Kimppamatka Parokselle

Perinteinen kreikkalainen lasiesine, jonka uskotaan suojelevan pahalta.

Kun lähtee 16 nuoren ja neljän aikuisen kanssa viikoksi leirikouluun, kannattaa ottaa oma huone. Leirikoulussa tulee myös vierailtua paikoissa, joissa ei ikinä muuten kävisi. Kreikan Paros on oivallinen paikka tutusta paikalliseen elämään ja kulttuuriin.

Lensimme Norwegianin lennoilla Ateenaan, josta otimme bussin Pireukseen. Matka kesti reilun tunnin, ja olimme perillä vähän ennen puolta yötä. ”Matkanjohtajamme” eli kollegani oli varannut meille etukäteen hotellin, joka sijaitsi muutaman minuutin kävelymatkan päässä pysäkiltä. Illan pimeydessä ja lempeässä lämmössä hengitin paikallisia tuoksuja ja rekisteröin suuren ortodoksisen kirkon ja kesämuotia esittelevät näyteikkunat.

Aamulla jatkoimme lautalla Paroksen saarelle. Matka kesti nelisen tuntia, mutta kuten aina reissun ollessa vasta alussa, aika ei merkinnyt juuri mitään. Peräkannelta ihastelimme Ateenan laajuutta, Attikan niemimaan muotoja ja Egeanmeren aaltoja. Lautta itsessään toi mieleen edullisimmat versiot niistä, jotka seilaavat Helsingin ja Tallinnan välillä.

Etuvisiiri avattiin lautan ollessa vielä liikkeessä. 

Päivä oli vasta puolessa, kun rantauduimme Parokselle. Lautan miehistö avasi etuvisiirin vielä aluksen ollessa liikkeellä, jotta matkustajat saadaan mahdollisimman nopeasti ulos ja uudet sisään. Tällainen tehokkuus on tarpeen varsinkin sesonkiaikoina. Nyt se tuntui lähinnä jännittävältä.

Sympaattinen pieni hotelli

Hotellimme Casa di Roma sijaitsee reilun kilometrin päässä satamasta pääkaupungissa Paroikiassa. Valkoiset seinät, siniset ovet ja tasakatot vastasivat oivallisesti mielikuvaa kreikkalaisista rakennuksista. Pieni allasalue näytti hyvin hoidetulta ja sympaattiselta. Omistaja itse kävi toivottamassa meidän tervetulleiksi.

Isossa porukassa reissatessani tiedän, että tarvitsen aika ajoin omaa aikaa. Oma huone tuntuikin luksukselta. Siisteys ja yksinkertaisuus ilman mitään krääsää teki vaikutuksen, vaikkakin suihkun raanat meinasivatkin vaatia aluksi ydinfysiikan opintoja.

Sunnuntai oli puolipilvinen, ja alkuviikko näytti ennusteen mukaan samalta. Vähän jo mutristelin suutani, mutta kun ensimmäisenä iltana olkapäät ja niska punoittivat, tajusin, että kyllä pilvienkin välistä aurinko paistaa ja suojakertoimia tarvitaan. Paikalliset tosin kertoivat, että kesää odotellaan yhä Paroksella. Meille puolipilvinen päivä oli jo lähes kesää.

Casa  di Roma on pieni, sympaattinen ja siisti hotelli.

Aamulenkki ja kahvia

Maanantaiaamun aloitin niin kuin monesti reissuilla: lenkillä. Olin saanut ohjeet, mihin suuntaan kannattaa lähteä, joten sitä kohti. Aamu oli seitsemän aikoihin jo niin lämmin, että valitsin suosiolla hihattoman paidan ja sortsit. Edellisestä päivästä oppineena laitoin jo lenkille aurinkorasvaa.

Kaupunki heräili vähitellen uuteen päivään. Juoksin rantaravintoloiden ohitse sataman tuulimyllylle ja jatkoin rantaa pitkin. Vajaan parin kilsan jälkeen tie kääntyi sisämaahan, joten jatkoin hiekkaa pitkin pienelle polulle, joka nousi kukkulalle. Seinämät jyrkkenivät, otin iisisti ja kävelin vähän matkaa. Kolmen kilsan jälkeen käännyin ja palasin samaa reittiä takaisin.

Vanhan kaupungin kuja.

Satamassa ihastelin kalastajien verkkokasoja, niiden karua kauneutta. Olin hotellilla jo ennen aamupalaa, joten palasin vähän matkaa takaisin ja kävin ostamassa cappucinon – vajaalla parilla eurolla ostettu kuuma juoma kanelilla maustettuna takasikin lähes täydellisen alun päivälle. Hotellin aamupalalla tarjoiltu kahvi ei vetänyt vertoja erikoiskahville, mutta sitäkin tuli juotua muutama kuppi. Yksinkertainen aamiainen toimi muuten ihan hyvin - kahvin suhteen olen hifistelijä.

