 |
| Tavoite mielessä ja juomapullo kädessä. Kuva: MarathonFoto. |
Olin asettanut päätavoitteekseni tänä syksynä Frankfurtin maratonin. Olen juossut Frankfurtissa kerran aikaisemminkin, eli vuonna 2018, jolloin alitin ensimmäistä kertaa 3.30-loppuajan. Minulla on siis valtavan hyviä muistoja Frankfurtista, ja oli kiva lähteä juoksemaan vielä kerran juuri tuo maraton.
Vuonna 2018 olosuhteet suosivat. Oli tyypillinen syksyinen
sää: viileä ja hieman tuulinen, mutta silti erittäin juostava. Juoksin pitkillä trikoilla
ja pitkähihaisella paidalla. Vaatetus oli sopiva silloiseen säähän. Oletukseni
oli, että myös tänä vuonna sää olisi lokakuinen.
Pari viikkoa ennen H-hetkeä aloin katsoa sääennusteita. Hyvin
mennen viimeistelytreenin jälkeen laitoin samaan kisaan lähtevälle ystävälleni
viestin mielettömästä kisafiiliksestä sekä kuvan säätiedotteesta, jossa
luvattiin 14 astetta lämmintä ja puolipilvistä säätä. ”Lukitaanko tää ennuste”,
kirjoitin hänelle.
 |
| Tämän ennusteen olisin halunnut lukita! |
Sääennusteiden kyttäämistä
Mutta vuodet eivät ole veljeksiä keskenään. Pari päivää myöhemmin
kirjoitin syyslomareissultani takapirulle viestin: ”Olen sitten aloittanut
maratonhermoilun ihan huolella. Frankun sää näyttääkin aivan liian lämpimältä...
Vituttaa kuin pientä oravaa.” Kisaan oli viikko aikaa.
Seuraavana yönä näin ensimmäisen maratonpainajaisen, jossa aurinko
porotti, ja jouduin heti lähdön jälkeen koukkaamaan joen kautta, jotta pääsin huonopintaiselle
reitille. Vauhti tuntui unessa laahustamiselta.
En tiedä, oliko tuo jo enneuni.
Viimeinen viikko ennen kisaa menikin ennusteita kytätessä.
Välillä näytti jo pilvisemmältä, ja luotin aina eniten siihen sääpalveluun,
jonka ennuste oli omasta näkökulmastani paras. Tsekkasin ennusteet monta kertaa
päivässä. Välillä oli toivon tunne, joka kuitenkin vaihtui auringon kuvien
myötä pettymykseen.
Selkeä tavoite
Matkustin kisaa edeltävänä päivänä Frankfurtiin. Bussissa
matkalla lentokentälle tuijotin hiljaa ikkunasta ulos ja yritin olla
näyttämättä muille vitutustani.
Tässä kohtaa joku voi ihmetellä, mitä sitä nyt hikoilemaan
ennusteista. Selvitän hieman: En ollut lähdössä Frankfurtiin juoksemaan
maratonia vain maaliin, vaan minulla oli selkeä tavoite eli alittaa
3.20-loppuaika. Kuntopiikki vaikutti osuvan oikeaan kohtaan: treenien
perusteella olin ennätyskunnossa, ja olin onnistunut säilymään terveenä, vaikka
ympärillä aivasteltiin jos jonkinlaista pöpöä. En ollut hakemassa mitalia
kaulaan maaliviivan ylittämisestä, vaan halusin myös hyvän tuloksen, ja
mielelläni uuden ennätyksen.
Kestän huonosti lämpöä
Olen yrittänyt jo useamman kerran juosta maratonin alle
3.20. Paras yritykseni ja ennätykseni on Jyväskylän SM-maratonilta viime
syksynä, jolloin ylitin maaliviivan nettoajalla 3.21.00. Vaikka voisi ajatella,
että minuutti niristetään ajasta helposti pois, omalla kohdallani se ei enää
mene näin.
Tavoitteellisen harjoittelun myötä maratonajastani on jo
otettu löysät pois. Uuden ennätyksen tekeminen tarkoittaa sitä, että jokaisen planeetan
pitää olla oikeassa asennossa. Eli hyvän kunnon, viimeistelyn ja kisalatauksen
lisäksi myös olosuhteiden täytyy olla erinomaiset.
Se, miksi keltaisena hehkuvat auringonkuvat kisapäivän sääennusteessa
aiheuttivat itsessäni niin valtavasti ärsytystä, johtuu siitä, että kestän
todella huonosti lämpöä. Pystyn kyllä harjoittelemaan helteelläkin, mutta
kisatulokset jäävät lämpimällä säällä kauas siitä, mitä voisi realistisesti
odottaa hyvissä olosuhteissa. Näin on varmasti monella muullakin, mutta on myös
heitä, jotka pystyvät hyviin suorituksiin myös lämpimässä säässä. Minä en kuulu
tähän joukkoon.
 |
| Kisaa edeltävä päivä Frankfurtissa oli harmaa. |
Mieliala nousee ja toivo herää
Lauantaipäivä Frankfurtissa oli kuitenkin pilvinen, ja ilma tuntui
jopa viileältä. Mielialani kohosi heti, ja olin jopa hilpeällä tuulella.
