Häh, lähdetkö sinä lenkille ilman aamupalaa? Relaa vähän! Sähän olit jo tänään kerran lenkillä. Ei ihmisen kannata maratoneja juosta. Voisit käyttää aikaasi johonkin muuhunkin... Tätä erilaisten kommenttien listaa voisi jatkaa pitempäänkin. Yhteistä niille on se, että ne koskevat juoksemista. Minun juoksemistani.
Kärsivällisesti vastaan, että kyllä ilman aamupalaa voi helposti juosta kevyen lenkin. Keho tottuu. "Relasin" jo kaksikymmentä vuotta, nyt teen jotain muuta. Kesälomalla voi käydä aamulenkillä ja tehdä iltatreenin. Ja tiedän, maratonit eivät ole terveysliikuntaa.
Välillä tuntuu, että ihmisten liikunnalliset harrastukset ovat sellainen vapaasti kritisoitava alue. Jos joku käy useammin kuin kolme kertaa viikossa lenkillä, sitä aletaan helposti pitämään jonkinlaisena hulluutena. Sama voisi päteä vaikkapa joogaan tai saliharjoitteluun.
Kolme kertaa viikossa ei ole kovin paljon. Mutta se on ehkä normi. Jos sen ylittää, muuttuu jonkinlaiseksi himosuorittajaksi, jonka liikkumista voi kuka tahansa arvostella. Aivan vapaasti. Miksi?
Luin Saara Särmän kirjoituksen normeista ja niistä poikkeamisesta. Kun joku poikkeaa jollakin tavalla normista, sitä hämmästellään, kummastellaan ja jopa paheksutaan. Normi on se, mitä ei tarvitse perustella. Normeista poikkeamista pidetään valintana, ja normien mukaista elämistä ja olemista ei. (KS. https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3943867-saara-sarma-normeista-poikkeaminen-hammastyttaa-kummastuttaa-ja-jopa-herattaa-paheksuntaa.)
Särmän ajatukset osuvat. Koska juokseminen kuuluu elämääni useammin kuin kolmena päivänä viikossa, toisinaan tuntuu sille, että sitä pitäisi jotenkin selitellä. Tai siitä nyt ei ainakaan kannata jutella kaikkien kanssa lauantai-iltana kaljalla. Sen sijaan on ihan normaalia puhua lapsista ja parisuhteista. Töistä. Normaaleista harrastuksista.
Liikunnallisia harrastukset ovat sillä tavalla neutraaleja, että niitä on myös helppo kritisoida. Silloin pysytään aika turvallisella alueella. Sen sijaan jos joku vetää perseet kolmena iltana viikossa, sitä kyllä saatetaan hiljaa paheksua, mutta harvemmin sitä kommentoidaan suureen ääneen kadulla tai somessa. Olit taas kaljalla. Vastahan sä eilen dokasit. Sulla on taas krapula.
Särmä ehdottaa ratkaisuksi norminpurkutalkoita: ...niin, että jokainen saisi elää elämäänsä ja tehdä omia valintojaan itselleen luontevimmalla tavalla. Että silti mahtuisi joukkoon ja että silti hyväksyttäisiin osaksi yhteisöä. Annettaisiin yhdessä mennä ja toisten olla.
Juuri näin.
Voi noita kommentteja... Mut on jo aikaa sitten lokeroitu kansioon ”oudot”. Juoksupiireissä ja lähimmäisieni joukossa taas olen tosi normaali. Duunissa mulle todettiin, että jokaisella meistä on addiktionsa. Onneksi sulla se on juoksu.
VastaaPoistaYksi parhaista viime aikoina kuulemistani kysymyksistä: ”Siis mitä? Juoksetko sä sateessa?? Ja ihanko oikeesti sun lapsilla on futistreenit kun sataa?” Jotkut meistä kulkevat selvästi pelkällä mukavuusalueella.
Niin, ja monesti sateessa on aika ihanaa juosta! Toki myönnän, että sateeseen lähteminen ei ole niin kivaa 😅 Sadejuoksun jätän oikeastaan vain silloin välistä, kun on tiedossa joku kisa, enkä halua ottaa mitään turhia riskejä, että vilustuisi tms. Tai jos vettä tulee kuin tynnyristä. Mut hei, on ihanaa olla outo, I feel you 😀
VastaaPoista