"Maasto on raastoa!"

Peltopätkällä SAUL:in SM-maastojuoksukisassa Janakkalassa.

Ilmoittauduin mukaan SAUL:in eli Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maastojuoksukisaan viimeisenä mahdollisena päivänä. Päätös ei sinällään ollut vaikea, koska näytti sille, että oman seurani Helsingin Juoksijoiden naisten joukkueesta puuttuisi yksi juoksija. Ajattelin, että voin jo hyvin kisata, vaikka Pariisin maratonista onkin kulunut vain muutama viikko. Keho ei tietenkään ole palautunut, mutta olo on ollut muuten yllättävän hyvä, ja juoksu on sujunut kevyesti.

Päätöstäni siivitti se, että olin potenut pientä maratonin jälkeistä bluesia. Mietin, että viimeistään sitten, kun pääsen juoksemaan maastoon, kaikki haikeudet unohtuvat ja tilalle tulee realismi. Olen nimittäin kuullut useasti, että maastojuoksu on raastamista, ja itsellänikin on siitä kokemus Vierumäeltä muutama vuosi sitten. Kuuma kisa (pitkät mustat trikoot jalassa), ja olisin keskeyttänyt, jos olisin kehdannut. Radan varrella oli kuitenkin sen verran katsojia ja kannustajia, että oli pakko juosta maaliin.

Kunnon kisamaski

Kisa-aamuna olo on aika löysä enkä juurikaan jännitä. Vedän sen verran kovat meikit naamaan, että hetken mietin, olenko menossa kilpailuihin vai kapakkaan. Meidän autokunnallemme tulee vähän kiire kisapaikalle Janakkalaan, enkä oikeastaan muista jännittää kisaa, kun mietin, ehdimmekö varmistaa osallistumisemme. Olemme kuitenkin paikalla noin vartti ennen varmistamisen sulkeutumista, ja muodollisuudet saadaan hoidettua.

Yleensä arvon jotain kisavaatteisiin liittyvää. Pariisista viisastuneena päätän tänään juosta sortseilla ja pitkillä sukilla, ne kamalan kuumat pitkät mustat trikoot saavat jäädä repun pohjalle. Olin napannut tiikeribalsaminäytteenkin mukaan, jotta voisin laittaa sitä reisiin. Kun alan leikata näytepakettia rikki, tajuan, että kyseessä on eräänlainen mainoshenkinen "joulukuusenkoriste", jonka sisällä on vain pehmustetta.

Teltassa ennen lähtöä - lähes valmiina!

Lähtöalueella verkkareita päältä kuoriessamme höpöttelemme niitä näitä seurakavereiden kanssa. Kaksoissisareni kanssa arvomme, kumpi peesaa kumpaa. Olen ajatellut juosta siskoni perässä ja hän minun. Hieman hankala kuvio.

N45-sarjassa juostaan kolme kertaa noin kahden kilometrin rata. Pukuhuoneessa kuulin, että radalla on muutama kovempi mäki, mutta lyhyttä pelto-osuutta lukuunottamatta reitti on hyvin juostavaa alustaa. Pukkareissa olin arponut myös, juoksenko vanhoilla suunnistuskengillä, mutta hylkäsin ajatuksen, koska olin unohtanut ottaa teippiä mukaan. Kengissä on niin liukkaat nauhat, että ne olisi pitänyt teipata. Ajatus siitä, että kesken kovimman raaston kengännauha aukeaa, ei houkuttele.

Ensimmäiset kaksi kilsaa

Ryhmittäydymme Helsingin Juoksijoiden joukkueena lähdössä liki toisiamme. Tiedän, että Essi ja Anu menevät menojaan, mutta sisareni kanssa saatamme vetää hyvän keskinäisen kisan. Olen ajatellut ottaa ensimmäisen kierroksen rauhassa, hakea vauhtia ja tuntumaa, mutta kun starttipistooli pamahtaa, juoksen kuin viitapiru olisi kantapäilläni. Oikeasti siellä on vain kaksoissisareni ja muutama muu.

Pellolta rata kiertää maastoon, alavalle pätkälle, jonka jälkeen on ensimmäinen pieni nyppylä. Otan jo alussa kaikki kurvit tarkasti ja haen lyhyintä reittiä. Nyppylän jälkeisessä alamäessä annan palaa, sillä osaan juosta alamäet melko kovaa. Seuraavaksi edessä onkin reitin kovin mäki, vedän varmasti, mutten kuitenkaan käsijarru päällä.

Lähtö - Helsingin Juoksijoiden naiset ovat ryhmittyneet söpösti samaan kasaan kuvan keskellä.

Ekan kilsan aikana tuntuu, että jalat ovat tosi raskaat. Mietin, miten niillä jaksaa juosta vielä viisi kilsaa. Yritän lohduttaa itseäni, että rata tuskin on ihan kahta kilsaa. Ei paljon auta! Ison ylämäen jälkeen taas alamäkeen, jossa laitan uuden vaihteen päälle. Näissä laskuissa ohitan aina muutaman kilpailijan, jotka kuitenkin sitkeästi vetävät ohitseni alamäkien jälkeen. Kisa on todellakin alkanut!

