Ensimmäinen viikko korkeanpaikanleirillä

Näillä poluilla kelpaa juosta! Kuva: Sanna Kullberg.

Olin ensimmäisen kerran Italian Alpeilla vuonna 2019. Osallistuin tuolloin SporttiOravien eli Maija ja Jani Oravamäen järjestämälle juoksu- ja pyöräilyleirille Livignossa. Ihastuin vuoristossa harjoittelemiseen ja Livignon lintukotoon. Tarkoitus oli palata jo seuraavana kesänä takaisin, mutta korona laittoi suunnitelmat uusiksi. Paluu tuttuihin maisemiin onnistui vasta tänä kesänä.

Livigno sijaitsee Pohjois-Italiassa Sondrion maakunnassa Lombardiassa, jota myös pandemia kuritti alkuaikoina raskaalla kädellä. Livigno on noin 1800 metriä merenpinnan yläpuolella.

SporttiOravien leiri alkaisi tänä kesänä 28.6. ja kestäisi viikon. Kolme vuotta sitten tuntui, että reilu viikko italialaisessa alppiparatiisissa hujahti liian nopeasti, joten minä ja muutama muu otimme varaslähdön ja reissasimme Livignoon jo viikon aikaisemmin ”etkoilemaan”.

Tiivis etkoporukkamme, joista yksi on kameran takana. Kuva: Pertti Haapamäki.

Yhdessä treenaamaan

Ensimmäinen treeniviikko Alpeilla on nyt takana, ja poimin siitä muutaman noston. Viikon harjoitteluohjelma on ystäväni Sannan käsialaa. Me muut ”etkoilijat” varioimme Sannan ohjelman itsellemme sopivaksi, ja lähes kaikkiin harjoituksiin lähdimme yhdessä. 

Maanantaina 20. kesäkuuta oli matkustuspäivä, ja saavuimme Livignoon viiden jälkeen iltapäivällä. Juoksuaskelia kertyi ainoastaan Milanossa, jossa jouduimme ottamaan muutaman nopeamman askeleen, jotta ehdimme Tiranoon menevään junaan. Tiranosta matka jatkui bussilla Livignoon. Seuraavan päivän treeni huomioitiin illallisella ison pitsan muodossa.  

Kun ollaan korkealla ohuessa ilmanalassa, elimistö joutuu tekemään enemmän töitä kuin matalammalla, joten myös kulutus kasvaa. Riittävä syöminen onkin tavattoman tärkeää harjoittelun kannalta, ja tämän tulisin taas muistamaan loppuviikosta. Syömisen ohella olennaista on juoda tarpeeksi.

Nollakolaa...

...ja jälkiruokaa.

Paineen tuntu rintakehässä

Ensimmäinen varsinainen treenipäivä oli siis tiistai. Olikin jännittävää päästä kokeilemaan, miltä juokseminen tuntui ns. vähähappisessa ilmanalassa. Aamupäivän lenkin pari ensimmäistä kilometriä tuntuivatkin olevan shokki keuhkoille. Rintakehässä oli paineen tuntu, ja syke nousi tavallista korkeammalle. Pysyin juoksussa kuitenkin turvallisesti peruskestävyysalueella.

Kun kroppa lämpeni ja keuhkot tokenivat järkytyksestään, juoksu alkoi tuntua hieman paremmalta. Tähän vaikutti myös se, että ensimmäiset neljä kilometriä juoksimme loivaan ylämäkeen, ja käännöksen jälkeen edessä olikin alamäkeä. Ensimmäisen juoksulenkin 9,4-kilometrin kokonaisuutta kuvailisin kuitenkin tuntumaltaan raskaaksi.

Treeni, ruoka ja lepo

Leiriolosuhteissa harjoitellessa kolme asiaa ovat keskiössä: treeni, lepo ja syöminen. Aamupala on yleensä tavallista runsaampi ja ensimmäisen treenin jälkeen on tärkeää saada nopeasti lounasta. Lounaan jälkeen vietetään usein siesta, joka kannattaa käyttää lepäämiseen, jos vain malttaa.

Tiistain toinen treenimme oli alkuillasta. Juoksimme puolisen tuntia verkkaa ja menimme kuntosalille voimailemaan. Päivän kokonaiskilsamäärä oli reilu 15.

Kolmen vuoden takaisesta Livignosta mieleeni on jäänyt hellejakso, joka alkoi muutaman epävakaisemman päivän jälkeen. Tällä kertaa kuntosalin ikkunoista saattoi kuitenkin ihastella salamoiden tanssia tummalla taivaalla. Kun ollaan vuoristossa, sää saattaa vaihdella nopeallakin syklillä. Auringonpaisteen jälkeen voi jo sataa ja salamoida.

Keskiviikon aamupäivälenkki menikin kevyessä sateessa, mikä sopi itselleni. Kevyt lämmin kesäsade on loistava juoksusää. Jälleen lenkin alussa rintakehässä tuntui paine, mikä vähitellen helpotti. Sateen takia siirsimme suunnitellun koordinaatiotreenin iltapäivälle. Päivän kokonaiskilometrit olivat noin 12,5.

Learning to fly... Kuva: Sanna Kullberg.

Ensimmäinen tehotreeni

Parin päivän totuttelun jälkeen torstaina olikin vuorossa ensimmäinen tehotreeni. Kolmen kilometrin verkkojen jälkeen varsinainen harjoitus oli 8 x 1000 metriä kahden minuutin palautuksella. Tonnit juostaisiin maltillisesti niin, että alussa ollaan aerobisen kynnyksen tuntumassa ja viimeiset tonnit saavat hipoa anaerobista kynnystä.

