Maratonmatka Pisaan

Alkukilsoilla askel oli vielä kevyt. Kuva: Pisan maraton.

Alku ei ollut lupaava. Menolentomme Roomaan peruttiin muutama tunti ennen lähtöä, ja minulla meni pasmat täysin sekaisin. Hetken mietin, että kävikö tässä nyt näin, että Pisan maraton jää juoksematta, koska en ehdi lähtöviivalle.

Lentomme uudelleen reititettiin seuraavalle päivälle. Suoran lennon sijasta meillä olisi koneen vaihtaminen Amsterdamissa, ja olisimme kahden jälkeen iltapäivällä Roomassa. Siitä toki ehtisi vielä hyvin junalla Pisaan, jos aikataulut pitäisivät. Koko päivä olisi kuitenkin pelkkää matkustamista, mikä ei ole kisaa edeltävänä päivänä optimaalista.

Onneksi en ollut matkassa yksin. Olin saanut houkuteltua sisareni juoksemaan puolimaratonin Pisaan. Koska olimme perjantaina eli lähtöpäivänä jo niin asennoituneet reissaamiseen, otimme hotellin Helsinki–Vantaan lentokentän läheltä. Näin saisimme nukkua lauantaiaamuna hieman pitempään. Kisa olisi sunnuntaina.

Muutaman perkeleen jälkeen matkustamiseen oli pakko ottaa seikkailuasenne: katsotaan, mihin saakka pääsemme ja pääsemmekö lähtöviivalle saakka.

Hotellilla ennen lähtöä.

Geelit syyniin turvatarkastuksessa

Seuraava vastoinkäyminen odotti turvatarkastuksessa lauantaiaamuna. Energiageelini joutuivat erikoissyyniin. Yritin kärsivällisesti selittää turvatarkastuksen naiselle, että olen menossa juoksemaan maratonin Pisaan, ja että tarvitsen geelit. Sanoin myös, että koskaan aikaisemmin geelit eivät ole tuottaneet mitään ongelmaa. Useiden läpivalaisujen ja pyyhkimistestien jälkeen sain geelini ja saatoin hengähtää.

Huomasin, että pinnani oli kireällä. Olin herännyt yöllä vitutukseen, ja piti viettää tovi Orhan Pamukin ”Hiljaisen talon” äärellä, jotta sain unenpäästä kiinni. Onnistuin tietenkin herättämään sisareni, joka jäi minun nukahtaessa valvomaan.

Kovan onnen geelit: kynsilakka levisi pussiin junamatkalla.

Kaksi väsynyttä naista pääsi kuitenkin lennolle, vaikka vielä sitä ennen saimme jonkinlaisen kimppapaniikin siitä, ettemme olleet onnistuneet tekemään lähtöselvitystä jatkolennolle Amsterdamista Roomaan. Näin jälkeenpäin tajuan, miten herkillä olimme koko lauantain. Kirjoitinkin jossakin kohtaa takapirulle viestin, että on tämä ihan vitun stressaavaa.

Se hyvä puoli kaikessa säätämisessä oli, etten ehtinyt jännittää seuraavan päivän kisaa lainkaan.

Illaksi Pisaan

Matkapäivä kohti Pisaa olikin hysteeristen naurukohtausten ja kimppapaniikkien siivittämää. Matkustimme pelkillä käsimatkatavaroilla, mutta juuri sisareni laukku päätettiin viedä Rooman lennolla ruumaan, koska kone oli niin täysi. Ei auttanut selitykset siitä, että meillä oli kiire junaan ja kohti Pisaa. Suoriuduimme Rooman lentokentältä kuitenkin nopeasti Leonardo Express -junalla Rooman päärautatieasemalle Terminiin, missä missasimme kuitenkin ensimmäisen suoran junan Pisaan.

Oli otettava välikahvit. Sisareni kasvoille ilmaantui jo hymy, oltiin sentään Italiassa. Minä rauhoitun vasta, kun olimme seuraavassa junassa, joka nytkähti aikataulussa kohti Pisaa.

Iltakahdeksan aikaan pimeässä illassa loistavat Pisan valot toivottivat meidät tervetulleeksi päämääräämme. Otimme Google Mapsilla suunnan kohti numeroidennoutopaikkaa. Matkaa olisi puolitoista kilometriä ja aikaa kaksi tuntia ennen kuin piste menisi kiinni.

Arno-joki virtaa kaupungin läpi. 