Aamupalalla tarjottu kreikkalainen jugurtti oli taivaallista.

Aamupalan jälkeen lähdin vielä yhden oppilaan oppaaksi lenkille. Kilsoja kertyi kaiken kaikkiaan vajaat kymmenen. Juoksun jälkeen tietenkin pulahdus uima-altaaseen ja sitten supermarkettiin.

Kreikkalaista gyrosta, tsatsikia ja baklavaa

Lounaan söimme Brisoladiko-nimisessä ravintolassa. Pitaleipään kääritty porsaanliha kasviksilla ja ranskanperunoilla eli pitagyros oli juuri sopivan tukevaa ja suolaista. Paros kuuluu Kykladien saariryhmään, jossa syödään paljon porsaanlihaa. Myös paikallinen tsatsiki on koostumukseltaan ja maultaan mainitsemisen arvoista.

Pilvinen päivä suorastaan työnsi meidät kohti vanhan kaupungin pieniä kujia ja kauppoja. Ennen kuin huomaisinkaan olin ostanut farkut ja valkoisen puuvillaneuleen sekä pahaan karkottavan lasisilmän tuliaisiksi – se ei kuulemma toimi, jos ostaa itselleen - vaan silmä pitää aina saada joltakin toiselta. (Muutenhan olisin ostanut kaikista isoimman itselleni.)

Maanantai-iltana söimme kreikkalaisen kaavan mukaan taverna Giannouliksessa. Alkuun mm. kreikkalaista salaattia, valkoisia papuja maukkaassa kastikkeessa, erinomaista leipää, tsatsikia ja mätitahnaa. Pääruuaksi porsasta lisukkeilla sekä friteerattua mustekalaa ja lisäksi valkoista kalaa. Jälkiruuaksi tietenkin kreikkalaisten suosimaan baklavaa, filo-taikinasta valmistettua leivonnaista vaniljajäätelöllä.

Kujat ovat hyvin kuvauksellisia.

Kissoja saarella on valtavasti. Kujilla ei voi kävellä näkemättä ainuttakaan kissaa.

Auringonlasku rannalla.

Miehinen kulttuuri

Tiistaiaamuna heräsin kuuden jälkeen lintujen sirkutukseen. Lähdin aamulenkille, valitsin toisen suunnan kuin edellisenä päivänä ja tarjolla olikin huomattavasti mäkisempää tienreunaa. Käännyin varsin pian takaisin, juoksin rantaan ja etsin avoinna olevan kahvilan: aamuhan ei lähde käyntiin ilman kunnon cappucinoa!

Olimme edellisenä iltana päivällisellä puhuneet siitä, että kreikkalainen kulttuuri on hyvin miehinen. Seitsemän jälkeen aamulla kahviloissa istuvat auringon paahtamat paikalliset eri ikäiset miehet kaikessa rauhassa, osa tupakkaa poltellen. Naisia joukossa ei juurikaan ole muutamaa turistia lukuunottamatta.

Tiistain päiväohjelmassa oli patikointia. Matkustimme paikallisbussilla Léfkesin kylään, jossa asuu hieman reilut 500 paikallista. Kävelimme pieniä kujia ja kävimme kreikkalaisella hautausmaalla. Kreikassa kuolleet haudataan muutamaksi vuodeksi, jonka jälkeen luut nostetaan ylös, putsataan ja laitetaan laatikoihin. Brutaalilta kuulostavan tavan takana on kuitenkin järkevä syy: näin säästetään maata.

Léfkesin kylän värejä.

Kreikkalainen hautausmaa.

Ikivanhalla patikointireitillä

Bysantin aikainen patikointireitti halkoo kukkuloita, ja sen varrella kukkivat kymmenet eri kukat, joista osaan mainita vain unikon. Luonnonvaraisena kasvaa myös yrttejä, kuten timjamia, jonka tuoksun tunnistin. Kävely oli hyvin meditatiivista. Katse hakeutui siihen, mihin seuraava askel painautuu. Jonomme liikkui mittarimadon tavoin kohti ensimmäistä huippua ja sitten seuraavaa, kunnes oli vuoro laskeutua Prodromoksen kylään (nimi tarkoittaa kylää ennen tietä).

Prodromoksesta jatkoimme kohti Marpissaa, missä sujahdimme pienille kujille. Hyvä paikallinen lounas maistuikin noin kahdeksan kilometrin patikoimisen jälkeen. Matkustimme takaisin Paroikiaan paikkallisbussilla.

Bysantin aikainen patikointireitti.

Lounaspaikka Marpissassa.