Tässähän on vielä toivoa, jos huomennakin on tällainen sää, ajattelin.
Ikävä kyllä, kisapäivänä pilvet olivat karanneet ties minne
ja taivas oli aurinkoinen. Yritin ajatella positiivisesti: vaikka lähdössä
paistaisikin aurinko, puolenpäivän aikaan pitäisi taas alkaa kerääntyä
taivaalle pilviä.
Lähtökarsinassa seisoessani minulla ei ollut tukalan kuuma,
mutta ei viileäkään. Karsina oli varjossa, ja paiste jäi korkeiden rakennusten
taakse. Minulla oli puolen litran juomapullo mukana, jotta ensimmäisen kympin
aikana ei tarvitsisi hiljentää juomapisteille.
 |
| Toiveikkaana numeronhakureissulla messuhallissa. |
Maltillinen aloitus
Ensimmäinen viisi kilsaa oli syheröisempi ja ruuhkaisempi
kuin muistin. Minulla oli tavoiteaikarannekkeet käsissä, ja yritin juosta alun mahdollisimman
tasaisesti. Gepsin kilometrit ja viralliset kilometritolpat kohtasivat todella
huonosti, eikä kellon vauhtiin voinut luottaa. Olin laittanut sellaisen näytön
näkyville, jossa ei näkynyt sykettä, jotta en hermoilisi liikaa.
Ensimmäinen vitonen meni kuitenkin lähes tavoitteen
mukaisesti. Kiristin vähän vauhtia, ja yritin juosta tarkemmin sinistä viivaa
pitkin ja ottaa mutkat tarkasti. Tuntui, että ruuhkassa pujotteleminen toi
jokaiselle viralliselle kilometrille lisää metrejä. Pari kertaa juoksi
mellakka-aitaan, kun yritin ohittaa kanssajuoksijoita. Perkeleitä lipsahteli
ilmoille.
Juoksu tuntui kuitenkin jo alussa raskaammalta kuin sen
olisi pitänyt tuntua. Muistelin kaiholla edellistä Frankfurtin kisaani, jossa
ensimmäinen kymppi meni kuin siivillä. Tällä kertaa jalat tuntuivat painavilta
varsin varhain, ja mietin, että tuli käveltyä liian paljon edellisenä päivänä.
Mutta tehty mikä tehty, ja nyt pitäisi vain pitää tavoitevauhdista kiinni ja
toivoa, että olo helpottaa. Muistelin Pariisin maratonia, jossa vasta
puolivälin jälkeen juoksuun tuli kevyempi vaihe.
 |
| Maltillinen aloitus ei auttanut tällä maratonilla. Kuva: MarathonFoto. |
Keveys kadoksissa
Rotterdamin maratonilla vuonna 2017 oli myös lämmin sää.
Muistan tuolloin miettineeni jo kahdeksan kilometrin kohdalla keskeyttämistä. Rotterdam
oli kuitenkin ollut ensimmäinen maratonini ulkomailla, joten tuolloin päätin
juosta maaliin, sillä en ollut matkustanut Alankomaihin saakka keskeyttämään. Jäin
kuitenkin silloisesta loppuaikatavoitteestani lähes 10 minuuttia.
Mutta nyt olin Frankfurtissa, joka oli viides maratonini
ulkomailla. Kymmenen kilsan kohdalla olin noin kymmenen sekuntia aikataulua
edellä. Se ei toisi mitään turvaa, jos vauhti alkaisi hidastua. Olo oli tukala,
jalkojen raskaus ei helpottanut, ja puoli litraa vettä oli kulunut ajat sitten.
Dippasin mukanani olleen sienen kylmään veteen ja kastelin pääni, mikä helpotus
– mutta vain hetkeksi.
Kohti neljättätoista kilsaa mentäessä ylitimme joen.
Sillalle oli pieni nousu, joka tuntui lähes ylivoimaiselta. Ei helvetti, ei
tämän näin raskasta pitäisi olla. Yritin kiristää vauhtia sillan jälkeisellä
alavalla pätkällä. Keskeyttäminen kävi mielessä todellisena vaihtoehtona.
Mietin, että jos juoksu ei yhtään helpota, jätän matkan puoliväliin.
Syke ja vauhti eivät kohtaa
Viidennentoista kilometrin jälkeen katsoin ensimmäistä
kertaa sykettäni. Vielä oltiin maratonkynnyksellä, mutta vauhti oli aivan liian
hidas. Syke ja vauhti eivät olleet linjassa. Juomapisteitä oli 2,5 kilometrin
välein, ja yritin jokaisella juoda vähän sekä kastella sientä, jolla sain
viilennettyä päätäni.