Viimeiset metrit taksilla

Onnistuimme kuitenkin kehittämään vielä yhden kunnon paniikin, sillä Google Maps näytti noutopisteen osoitteen oudosti, ja törmäsimme kaikkialla vain suljettuihin rautaportteihin ja korkeisiin muureihin. Hermorauniona huidoin meille taksin, joka kuljetti meidät viimeiset pari sataa metriä perille.

Jestas, mikä helpotus. Puoli yhdeksän jälkeen lauantai-iltana poseerasimme Pisan kaltevan tornin edessä helpottuneina ja numerolaput käsissä. Hotellilla kaikki sujui hyvin, ja henkilökunta neuvoi meille vielä suunnan, mistä löytyisi kauppa aamupala-ainesten ostamista varten.

Onneksi olin saanut pitää energiageelini, sillä lauantai-iltana niitä ei olisi löytynyt edes kissojen ja koirien kanssa Pisasta. Kaupungissa elettiin maratonia lukuun ottamatta off-seasonia, joten monet kaupat, baarit ja ravintolat olivat kiinni tai sulkivat ovensa hyvissä ajoin.

Alun ruuhka helpotti nopeasti, ja pääsin juoksemaan omaa tahtiani. Kuva: Pisa maraton.

Rapsakka aloitus

Sunnuntaiaamuna söimme hotellihuoneessa aamupalan ja lähdimme kahdeksaksi lähtöalueelle, kuten ohjeissa oli pyydetty tekemään. Itse kisa starttaisi vasta yhdeksältä. Kohtasimme pari muuta suomalaisjuoksijaa, joiden kanssa olimme viestitelleet tiivisti edellisenä päivänä – jos emme olisi ehtineet hakea numeroita, he olisivat auttaneet. Naureskelimme matkamme käänteille. Tajusimme myös, että olisimme ihan huoleta voineet olla hotellilla vielä pidempään. Kukaan ei seisoa töröttänyt aamukasilta lähtökarsinassa.

Jännitys hiipi kuin varkain koko kroppaan, ja kun vihdoin ja viimein starttipyssy pamahti, oli helpotus päästä juoksemaan. Sisareni ja minun piti juosta samaa matkaa noin 12,6 kilometriin, josta puolimaratoonarit kääntyisivät takaisin kohti Pisaa. Jostain syystä juoksin kuitenkin huomattavasti ajateltua kovempaa. Tuntuma oli kevyt ja syke maltillinen. Omilla ennätysmaratoneilla olen juossut alussa fiiliksellä, joten uskalsin tehdä sen nytkin. Sisareni oli viisas ja otti alun suunnitelmiensa mukaan.

Kisa juostiin historiallisissa ja hienoissa maisemissa. Kuva: Pisa maraton.

Vauhti hiipuu

Ensimmäiset 15 kilometriä Pisan maratonista olivat helppoja, mutta sen jälkeen tunsin olossani, että on hiljennettävä vauhtia. Päivä paistoi Pisassakin yllättävän lämpimästi, ja kaduin hetken sitä, etten ollut laittanut hihatonta paitaa. Heitin irtohihat menemään. Lämpö ei kuitenkaan ollut yhtään niin tukalaa kuin oli ollut lokakuun lopussa Frankfurtissa, ja kisan alku oli luonteeltaan täysin erilainen kuin tuolloin.

Puolivälissä olin vielä noin minuutin edellä tavoitettani eli 3.20-loppuaikaa. Raskas ja väsynyt olo iski kuitenkin aivan liian aikaisin. Päätin juosta sitkeästi eteenpäin kilometri kerrallaan. Frankfurtin keskeyttämisen jälkeen minun ykköstavoitteeni oli päästä maaliin. En ollut tullut keskeyttämään Pisaan.

22 kilometrin jälkeen reitti kääntyi onneksi niin, että aurinko porotti selkäämme, mikä helpotti oloa. Minulla oli ollut oma juomapullo mukana, ja join vettä säännöllisesti. Geelejä otin suunnitelmieni mukaan, sillä energiaa oli saatava tasaisesti.

Keho ja ilme kertoo, ettei ole enää kovin kevyttä menoa. Kuva: Pisa maraton.

Pummi ja vastatuuli

Merenrantapätkällä juostessani maisemat olivat karut ja kauniit, mutta minulla pylly painoi ja jalka oli raskas. 28 kilometrin kohdalla tajusin, että sain heittää hyvästit loppuaikatavoitteelle tälläkin maratonilla, ja myös uusi ennätys alkoi livetä.

29 kilometrin jälkeen meinaisin muutaman muun maratoonarit kanssa juosta harhaan. Huusin spontaanisti suomeksi: ”minne meidän pitää mennä”. Joku viittoi kuitenkin oikean suunnan. Juoksijoiden opastus petti tässä kohtaa kuitenkin huolella. Onneksi tämä pummi oli melko mitätön.

