PKL

Testaan viimeisen pitkän kiihtyvän lenkin aikana muun muassa maratonkengät.

Kun kuulin ensimmäisen kerran pitkästä kiihtyvästä lenkistä, olin vilpittömästi sitä mieltä, ettei sellaista treeniä voisi ikinä tehdä. Yksinkertaistettuna PKL on siis pitkä lenkki, jonka lopussa juostaan vauhtikestävyysalueella tapahtuva nosto.

Tuolloin olin oppinut nauttimaan hitaista pitkistä lenkeistä, jotka olivat ehkä reilun 20 kilometrin mittaisia. Sen sijaan inhosin kaikkea juoksua, mikä tapahtui vauhtikestävyysalueella. Jälkiviisaana voin sanoa, että osa inhostani johtui siitä, että juoksin säännönmukaisesti vk-alueen treenini liian kovaa.

Olisikin ollut sulaa hölmöyttä alkaa runnoa pitkiä kiihtyviä lenkkejä muutaman vuoden juoksuharjoittelun jälkeen, kun pitkien lenkkien pituuksissa oli vielä paljon viilaamista, samoin vauhtikestävyysalueen treeneissä. Olisin niin sanotusti käyttänyt eräänlaisen valttikortin harjoittelussa aivan liian varhaisessa vaiheessa, ja PKL:t olisivat olleet minulle liian kuormittavia treenejä.

PKL unohtui moneksi vuodeksi. Kunnes sitten keväällä 2016 yhteisissä juoksutreeneissä sovimme, että lähdemme tekemään yhdessä pitkää kiihtyvää lenkkiä. Alku mentiin iisisti, ja jokainen teki nostonsa sitten oman kuntonsa mukaan. Itse juoksin 10 kilometriä PK1-vauhtia, sen jälkeen 10 kilometriä PK2-vauhtia ja viimeiset viisi kilometriä juoksin noin VK-alueen puolivälissä.

Vaatteilla on väliä silloin kun juostaan pitkään, mm. yksikään sauma ei saa hangata.

Se oli siinä, elämäni ensimmäinen PKL – ja olin lähes haltioissani. Vaikka lenkin aikana mietinkin, juoksinko PK2-alueen noston liian lujaa, jaksoin hyvin vielä viimeiset viisi kilsaa. Treeni meni paljon paremmin vauhdillisesti, kuin osasin odottaakaan. PKL tuntui sopivan kovalta, mutta ei liian raskaalta.

Tuolloin oli myös omassa treenaamisessani ensimmäistä kertaa ”tilausta” pitkälle kiihtyvälle lenkille”, joka toisi erilaista ärsykettä harjoitteluun. Pitkät lenkit olivat jo ns. peruskauraa ja niiden mitat olivat pidentyneet, vauhdin pidin edelleen aika maltillisena. Vauhtikestävyysalueen treeneistä ja etenkin maratonvauhtisesta 8-11 kilometrin mittaisesta reippaasta lenkistä oli tullut suosikkitreenini.

Oli hyvä aika nostaa uusi kortti pakasta.

Kevään 2016 jälkeen PKL:stä on muodostunut yksi tärkeimmistä maratonille valmistavista harjoituksistani. Toki peruspitkikset ja reippaat lenkit ovat säännöllisesti juostuna vielä tärkeämpiä, mutta PKL:llä on oma spesiaali roolinsa.

Pyrin juoksemaan 2-3 pitkää kiihtyvää lenkkiä varsinaisen maratonharjoittelun aikana. Perusjakoni on 10 kilsaa PK1-vauhtia, 10 kilsaa PK2-vauhtia ja 8 kilsaa maratonvauhtista reipasta (28 km) - päälle saatan juosta vielä muutaman kilsan loppuverkkaa. Oma räätälöintinsä on siinä, että osaa laittaa PKL:t kalenterissa oikeaan kohtaan.

Pitkälle kiihtyvälle lenkille lähtiessäni valmistaudun tavallista huolellisemmin. Testaan, jos mahdollista, maratonille suunnittelemiani juoksuvaatteita ja lenkkareita, otan mukaan pari energiageeliä sekä juomavyön, josta saan otettua vettä geelien päälle ilman, että tarvitsee pysähtyä juomaan. Pyrin siihen, että tekisin treenin keskeytyksettä (eihän maratonillakaan pysähdytä, ellei ole aivan pakko).

Juomavyötä en käytä yleensä ikinä muulloin kuin pitkällä kiihtyvällä lenkillä.

Ainahan tämä ei onnistu. Viime lauantaina jo kahden kilometrin jälkeen piti viedä takki ja hanskat Eläintarhan kentän pukkariin, koska olin pukenut liikaa päälle. Ulkona olikin lämpimämpi, miltä näytti.

Tänä syksynä Frankfurtin maratonille valmistautuessani jouduin jättämään myös

yhden PKL:n välistä, koska olin kipeä. Viimeisen pitkän kiihtyvän lenkin teen yleensä noin kuukausi ennen maratonia. Tuon lenkin tuntuma, fiilis, vauhdit ja sykkeet kertovat minulle, millaiset speksit voin ja uskallan säätää maratonille.

Pitkä kiihtyvä lenkki tuokin ennen kaikkea mentaalista itsevarmuutta. Nostojen takia pitkiksen keskivauhti on huomattavasti kovempi kuin peruspitkiksen, ja siinä pääsee jo hieman maistamaan maratonin makua.

Joku voisi ajatella, ettei minun tasoiseni maratoonari (PB 3.31.29) tarvitse pitkiä kiihtyviä lenkkejä mihinkään, vaan ne ovat kovempien juoksijoiden juttuja. Kun juoksuvuosia alkaa olla takana jo lähes kymmenen ja maratonejakin melkein saman verran, huomaan tarvitsevani niin fyysisesti kuin psyykkisestikin erilaisia ärsykkeitä. PKL on yksi sellainen.

Sillä monotonisuus tappaa – oli kyse sitten treenaamisesta tai mistä tahansa muusta elämän alueesta.