Jälleen tulee pieni nyppylä ja sen jälkeen kunnon alamäki, joka kaartaa vasemmalle. Odotan, että kaksoissisareni rynnii ohitseni. En kuitenkaan katso taakseni - niin ei kuulemma koskaan saa tehdä. Alamäen jälkeisellä tasaisella osuudella katson sykettä, joka kertoo, että voin ihan hyvin kiristää vauhtia. Teen näin.

Radan lopussa on vielä loiva nousu, jonka jälkeen ollaan pian uuden kierroksen alussa. Ensimmäiset kaksi kilsaa takana, sydän hakkaa, mutta jalat ovat keventyneet. Edessä on muutaman tutun juoksijan selkä, mietin, pysynkö tänään kannassa kiinni vai en.

Psyykkisesti kovin kierros

Kisoissa, joissa juostaan useampaan kertaan sama kierros, minulle on aina psyykkisesti vaikein toiseksi viimeinen lenkki. Niin tänäänkin. Päätän juosta pätkä kerrallaan, ensin pelto, sitten hyvin juostava alava osuus, ensimmäinen nyppylä ja niin edelleen.

Vaikka kukaan ei voi juosta minun puolestani, reitin varrella olevien oman seuran tuttujen sekä muiden tuntemattomien kannustajien tsempit psyykkaavat. Vaikka mielessä käykin, jaksanko loppuun saakka, muutaman hyvän päänahan ottaminen antaa lisäpotkua. Tajuan, etten ole ainoa, jota väsyttää ja hapottaa, mutta vielä on jalan noustava. Sisarenikaan ei ole kiirinyt ohitseni, ja kannustushuudoista päätellen ei ole ihan kintereilläni. Taakse en edelleenkään katso.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni kuuluttaja kertoo, että olen omassa sarjassani neljäntenä. Yllättävä tieto, joka vaikuttaa kohottavasti mielialaan. Päässäni pyöri ajatus, että toivottavasti pystyn pitämään vauhdin ja heti seuraavaksi nälkäisempi lause, miten kaukana edessä on N45-sarjan kolmas.

Kohti viimeistä kierrosta!

Selkiä kiinni viimeisillä kilsoilla

Askel tömisee pellolla, ensimmäinen selkä kiinni, ei ole kuitenkaan minun sarjalaiseni. Pellon reunalta metsän laitaan loivalle pitkälle pätkälle. Vielä on matkaa. Tutut kannustavat, "jaksaa, jaksaa" - kuuluu jostakin. Nyppylältä alamäkeen, jälleen yksi kilpailija kiinni, en kuitenkaan huomaa laittaa selässä olevaa sarjatunnusta mieleeni. Alamäkeen, jonka jälkeen vielä kovin nousu - viimeistä kertaa.

Varmasti, mutta kiihdyttäen vedän mäkeä ylös. Hieman kapeasti vasemmalta ohitan seuraavan selän. Tälle juoksijalle huudetaan, että käytä käsiä. Minäkin päätän käyttää. Hengitys on kovilla, se pitää ääntä, mutta ei vingu samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Sitten alamäkeen, jossa yritän räkäistä, mutta limat jäävät roikkumaan ja painuvat jonnekin omille vaatteilleni ja säärilleni. Vielä vaan on jaksettava.

Kelloon en ole katsonut ensimmäisen kierroksen jälkeen. Ei tarvitse. Tiedän juoksevani omilla limiteilläni. Tasaisella juostavalla pätkällä otan koneesta vielä irti sen, minkä saan. Sitten viimeiseen ylämäkeen. Hengitys on kovaa, vielä käsiä mukaan. Mäen päällä joku tuntematon tsemppaa, kaarran pellolle ja kohti maalia. Lujaa, mutta niin, että askel pitää. Nyt ei ole varaa kompuroida.

Ensimmäinen aikuisurheilun henkilökohtainen SM-mitali

Kuulen juoksevani pronssille, huh! En tiedä, missä vaiheessa menin kolmosen ohi. Kurkkuun sattuu, sammutan kellon, joka näyttää reilua 27 minuuttia. Olen yllättynyt ja ihmeissäni siitä, että kolme viikkoa maratonin jälkeen pystyn näin hyvään suoritukseen. Jatkan kohti lähtöaluetta, jossa kippaan pari mukia urheilujuomaa.

Sisareni vetää maaliin hyvällä loppukirillä. Hän toteaa, ettei tänään ollut mahdollisuuksia keskinäiseen kisaan. Höpöttelemme helpottuneina tuttujen kanssa ja vähän tuntemattomienkin, jokainen tiivistää muutamaan sanaan omat tuntemuksensa.

Viralliseksi ajakseni tarkentuu 27.03, jolla saan pronssia N45-sarjassa. Vaikka en ole mitalien ja pokaalien perään, tämä pronssi maistuu. Se on ensimmäinen henkilökohtainen aikuisurheilun SM-mitalini. Janakkalasta palaan kotiin kahden mitalin kanssa, sillä naisten joukkueemme saa lisäksi hopeaa N30-sarjassa.

"Run like hell" - sain ohjeeksi tänäänkin, ja niin taisin tehdä.

Ensimmäistä kertaa aikuisurheilijoiden SM-kisojen podiumilla henkilökohtaisessa kilpailussa.