Kiss my Turku - vitosen enkkajuoksu

Kesäinen Turku suorastaan kutsuu jäämään.

Tämä on se teksti, jonka kirjoittamisesta haaveilin jo heinäkuussa. Tuolloin kävin juoksemassa kympin kisan Hämeenlinnassa ja petyin pahasti. Olin ajatellut kirjoittaa nasevan raportin enkkajuoksusta, mutta toisin kävi. Tuli tilitys pettymyksestä.

Suomen Aikuisurheiluliiton eli SAUL:in yleisurheilun SM-kisat Turussa (9.-11.8.) tarjosivat balsamia haavoilleni. Olin kaukaa viisaana ilmoittautunut vain vitoselle, koska ratakymppi juostaan vasta sunnuntaina iltapäivällä. Kokemuksesta tiedän, että jos kisaa pitää odottaa koko viikonloppu, hermot joutuvat turhan koville. Vitonen juostaisiin jo lauantaina.

Olen aina tykännyt Turusta (käyn siellä lähinnä kesäisin). Suunnittelin jääväni kaupunkiin koko viikonlopuksi fiilistelemään vielä jäljellä olevaa suvea. Hotelli jäi kuitenkin varaamatta, ja siinä vaiheessa, kun asiaan heräsin, hotellit oli täyteen buukattuja. Lähdin siis Turkuun junalla lauantaiaamuna vain pikavisiitille: juoksemaan vitosen.

Kerrankin lähdössä hymyilytti! Kuva: Kirsi Niemi.

Hyväntuulisena radalle

Vielä Turun katuja Paavo Nurmen kentälle astellessani mietin, pitäisikö kuitenkin yrittää saada hotellihuone. Kaupunki näytti parasta puoltaan: aurinko paistoi, jokilaivat kelluivat Aura-joen varrella, Turun tuomiokirkko kurkotteli kohti korkeuksia ja terassit olivat syntisen kutsuvia. Lämmin sää tarkoitti myös yhtä asiaa: tulisi kuuma kisa!

En tiedä, johtuiko hyvä fiilikseni Turusta, mutta en ottanut kisapaineita lämmöstä enkä oikeastaan mistään muustakaan. (Paavo Nurmen kentän mittari näytti välillä jopa +28, mutta siinä taisi olla muutama aste liikaa.) Tiesin, että vitonen on juostavissa vähän lämpöisemmälläkin säällä. Edeltävien viikkojen treeneissä kroppa oli tuntunut vahvalta ja lihakset palautuivat hyvin. Edellisenä iltana kevyen lenkin sisällä tehty kisavauhtinen kilsa oli ollut hieman raskas, mutta laitoin sen työviikon piikkiin ja sen, etten ihan kamalasti kevennellyt treeniä ennen kisaa.

Radalle lähti siis toisin sanoen kerrankin hyväntuulinen nainen, joka toki jännitti kisaa, mutta turhat psyykkiset häröilyt olin onnistunut välttämään.

Omassa kuplassa

Lähtöalueella kastelin pään vedellä ja laitoin bileaurinkolasit päähän. En ollut koskaan aikaisemmin juossut niillä yhtään kisaa, mutta ajattelin, että heitän sitten pois, jos eivät pysy päässä, vanhatkin jo ovat. Lisäksi aurinkolasien takana saan olla ikään kuin omassa kuplassani. Minulla oli myös selkeä suunnitelma: lähtisin juoksemaan 4.20-vauhtia ja kiristäisin, jos siihen olisi varaa. Tosin kuumat olosuhteet eivät paljon puoltaneet nopeampaa etenemistä. Sykkeet tulisivat nousemaan lopussa tavallista enemmän. Muutaman tutun juoksijan kanssa speksattiin vielä vauhteja ja asetuimme lähtöviivalle.

Ensimmäinen kilsa menee lähes sekunnilleen suunnitelmien mukaan, otan manuaalisesti kierrosajan, 4.19. Vedän meidän pientä porukkaa. Etusuoralla on snadisti vastatuulta ja mielessä käy, että tässä olisi hyvä juosta peesissä. Juoksu tuntuu ihan hyvältä, mutta ei tee mieli kiristää. Toinen kilsa menee vauhdilla 4.21. Vahvasti kiinni tavoitteessa, anaerobinen kynnys 168 menee rikki.

Yhtä paljon kuin Turusta, olen aina pitänyt vitosen kisasta. Se on kova, mutta puolet lyhyempi kuin kymppi. 2,5 kilsan kohdilla tajuan, että ollaan jo puolimatkassa. Silti on vielä kierroksia jäljellä. Yritän vetää tasaisesti 4.20-vauhtia. Jo alkumatkasta tein sen päätöksen, etten jää yhtään hitaampaan peesiin roikkumaan.

Paavo Nurmen kentällä oli lauantaina lämmintä. Mittari näytti pahimmillaan +28.

Vuorovedoin

Vaajakosken Kuohun Niina Akgunin kanssa juoksemme samaa vauhtia ja ilman sen suurempia suunnitelmia vetovastuu vaihtelee. Pari tuulista etusuoraa juoksen tiiviisti Niinan selän takana, jossakin kaarteessa lenkkarimme hipaisevat toisiaan, pyytelen anteeksi ja teen vähän tilaa. Matka jatkuu. Jossakin kohtaa otan taas vetovastuun.

