Pettymys Frankfurtin maratonilla

Tavoite mielessä ja juomapullo kädessä. Kuva: MarathonFoto.

Olin asettanut päätavoitteekseni tänä syksynä Frankfurtin maratonin. Olen juossut Frankfurtissa kerran aikaisemminkin, eli vuonna 2018, jolloin alitin ensimmäistä kertaa 3.30-loppuajan. Minulla on siis valtavan hyviä muistoja Frankfurtista, ja oli kiva lähteä juoksemaan vielä kerran juuri tuo maraton.

Vuonna 2018 olosuhteet suosivat. Oli tyypillinen syksyinen sää: viileä ja hieman tuulinen, mutta silti erittäin juostava. Juoksin pitkillä trikoilla ja pitkähihaisella paidalla. Vaatetus oli sopiva silloiseen säähän. Oletukseni oli, että myös tänä vuonna sää olisi lokakuinen.

Pari viikkoa ennen H-hetkeä aloin katsoa sääennusteita. Hyvin mennen viimeistelytreenin jälkeen laitoin samaan kisaan lähtevälle ystävälleni viestin mielettömästä kisafiiliksestä sekä kuvan säätiedotteesta, jossa luvattiin 14 astetta lämmintä ja puolipilvistä säätä. ”Lukitaanko tää ennuste”, kirjoitin hänelle.

Tämän ennusteen olisin halunnut lukita!

Sääennusteiden kyttäämistä 

Mutta vuodet eivät ole veljeksiä keskenään. Pari päivää myöhemmin kirjoitin syyslomareissultani takapirulle viestin: ”Olen sitten aloittanut maratonhermoilun ihan huolella. Frankun sää näyttääkin aivan liian lämpimältä... Vituttaa kuin pientä oravaa.” Kisaan oli viikko aikaa.

Seuraavana yönä näin ensimmäisen maratonpainajaisen, jossa aurinko porotti, ja jouduin heti lähdön jälkeen koukkaamaan joen kautta, jotta pääsin huonopintaiselle reitille. Vauhti tuntui unessa laahustamiselta.

En tiedä, oliko tuo jo enneuni.

Viimeinen viikko ennen kisaa menikin ennusteita kytätessä. Välillä näytti jo pilvisemmältä, ja luotin aina eniten siihen sääpalveluun, jonka ennuste oli omasta näkökulmastani paras. Tsekkasin ennusteet monta kertaa päivässä. Välillä oli toivon tunne, joka kuitenkin vaihtui auringon kuvien myötä pettymykseen.

Selkeä tavoite 

Matkustin kisaa edeltävänä päivänä Frankfurtiin. Bussissa matkalla lentokentälle tuijotin hiljaa ikkunasta ulos ja yritin olla näyttämättä muille vitutustani.

Tässä kohtaa joku voi ihmetellä, mitä sitä nyt hikoilemaan ennusteista. Selvitän hieman: En ollut lähdössä Frankfurtiin juoksemaan maratonia vain maaliin, vaan minulla oli selkeä tavoite eli alittaa 3.20-loppuaika. Kuntopiikki vaikutti osuvan oikeaan kohtaan: treenien perusteella olin ennätyskunnossa, ja olin onnistunut säilymään terveenä, vaikka ympärillä aivasteltiin jos jonkinlaista pöpöä. En ollut hakemassa mitalia kaulaan maaliviivan ylittämisestä, vaan halusin myös hyvän tuloksen, ja mielelläni uuden ennätyksen.

Kestän huonosti lämpöä

Olen yrittänyt jo useamman kerran juosta maratonin alle 3.20. Paras yritykseni ja ennätykseni on Jyväskylän SM-maratonilta viime syksynä, jolloin ylitin maaliviivan nettoajalla 3.21.00. Vaikka voisi ajatella, että minuutti niristetään ajasta helposti pois, omalla kohdallani se ei enää mene näin.

Tavoitteellisen harjoittelun myötä maratonajastani on jo otettu löysät pois. Uuden ennätyksen tekeminen tarkoittaa sitä, että jokaisen planeetan pitää olla oikeassa asennossa. Eli hyvän kunnon, viimeistelyn ja kisalatauksen lisäksi myös olosuhteiden täytyy olla erinomaiset.

Se, miksi keltaisena hehkuvat auringonkuvat kisapäivän sääennusteessa aiheuttivat itsessäni niin valtavasti ärsytystä, johtuu siitä, että kestän todella huonosti lämpöä. Pystyn kyllä harjoittelemaan helteelläkin, mutta kisatulokset jäävät lämpimällä säällä kauas siitä, mitä voisi realistisesti odottaa hyvissä olosuhteissa. Näin on varmasti monella muullakin, mutta on myös heitä, jotka pystyvät hyviin suorituksiin myös lämpimässä säässä. Minä en kuulu tähän joukkoon.