Kun käännyimme takaisin kohti Pisaa, ajattelin, että matkan taittaminen helpottaisi ainakin psykologisesti. Mutta 30 kilometrin jälkeen Arno-joen rantapätkällä tervehtikin yllättävän kova vastatuuli. Maratonillani alkoivat vaikeimmat kilometrit. Vauhtini hidastui huomattavasti, ja syke tipahti pk2-alueelle. En pystynyt pitämään vauhtikestävyysalueen vauhtia yllä. Vaikeinta oli henkisesti, sillä tiesin reitin tsekanneena, että vastatuulta olisi ainakin seuraavat kymmenen kilometriä.

Ei auttanut kuin laittaa tossua toisen eteen. Kilometrivauhti alkoi nyt vitosella eikä nelosella. Tiesin kuitenkin monen maratonin kokemuksella, että jos ei tulisi mitään fataalia, oma peruskuntoni kantaisi maaliin saakka. Minut ohitettiin, mutta myös selkiä tuli vastaan. Jotkut olivat joutuneet laittamaan kävelyksi.

Viimeisillä metreillä askel ei ole enää kovin lennokas! Kuva Pisa maraton.

Maali kaltevan tornin kupeessa

Jossain vaiheessa tuli Pisan kaupungin kyltti vastaan. Vielä viimeisellä juomapisteellä 40 kilometrin kohdalla tartuin minulle tarjottuun vesimukiin ja geelinkin otin viimeisillä kilometreillä, vaikka vaikutus olisi lähinnä psykologinen. Viimeisen kahden kilometrin aikana palasimme kaupunkiin, ja otin lopun todella tarkasti seuraten edellä juoksevien kilpailijoiden selkiä, sillä en halunnut juosta yhdestäkään käännöksestä väärään suuntaan. Yritin lisätä vauhtia, sillä pelkäsin koko ajan, että 3.30-ryhmä saa minut vielä kiinni.

42 kilometrin merkkiä tervehdin helpottuneena. Viimeisillä sadoilla metreillä kiristän vauhtia. Bongaan sisareni, joka kannustaa ja kuvaa. Vähän vielä kiihdytän vauhtia, käännyn vasemmalle kohti loppusuoraa, joka sijaitsee aivan kaltevan tornin lähellä. Viimeiset metrit. Vihdoinkin. Maali.

Sisareni etsii minut varikkoalueelta, halaa aidan yli ja lähes itkee. Hän on tehnyt omalla puolimaratonilla ennätyksen – mahtavaa!

Maalissa: Pisa maraton.

Kuntopiikki oli jo taittunut

Virallinen aikani on 3.28.02 ja nettoaika 3.27.43. Jään tavoitteestani lähes kahdeksan minuuttia. Tämä ei ole minulle kuitenkaan elämää suurempi pettymys, sillä tiesin, että 3.20-alittaminen vaatisi kaikki planeetat suotuisaan asentoon.

Oma maratonkuntoni oli piikattu lokakuun lopun Frankfurtin maratonia varten. Vaikka rakensin melko järkevän treenisuunnitelman Pisaa varten, ennätykseen asti se ei kantanut. Maratonkuntoa on vaikea ja oikeastaan lähes mahdotonta pitää yllä koko ajan, ja oma piikkini oli jo selvästi taittunut.

Olin tuntenut hienoista väsymystä ja huomannut merkkejä siitä, etten ollut ihan optimitikissä. Leposyke oli ollut hieman tavallista korkeammalla, ja vaikka olin tehnyt muutamia hyviä tehotreenejä, samanlainen varmuus omasta hyvästä kunnosta, jota olin tuntenut ennen Frankfurtin maratonia, puuttui.

Olin kuitenkin pysynyt terveenä tautiaaltojen velloessa ympärilläni. Minulla ei ollut mitään menettävää siitä eteenpäin, kun lähtöviivalle pääsin, joten olisi ollut tällä kertaa ihan hullua olla juoksematta maaliin. Sain kokemuksen, sain kropan kipeäksi ja mieleni soittaa jälleen tuttua maratonin jälkeistä bluesia.

Vaikka jälleen kerran päätin, että tämä oli ehdottomasti viimeinen tavoitteellinen maratonini, saatan joutua pyörtämään vielä tämän päätöksen – sillä maratonit ovat parasta, niin kuin totesi Pisassa ikäsarjansa Suomen ennätyksen juossut Katja Järvelä.