Pilvinen päivä sopi hyvin patikoimiseen, eikä meitä haitanneet sadekuurotkaan. Bussimatka oli sinällään elämys. Alkumatkasta auton täyttivät paikalliset koululaiset, joista lähti aivan kamala ääni – jos olin siihen saakka kuvitellut, että suomalaiset lapset ovat äänekkäitä, se ei ollut tähän verrattuna mitään. Vaikka matka Paroikiaan kesti puolisen tuntia, ehdin melkein nukahtaa. Liikunnallisen aamun jälkeen otinkin puolentoista tunnin siestan.

   

Italialaista pitsaa Paroksella

Koska olimme parina päivänä syöneet kreikkalaista ruokaa, tiistai-iltana oli pitsan vuoro. Kaupungin kapeiden kujien keskeltä löytyy pitseria Cuore Rosso, jonka terassilla on köynnöskatto. Pitserian omistajat olivat ensin tulleet Parokselle töihin, hankkineet rahaa ja sitten avanneet oman ravintolan. Pitsaopit he hakivat Napolista.

Traditionaalisessa italialaisessa uunissa paistetut pitsat olivat maukkaita, yksinkertaisia ja tehty hyvistä raaka-aineista. Erityisesti itseäni viehätti se, etteivät täytteet lilluneet rasvassa ja pohja oli ohut. Saimme vielä jälkiruuaksi Nutella-pitsaa, jota kannattaa ainakin kerran elämässä maistaa!

Erinomaiset raaka-aineet ja ohut pohja takaavat makunautinnon.

Pitserian seinäkoristelua.

Kylmäävä kohtaaminen koiran kanssa

Keskiviikkoaamuna heräsin jälleen lintujen sirkutukseen noin 6.20. Lähtiessäni lenkille ja laittaessani huoneen ovea kiinni tunnistin läheisellä katolla istuvan aamuherättäjäni melko varmasti varpuseksi. Juoksin paremmaksi havaittua reittiä pitkin kolme kilsaa ja jatkoin vielä edessä häämöttävälle uimarannalle. Koska juoksu maistui, jatkoin matkaa kohti niemennokassa häämöttävää pientä, sinikattoista ja valkoseinäistä ortodoksista kirkkoa.

En tiedä miksi, mutta hiljaiselle kirkolle yksin mennessäni tein ristinmerkin. Ortodoksit vetävät poikkiristin oikealta vasemmalle ja niin minäkin tein. Kiersin kirkon, tein ristinmerkin uudelleen ja palasin polkua pitkin takaisin tutulle reitille. Uimarannalla, jonka hiekkaa pitkin olin juossut hetkeä aikaisemmin, oli nyt haukkuva koira. Lähestyin koiraa, ja vaikka mielessä kävikin, pitäisikö kiertää, jossakin uhmassani jatkoin matkaa – aloin kuitenkin kävellä.

Kirkkoja ja kappeleita on saarella paljon.

Koira rekisteröi myös minut ja läheni, jatkoi haukkumistaan ja murisemistaan. Vaikka yritin olla rauhallinen, pelko tuntui koko kehossa. Juttelin eläimelle niin lempeästi kuin kykenin ja jatkoin kävelyä veden rajassa, koira seurasi parin metrin päässä, murisi ja haukkui. Mielessäni välkkyivät jo kuvat, miten piski hyppää ja iskee käteeni kiinni terävillä hampaillaan. Mietin hetken pakenemista veteen, mutta jatkoin kuitenkin vain juttelua ja etenemistä.

Kun poistuin tämän musta-valkoisen vanhan vahdin reviiriltä, koira lopetti seuraamiseni, vaikka jatkoikin haukkumistaan. Päätin, etten enää ikinä kävele murisevaa koiraa kohti, vaan kierrän sen. Mietin myös jonkun ehdottamaa keinoa, että pitäisi olla jotakin ruokaa mukana, mitä voisi heittää koiralle. Ajatus vanhat nakit taskussa juoksemisesta ei kuitenkaan houkuttele.

Jatkoin kohti kallioita ja polkua. Rauhoituin ja ajatus palasi ristinmerkkeihin. Vaikka tiedänkin jumalasuhteeni, mietin, sainko kuitenkin jonkinlaisen ylimääräisen suojelun kirkolla käydessäni. Loppumatkasta törmäsin kollegaani, joka oli lähtenyt aamukävelylle. Haimme kahvit leipomosta ja kollegani näytti minulle edullisen kenkäkaupan sekä opasti minulle, mistä lähtee reitti mäessä sijaitsevalle luostarille, jonne voi myös juosta.

Aukio, jonka laidalla olevasta kahvilasta hain monet cappucinot aamuisin.