Kisaa edeltävä päivä Frankfurtissa oli harmaa.

Mieliala nousee ja toivo herää

Lauantaipäivä Frankfurtissa oli kuitenkin pilvinen, ja ilma tuntui jopa viileältä. Mielialani kohosi heti, ja olin jopa hilpeällä tuulella. Tässähän on vielä toivoa, jos huomennakin on tällainen sää, ajattelin.

Ikävä kyllä, kisapäivänä pilvet olivat karanneet ties minne ja taivas oli aurinkoinen. Yritin ajatella positiivisesti: vaikka lähdössä paistaisikin aurinko, puolenpäivän aikaan pitäisi taas alkaa kerääntyä taivaalle pilviä.  

Lähtökarsinassa seisoessani minulla ei ollut tukalan kuuma, mutta ei viileäkään. Karsina oli varjossa, ja paiste jäi korkeiden rakennusten taakse. Minulla oli puolen litran juomapullo mukana, jotta ensimmäisen kympin aikana ei tarvitsisi hiljentää juomapisteille.

Toiveikkaana numeronhakureissulla messuhallissa.

Maltillinen aloitus

Ensimmäinen viisi kilsaa oli syheröisempi ja ruuhkaisempi kuin muistin. Minulla oli tavoiteaikarannekkeet käsissä, ja yritin juosta alun mahdollisimman tasaisesti. Gepsin kilometrit ja viralliset kilometritolpat kohtasivat todella huonosti, eikä kellon vauhtiin voinut luottaa. Olin laittanut sellaisen näytön näkyville, jossa ei näkynyt sykettä, jotta en hermoilisi liikaa.

Ensimmäinen vitonen meni kuitenkin lähes tavoitteen mukaisesti. Kiristin vähän vauhtia, ja yritin juosta tarkemmin sinistä viivaa pitkin ja ottaa mutkat tarkasti. Tuntui, että ruuhkassa pujotteleminen toi jokaiselle viralliselle kilometrille lisää metrejä. Pari kertaa juoksi mellakka-aitaan, kun yritin ohittaa kanssajuoksijoita. Perkeleitä lipsahteli ilmoille.

Juoksu tuntui kuitenkin jo alussa raskaammalta kuin sen olisi pitänyt tuntua. Muistelin kaiholla edellistä Frankfurtin kisaani, jossa ensimmäinen kymppi meni kuin siivillä. Tällä kertaa jalat tuntuivat painavilta varsin varhain, ja mietin, että tuli käveltyä liian paljon edellisenä päivänä. Mutta tehty mikä tehty, ja nyt pitäisi vain pitää tavoitevauhdista kiinni ja toivoa, että olo helpottaa. Muistelin Pariisin maratonia, jossa vasta puolivälin jälkeen juoksuun tuli kevyempi vaihe.

Maltillinen aloitus ei auttanut tällä maratonilla. Kuva: MarathonFoto.

Keveys kadoksissa 

Rotterdamin maratonilla vuonna 2017 oli myös lämmin sää. Muistan tuolloin miettineeni jo kahdeksan kilometrin kohdalla keskeyttämistä. Rotterdam oli kuitenkin ollut ensimmäinen maratonini ulkomailla, joten tuolloin päätin juosta maaliin, sillä en ollut matkustanut Alankomaihin saakka keskeyttämään. Jäin kuitenkin silloisesta loppuaikatavoitteestani lähes 10 minuuttia.

Mutta nyt olin Frankfurtissa, joka oli viides maratonini ulkomailla. Kymmenen kilsan kohdalla olin noin kymmenen sekuntia aikataulua edellä. Se ei toisi mitään turvaa, jos vauhti alkaisi hidastua. Olo oli tukala, jalkojen raskaus ei helpottanut, ja puoli litraa vettä oli kulunut ajat sitten. Dippasin mukanani olleen sienen kylmään veteen ja kastelin pääni, mikä helpotus – mutta vain hetkeksi.

Kohti neljättätoista kilsaa mentäessä ylitimme joen. Sillalle oli pieni nousu, joka tuntui lähes ylivoimaiselta. Ei helvetti, ei tämän näin raskasta pitäisi olla. Yritin kiristää vauhtia sillan jälkeisellä alavalla pätkällä. Keskeyttäminen kävi mielessä todellisena vaihtoehtona. Mietin, että jos juoksu ei yhtään helpota, jätän matkan puoliväliin.

Syke ja vauhti eivät kohtaa

Viidennentoista kilometrin jälkeen katsoin ensimmäistä kertaa sykettäni. Vielä oltiin maratonkynnyksellä, mutta vauhti oli aivan liian hidas. Syke ja vauhti eivät olleet linjassa. Juomapisteitä oli 2,5 kilometrin välein, ja yritin jokaisella juoda vähän sekä kastella sientä, jolla sain viilennettyä päätäni.

