutkat ja kaarteet ja yritin optimoida juoksulinjat sekä löytää kovimmat kohdat alustasta. Juoksin Niken Vaporfly -lenkkareilla, jotka antoivat matalalle askeleelleni hieman lisäbuustia. Nurmiosuuksilla askeleeni kuitenkin "kuoli" välittömästi. Onneksi näitä osuuksia oli vähän, ja ne olivat lyhyitä. 

Kello kilkatti viimeiselle kierrokselle. Nuorempi kilpailija oli sitkeästi kannassani kiinni. Hänen kommenteistaan kannustajille tiesin kuitenkin, että limiteillä sielläkin ollaan. Palasin mielessäni omaan kisataktiikkaani, jonka mukaan viimeinen rundi pitäisi juosta niin kovaa kuin jaksaa.

Vauhdin pitäisi kuitenkin kantaa maaliin saakka. Jossain vaiheessa epäusko sivalsi ajatuksiani, ja olin varma, että takana oleva kilpailija ohittaa minut. Sysäsin epämieluisat mietteet pois ja keskityin konkretiaan: käsien käytön tehostamiseen ja juoksuasennon ylläpitämiseen. Vauhtikaan ei saisi hidastua. Viides kilsa 4.22.

Loppukiri urheilukentälle

Alamäki, tasainen osuus, jonka jälkeen käännös vasemmalle. Viimeinen ylämäki. Oli pakko vilkaista taakse, toinen kilpailija oli jäänyt. Viimeiset tehot irti, kohti urheilukenttää ja sen päässä olevaa maalia. Yritin juosta kentän suoraa niin kovaa kuin jaksoin, mutta loppukiri tuntui jäävän vaisuksi. Kanssakilpailijani jäi kuitenkin selkäni taakse, joten tällä kertaa en hävinnyt loppukirissä.

Tavoite oli saavutettu: olin ylittänyt maalivivan ja niin olivat muutkin joukkueeni jäsenet, joten unelma podiumista toteutui suorastaan suunnitelmien mukaisesti. Oma aikani maalissa oli 26.26 ja sijoituin N45-sarjassa viidenneksi. Joukkuekavereistani toinen otti hopeaa ja toinen oli sarjamme neljäs. Yhteisaikamme maalissa oli 1.16.04.

Minulla oli yksi kuva etukäteen mielessä tästä kisasta: iloinen kolmikkomme podiumilla. Tämä toive toteutui, ja kuvasta tuli suorastaan riehakas!

Sari Juuti, minä ja Sanna Kullberg podiumilla. Kuva: Terhi Halonen.