Kaksi ensimmäistä kilsaa pystyn ottamaan manuaalisen kierrosajan, mutta sitten käy niin kuin aina ennenkin, kisa imaisee mukaansa, menen vähän sekaisin kierroksista, enkä enää muistakaan ottaa kilsa-aikoja. Lisäksi Turussa kierrostenlaskijat ovat todella skarppeja ja pitävät meidät juoksijat hyvin ajan tasalla, montako kierrosta on vielä jäljellä.

Viisi kierrosta. Kaksi kilometriä. Päätän mennä kierros kerrallaan. Sykkeet paukkuvat yli 170:n, mutta niin vitosen kisassa pitääkin. Juokseminen tuntuu kuitenkin sille, mille sen pitääkin tuntua: hyvällä tavalla pahalta.

Psyykkauksen merkitys

Hämeenlinnan kympillä kärsin hengitysongelmista, jotka alkavat yleensä kolmen kovavauhtisen kilsan jälkeen. Kuulostelen hengitystäni tänään, ei mitään vaikeuksia. Neljäs kilsa saattaa olla kisan hitain, ainakin Polarin automaattisten kilsojen mukaan, mutta grafiikassa on jokin ihme notko, joka näyttäisi vahdin hidastuneen kunnolla. Mitään tällaista en muista tuolla kilsalla todellisuudessa tapahtuneen.

Ihmisen mieli on merkillinen, se ikään kuin huomaamatta yrittää välillä viestittää, pitäisikö hiljentää. Ei pidä! Vaikka olenkin sitä mieltä, että hyvä kisatulos tulee yleensä silloin, kun fysiikka on kunnossa, psyykkauksella on näissä tietyissä paikoissa tärkeä rooli. Kun kroppa alkaa väsyä ja on kovilla, yritän kaivaa myönteiset sloganit, ajatukset ja mielikuvat: run like hell, enää kolme kierrosta, tätä varten on treenattu, maalissa helpottaa ja junassa meen ravintolavaunuun kaljalle.

Viimeinen kilsa on sinnikkästä työtä. Jalka siirtyy toisen eteen. Enää kaksi kierrosta, sykkeet paukkuvat. Jonkinlainen havahtuminen, kun viimeinen kierros alkaa, maalikello näyttää aikaa kuluneen noin 20 minuuttia. Vika kierros pitäisi juosta noin 1,40-vauhdilla, jotta enkka paukkuisi. Paljon muuta en tajua. Niina juoksee kannoilla, ja me molemmat saamme kannustushuutoja.

Turussa on muutakin kivaa kuin urheilukenttä.

Katse maalikellossa

Loppusuoralla Niina vetää ohi, enkä pysty tähän kiriin vastaamaan. Juoksen itse kuitenkin niin lujaa kuin jaloistani saan irti, katse maalikellossa, viivan jälkeen kurvaan nurmelle, nojailen polviin ja sitten on pakko istua. Kamala jano, mutta jossain takaraivoissa tykyttää, että se enkka taisi kuitenkin tulla.

Tällaisia kisoja tarvitaan, jotta jaksaa motivoitua vetämään lenkkarit jalkaan uudestaan ja uudestaan. Kiitollisin olen siitä, että lihakset ja hengitys toimivat kuumissakin olosuhteissa. Se, mitä on tapahtunut Hämeenlinnan kympin ja Turun vitosen välillä tiivistyy sanaan rauta!

Olen kärsinyt raudanpuutteesta, ja se on varsinainen akilleenkantapääni. Heinäkuun lopulla sain kunnon annoksen rautaa suoraan suoneen, koska veriarvoni olivat tippuneet liian nopeasti ja etenkin hemoglobiini oli matala. Teimme lääkärini kanssa päätöksen, että korjataan tilanne heti, eikä jäädä odottelemaan. (Minun on näköjään turha lähteä kisaamaan, jos hemoglobiinini on viitearvojen alarajalla 117 tai sen alle.)

Polarini mukaan viimeinen kilsa meni Turussa vahdilla 4.12, selkeästi kisan nopein kilsa, eli kiihtyvä juoksu, mikä oli myös tavoitteeni. Viralliseksi ajakseni tarkentui 21.36,22. Olen juossun vitosen epävirallisella reitillä aikaan 21.42, joten nyt mentiin kirkaasti tämän alle - ja vielä helteessä!

Omassa sarjassani N45 olen viides ja vika, mutta myös taso on kohtuullisen kova, mestariksi juoksi Laura Manninen (KU-58). Niina juoksi hienosti omassa sarjassaan N40 pronssille - jos olisin kisannut vielä tässä vanhassa sarjassani hänen kanssaan, loppukiritappio olisi pienesti harmittanut, mutta nyt ei lainkaan!

Kiss my Turku - kiitos! Enkka maistuu aina!

Ja kalja - ravintolavaunua ei junassa kotimatkalla ollut, mutta oluen sai kärrystä.