Valitsimme juoksupaikaksi kevyenliikenteenväylän, jonka asvalttipinta muuttui loppupuolella hiekaksi. Reitille osui hyvin myös varjokohtia, mikä olikin tarpeellista, sillä aamupäivä oli aurinkoinen.

Aloitin kerrankin oman treenini maltilla. Ensimmäisen tonnin aikana maksimisyke jäi pari pykälää aerobisesta kynnyksestäni. Samoilla spekseillä vedin toisen tonnin. Juoksutuntuma oli hyvä, jalat kevyet ja nautin vedoista. Lisäsin maltillisesti vauhtia, ja pidin huolen, ettei syke noussut liikaa. Viidennen vedon jälkeen olo oli edelleen vahva ja voimakas.

Reitillämme joka toinen tonni juostiin loppupuolella hieman ylämäkeen, jonka jälkeen alkoi hiekkaosuus. Samalla reitillä toiseen suuntaan juostessa tonnit sujuivat vähän nopeammin, minkä otin vauhdeissani huomioon.

Kuudennen tonnin jälkeen takapiru mittasi laktaattini, joka oli 4,2, eli oikeastaan siellä, missä pitikin. Kaksi viimeistä tonnia menikin erinomaisella fiiliksellä, ja viimeisellä kolkuttelin jo anaerobista kynnystäni. Hitaampaan suuntaan juostessa vauhti kiihtyi muutaman sekunnin jokaisella tonnilla ja saman tapahtui myös nopeampaan suuntaan juostessani. Treeni oli suorastaan nappisuoritus. Päivän kilometrit: 14.

Tunkkaamista ja rallattelua

Kun ollaan vuoristossa, minunkin piti kokeilla pitkästä aikaa tunkkaamista. Majapaikkamme makuuhuoneen ikkunasta voi joka aamu ihailla, miten päivä valkenee läheisen huipun eli La Parèn rinteillä. Tukevan aamupalan jälkeen otimmekin suunnaksi tuon huipun.

La Parèlle nousee hyvin merkitty ja helppokulkuinen polku, joka muodostaa siksak-kuviota rinteeseen. Nousimme hitaasti mutta varmasti kohti huipulla olevaa ristiä ja pysähdyimme välillä ihastelemaan maisemia ja alppiruusuja. Perjantai oli juhannusaatto, joten meidän ruusumme olivat tällä kertaa alppimallia.

Alppiruusuja.

Huipulle noustessa oli oikeastaan vain yksi jyrkempi kohta, jossa joutui valitsemaan tarkasti askeleet. Nämä kohdat muistuttavat myös siitä, että kun vuorille lähtee, vireystilan tulisi olla hyvä ja matkassa pitää olla aina tarpeeksi energiaa ja juomista, jota pitää nauttia säännöllisesti.

Huipulla tuulee aina, ja mekin jouduimme laittamaan takit päälle, kun otimme valokuvia. Luonto muistutti jälleen ihmeellisyydestään, kun näimme kotkan liitelevän yläpuolellamme. Ollapa siivet!

Paluumatka olikin juoksijan juhlaa: laskettelimme helppoja leveitä rinne”baanoja” alaspäin ja moikkailimme vastaantulijoita. Tämä reitti oli meille tuttu jo kolmen vuoden takaa, joten eteneminen oli joutuisaa. Omat haasteeni alkoivat oikeastaan vasta, kun pääsimme takaisin tasaiselle osuudelle. Vaikka olin syönyt tukevan aamiaisen ja ottanut väligeelinkin, tuntui, että energiat loppuivat. Sain jälleen muistutuksen siitä, että energiaa kuluu ehkä enemmän kuin osasin ajatella. Myös alamäkijuoksu, johon en suinkaan ole tottunut, tuntui reisissä. Odotettavissa olisi kunnon ”domsit” (delayed onset muscle soreness). Huiputuspäivän kilometrit: reilu 13.

La Parèn rinteeltä näkyy myös kenttä, joka on vielä valitettavasti remontissa.

Ilmaisbussilla ylämäkiosuus

Olin alun perin ajatellut, että juoksisin kohtalaisen tasaisen parinkymmenen kilometrin lenkin lauantaina. La Parèn reissu tuntui kuitenkin kropassa, joten muutin suunnitelmaa. Otimme Sannan kanssa bussin Forcola di Livignon suuntaan. Paikallisbussien sininen (blu) ja vihreä (verde) linja ovat ilmaisia, mikä tekee niillä liikkumisen todella helpoksi.

Forcolan suuntaan mentäessä reitti on loivaa ylämäkeä, joten sen osuuden hoidimme bussilla, ja juoksuosuus olisi pääsääntöisesti loivaa alamäkeä. Kun sen sai rallatella hyväkuntoista asvaltoitua kevyenliikenteenväylää pitkin, myös vauhdit meinasivat lähteä käsistä.

Reitin varrella oli juomapisteitä ja ulkovessoja, joita siistimpiä saa hakea. En tiedä, mitä alppiraikastetta niissä käytetään, mutta kerrankin puuceekokemus oli hyväntuoksuinen. Päivän kilometrit noin 13.

Onni on juosta! Kuva: Sanna Kullberg.

Lepopäivä lähes 3000 metrin korkeudessa

Sunnuntaina vietimme lepopäivää. Maksimoimme kuitenkin ohuessa ilmanalassa olemisen ja nousimme hissillä Carosellon huipulle. Sanonta ”huipulla tuulee” konkretisoitui lähes 3000 metrin korkeudessa, eikä pitkähihainen takki ollut lainkaan liioittelua. Onneksi löysimme aurinkoiselta terassilta tuulelta suojassa olevat lepotuolit, jonne linnoittauduimme.

Lepopäivän jälkeen olimme valmiita seuraavaan treeniviikkoon ja tulevaan SporttiOravien leiriin!

Lähes 3000 metriä merenpinnan yläpuolella!