Kuudenteentoista kilometriin kului lähes viisi minuuttia. 15 sekuntia aivan liian hiljaa. Alun kymmenen sekunnin vara oli käytetty, ja nyt jäin selkeästi tavoitteestani. Seuraava kilsa oli vähän nopeampi, mutta tavoitteeseen nähden liian hiljaa. Päätös keskeyttämisestä voimistui. Juoksu ei ollut matkan edetessä helpottanut, vaan päinvastoin. Tiesin, että menoni myös näytti raahustamiselta.

Takapiru oli vesipullon kanssa 20 kilsan kohdalla. Nappasin pullon ja tuhersin itkua: ”tämä on ihan kamalaa, minä keskeytän”. Takapiru yritti jotain kannustavaa kommentoida, mutta olin jo päätökseni tehnyt. Join vettä ja juoksin kelloon katsomatta kohti puolivälin väliaikamattoa. Pysäytin kelloni ajassa 1.42.20. 

Ei ole helppoa! Kuva: MarathonFoto.

Järkipäätös 

Keskeyttäminen oli lopulta viileä järkipäätös. Puolimatkassa olin tavoitteestani jäljessä jo kaksi minuuttia, eikä toinen puolisko tulisi menemään yhtään nopeampaa. Olisin ehkä saattanut jatkaa vielä matkaa, jos juoksu olisi tuntunut edes jollakin tavalla mielekkäältä, mutta sitä se ei ollut. Tuntemukset matkan raskaudesta, jotka tulevat yleensä vasta 35 kilometrin jälkeen, jos tulevat, nousivat pintaan 20 kilometriä liian aikaisin.

Paluu takaisin messuhalliin palauttamaan vuokrachippiä oli matka maratoonarin mieleen. Kävelin reitin vieressä juoksijoita vastaan, kysyin tietä välillä paikalliselta poliisilta. Seuraani liittyi liettualainen juoksija, jolla oli sama kohtalo. Taivalsimme yhdessä kohti Frankfurtin keskustaa. Aluksi olimme hiljaa, mutta vähitellen aloimme purkaa päivän pettymystä.

Katsoin taivaalle puolen päivän jälkeen. Luvattuja pilviä ei näkynyt missään. Lämpötilan oli ennustettu nousevan jopa 22 asteeseen, enkä epäillyt tätä yhtään.   

Olin läpimärkä, koska olin kaatanut niin paljon vettä päälleni. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen iho meni kananlihalle, ja juoksimme hetken. Onneksi bongasimme raitiovaunun, jolla pääsimme lähelle messuhallia.

Hallissa tiemme erosivat. Halasin liettualaisjuoksijaa, ja sanoin olevani kiitollinen siitä, että sain jakaa tunteeni ja tämän kokemuksen hänen kanssaan.

Kisan läpikäymisen tärkeys 

Muutaman mutkan kautta pääsin hotellille. Istuin sängyllä kengät jalassa ja vastasin viesteihin. Laitoin takapirulle infon, että olen hotellilla. Ystävieni viesteistä kävi ilmi, että olosuhde oli ollut karu monelle muullekin.

Lämmin suihku. Tapapiru ehdotti kaljaa ala-aulassa. Ei ollut vaikea suostua.

Pettymys on nieltävä.

Olen ihmetellyt sitä, miksi keskeyttäminen kirpaisi lopulta niin vähän. Kun sääennusteet alkoivat näyttää aurinkoa, aloin ehkä jo mielessäni valmistella itseäni siihen, ettei maratonkunnon ulosmittaaminen tapahtuisi välttämättä Frankfurtissa, vaikka halusinkin viimeiseen saakka uskoa niin.

Olen myös keskeyttänyt kisoja aikaisemminkin, tosin maratonin viimeksi vuonna 2014. Keskeyttäminen ei siis ole minulle uusi kokemus. Tiesin, että pettymys menee ohitse, eikä siihen kannata takertua. Olennaista on selvittää, mistä keskeyttäminen johtui ja analysoida kisa. Liettualaisen juoksijan kanssa tilanteen läpikäyminen rauhallisen kävelyn lomassa auttoi minua tavattoman paljon.

Maratonin keskeyttäminen puoliväliin mahdollisti myös nopeamman palautumisen. Vaikka sunnuntaina vielä vannoin, etten juokse maratonia enää tänä vuonna, saatan vielä pyörtää tämän päätöksen. Jo maanantaiaamuna löysin itseni googlettamasta loppuvuoden maratoneja.

Sillä sitä fiilistä, mikä on maalissa maratonin jälkeen, ei saa kuin juoksemalla kaikki ne 42 195 metriä.

 

 

 

 

 

Kommentit