Kuudenteentoista kilometriin kului lähes viisi minuuttia. 15
sekuntia aivan liian hiljaa. Alun kymmenen sekunnin vara oli käytetty, ja nyt
jäin selkeästi tavoitteestani. Seuraava kilsa oli vähän nopeampi, mutta
tavoitteeseen nähden liian hiljaa. Päätös keskeyttämisestä voimistui. Juoksu ei
ollut matkan edetessä helpottanut, vaan päinvastoin. Tiesin, että menoni myös näytti
raahustamiselta.
Takapiru oli vesipullon kanssa 20 kilsan kohdalla. Nappasin pullon ja tuhersin itkua: ”tämä on ihan kamalaa, minä keskeytän”. Takapiru yritti jotain kannustavaa kommentoida, mutta olin jo päätökseni tehnyt. Join vettä ja juoksin kelloon katsomatta kohti puolivälin väliaikamattoa. Pysäytin kelloni ajassa 1.42.20.
 |
| Ei ole helppoa! Kuva: MarathonFoto. |
Järkipäätös
Keskeyttäminen oli lopulta viileä järkipäätös. Puolimatkassa
olin tavoitteestani jäljessä jo kaksi minuuttia, eikä toinen puolisko tulisi
menemään yhtään nopeampaa. Olisin ehkä saattanut jatkaa vielä matkaa, jos
juoksu olisi tuntunut edes jollakin tavalla mielekkäältä, mutta sitä se ei
ollut. Tuntemukset matkan raskaudesta, jotka tulevat yleensä vasta 35
kilometrin jälkeen, jos tulevat, nousivat pintaan 20 kilometriä liian aikaisin.
Paluu takaisin messuhalliin palauttamaan vuokrachippiä oli
matka maratoonarin mieleen. Kävelin reitin vieressä juoksijoita vastaan, kysyin
tietä välillä paikalliselta poliisilta. Seuraani liittyi liettualainen
juoksija, jolla oli sama kohtalo. Taivalsimme yhdessä kohti Frankfurtin
keskustaa. Aluksi olimme hiljaa, mutta vähitellen aloimme purkaa päivän
pettymystä.
Katsoin taivaalle puolen päivän jälkeen. Luvattuja pilviä ei
näkynyt missään. Lämpötilan oli ennustettu nousevan jopa 22 asteeseen, enkä
epäillyt tätä yhtään.
Olin läpimärkä, koska olin kaatanut niin paljon vettä
päälleni. Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen iho meni kananlihalle, ja
juoksimme hetken. Onneksi bongasimme raitiovaunun, jolla pääsimme lähelle messuhallia.
Hallissa tiemme erosivat. Halasin liettualaisjuoksijaa, ja
sanoin olevani kiitollinen siitä, että sain jakaa tunteeni ja tämän kokemuksen
hänen kanssaan.
Kisan läpikäymisen tärkeys
Muutaman mutkan kautta pääsin hotellille. Istuin sängyllä
kengät jalassa ja vastasin viesteihin. Laitoin takapirulle infon, että olen hotellilla.
Ystävieni viesteistä kävi ilmi, että olosuhde oli ollut karu monelle muullekin.
Lämmin suihku. Tapapiru ehdotti kaljaa ala-aulassa. Ei ollut
vaikea suostua.
 |
| Pettymys on nieltävä. |
Olen ihmetellyt sitä, miksi keskeyttäminen kirpaisi lopulta niin vähän. Kun sääennusteet alkoivat näyttää aurinkoa, aloin ehkä jo mielessäni valmistella itseäni siihen, ettei maratonkunnon ulosmittaaminen tapahtuisi välttämättä Frankfurtissa, vaikka halusinkin viimeiseen saakka uskoa niin.
Olen myös keskeyttänyt kisoja aikaisemminkin, tosin
maratonin viimeksi vuonna 2014. Keskeyttäminen ei siis ole minulle uusi
kokemus. Tiesin, että pettymys menee ohitse, eikä siihen kannata takertua.
Olennaista on selvittää, mistä keskeyttäminen johtui ja analysoida kisa.
Liettualaisen juoksijan kanssa tilanteen läpikäyminen rauhallisen kävelyn
lomassa auttoi minua tavattoman paljon.
Maratonin keskeyttäminen puoliväliin mahdollisti myös nopeamman
palautumisen. Vaikka sunnuntaina vielä vannoin, etten juokse maratonia enää
tänä vuonna, saatan vielä pyörtää tämän päätöksen. Jo maanantaiaamuna löysin
itseni googlettamasta loppuvuoden maratoneja.
Sillä sitä fiilistä, mikä on maalissa maratonin jälkeen, ei
saa kuin juoksemalla kaikki ne 42 195 metriä.
Kommentit
Lähetä kommentti