Kuvanveistäjän kotona

Päiväohjelmassamme oli vierailu ranskalaisen kuvanveistäjän Jean Babtiste Leullierin luokse. JB veistää marmoria ja saimmekin selkeällä englannilla hyvän opastuksen marmorin käyttöön kuvanveistossa. Kykladien saarien valkoisin marmori on peräisin viereiseltä saarelta Naxokselta, kun taas Parokselta louhittava marmori on harmaampaa. Kiiltävä pinta veistoksiin saadaan hiekkapaperin ja veden avulla - mitään kemikaaleja ei käytetä.

JB:n kotoa kävelimme läheiseen kylään, otimme bussin ja palasimme syömään pitagyrokset hyväksi havaittuun rantaravintolaan. Koska aurinkokin oli vetäytynyt pilvestä, siesta-aika kului altaalla maaten – pikku pulahduskin oli otettava.

Tutustuimme kuvanveistäjän JB Leullierin kotiin, jossa hän myös työskentelee.

JB:n veistoksia.

Hiekkapaperia käytetään teosten pintojen hiomisessa.

Matkalla kuvanveistäjän talolle näimme satoja unikoita.

Tippukiviluola ja Lordi Byronin nimmari

Torstaiaamuna nukuin vähän pitempään, minkä mahdollistivat korvatulpat. Aamupalan jälkeen kävelin vielä kahville kaupungille, Kakao-nimisen mestan terassilla nautin cappucinoni ja ihailin rakoilevaa taivasta. Muutaman päivän oli ollut pilvisempää, mutta nyt säästä näytti tulevan aurinkoinen.

Kakaon terassilta näkee merelle.

Päiväohjelmassamme oli retki viereiselle Antiparoksen saarelle. Paroksen kyljessä makaava saari tunnetaan tippukiviluolastaan ja muun muassa siitä, että näyttelijä Tom Hanksilla on siellä oma talo. Hanks ei kävellyt meitä kylän raitilla vastaan, sen sijaan bongasimme mm. runoilijan Lordi Byronin nimmarin tippukiviluolasta. Myös muun muassa Aleksanteri Suuri on käynyt luolassa.

Näkymä tippukiviluolan ulkopuolelta.

Parokselta pääsee Antiparokselle lautalla.

Yllätyin siitä, ettei alas luolaan meneminen ahdistanut sen enempää. Valtavia tippukiviä katsellessa mieleen tulee ajatus, että toisinaan luonto on paras kuvanveistäjä. Luolasta löytyy myös maailman vanhimmat stalaktiitit.

Perjantaiaamun aloitin kymmenen kilometrin ”paastolenkillä” eli en syönyt mitään ennen lenkkiä, join vain vähän vettä. Lähdin puoli seitsemän jälkeen liikkeelle ja tunsin, että päivästä on tulossa jälleen kuuma ja kaunis. Koska lämpimiä päiviä ei reissun aikana ole ollut yhtään liikaa, viihdyin perjantain hyvin uima-altaalla. Kävin ostamassa myös viimeiset tuliaiset ja illalla ehdimme vielä tutustua Nick’s Burgerin tarjontaan.

Tippukiviluolan 411 porrasta pitkin pääsee laskeutumaan noin sadan metrin syvyyteen. 

Saari tutuksi oppaan johdolla

Lauantai oli matkustuspäivä. Koska edessä oli yli 14 tuntia matkustamista, kävin aamulla juoksemassa. Nousin viimeistä kertaa kukkulalle, jossa olin käynyt useana aamuna kääntymässä. Loin kiitollisen silmäyksen veden toisella puolella siintävälle Paroikian keskustalle. Tein ristinmerkin ortodoksien tapaan sekä muutaman aurinkotervehdyksen.

Olisin mielelläni jäänyt vielä toiseksikin viikoksi Parokselle juoksemaan ja nauttimaan saaren tarjonnasta, mutta leirikoululle viikko alkaa olla maksimipituus. En tiedä, palaanko enää koskaan Parokselle tai Kykladeille - mutta jos palaan, tunnen paikat. Suuri kiitos tästä kuuluu kollegalleni, joka on asunut Paroksella ja tuntee saaren kuin omat taskunsa.

Kenelle Paros sopii?

- Polkujuoksijoille ja patikoijille.

- Toukokuussa niille, jotka eivät tykkää turistirysistä.

- Pienen paikan eleganssista nauttiville.

- Niille, jotka sietävät siirtymistä useammalla eri välineellä kohteeseen.

- Niille, jotka haluavat vuokrata auton ja kiertää saaren kylissä.

- Kykladien saarihyppelystä kiinnostuneille.

- Leirikoululaisille mm. saaren turvallisen liikennekulttuurin takia.

Pireuksessa oli lämmintä paluumatkalla. Kuvassa kreikkalainen keltainen taksi.