Rakkaudesta lajiin

Näitä hetkiä muistelen nyt kaiholla. Olen juuri tullut maaliin maratonilta viime keväänä Pariisissa. Olen kuvassa oikealla alareunassa, ensiapuhenkilön vieressä. Kävelin tuosta nojaamaan suoja-aitaan ja itkuakin tuhersin. Maalikello näyttää bruttoaikaa, nettoajakseni tarkentui 3.22.35. Kuva: MarathonFoto.

Ilmoittautuessani Hampurin maratonille viime vuoden loppupuolella en voinut kuvitellakaan, että kisa siirrettäisiin pandemian vuoksi. Helmikuun lopulla, kun koronavirus oli jo aloittanut leviämisensä, tämä mahdollisuus kävi mielessäni. Tilanne eskaloitui hyvin nopeasti. Niin siirtyi Hampuri, mutta myös varasuunnitelmani Helsinki Spring Marathon. Kevään kisakalenteri tyhjeni Aktian kymppiä ja Karhu-viestiä myöten.

Samalla siirtyivät kaikki kevään tavoitteeni. Etapit, jotka rytmittivät treeniäni.

Tavoitteellisena kilpakuntoilija kävin tässä vaiheessa eräänalaisen Jaakobin painin itseni kanssa. Mielessäni pyörivät kysymykset, miten ja miksi treenaan, kun ei ole kisoja, joissa voisin mitata tuloskuntoni. Minua olisi ehkä harmittanut vähemmän, jos oma kuntoni olisi ollut paska. Mutta ei, olin/olen edelleen elämäni juoksukunnossa.

Kävin läpi oman pettymykseni ja vitutukseni. Annoin niille aikaa, enkä yrittänytkään kieltää negatiivisia tunteitani. Perspektiivi löytyi vähitellen. Olin terve, voisin juosta, vaikka en lappu rinnassa.

Aina ei ole helppoa, mutta muistan silti Frankfurtin maratonin yhtenä "helpoimmista" maratoneista, joita olen juossut. Frankfurtissa 2018 alitin ensimmäisen kerran ajan 3.30. Kuva: MaratonFoto.

Kallisarvoiset rutiinit

Jatkoin juoksemista. Tein tehotreenini ja pitkikseni, kuten olin kalenteriin merkannut. En vähentänyt viikkokilsojani enkä salitreenejäni. Kahdeksan minuutin vetoja pohjoisbaanalla auringonpaisteessa luukuttaessani en muistanut maailman murheita, endorfiinipöllyssä kaikki näytti hetken aika kauniilta. Pasilan betoninen maantiesiltakin.

En edelleenkään tiedä, milloin juoksen seuraavan kisani. Itselleni on ollut kuitenkin tärkeää jatkaa juoksemista. Elän edelleen rytmissä kaksi kovaa viikkoa, yksi kevyt. Vaikka kalenterissani maraton on viivattu yli, elän ikään kuin se vielä juostaisiin.

Fyysinen treenaaminen menee omalla rutiinillaan, mutta olen alkanut ymmärtää, että tämä on hyvä paikka treenata myös omaa psyykettä. En tiedä tuon taivaallista mentaalisesta harjoittelusta ja ohitan sujuvasti mindfulnessmainokset. Mutta koko maan sulkenut poikkeustila pakottaa ainakin minut kohtaamaan omat heikkouteni, akilleenkantapääni ja epävarmuudensietokykyni. Miten jatkaa eteenpäin, kun mikään ei ole varmaa.

Kun omalta ahdistukseltani on leikkaantunut pahin kärki, huomaan, miten kallisarvoisia rutiinit ovat. Aamupalat ja lounaat, treenit ja työ. Olisi iso karhunpalvelus jättää juoksut väliin.

Viimeiset metrit San Sebastianin puolimaratonilla marraskuussa 2019.
Aikaa vastaan juostaan tässäkin. Kuva MarathonFoto.

Kilometrit kantavat

Tavoitteellisena kilpakuntoilijana uskon siihen, että nämä kilometrit, tehotreenit ja pitkikset kantavat paitsi nyt myös tulevaisuudessa. En ehkä pääse ulosmittaamaan maratonkuntoani tänä keväänä, mutta uusi mahdollisuus on todennäköisesti jo ensi syksynä. (Kesällä en maratoneja yleensä juokse, on liian lämmintä, ja tämän kevään kuntopiikki on ensi kesänä jo taittunut).

Minulla säilyy Polar Flow'ssa konkreettinen data treeneistäni, ja kun valmistaudun seuraavaan maratoniini sitten joskus, voin hakea vertailukohtaa tästä keväästä: miten kulkivat reippaat treenit, vedot, pitkikset ja pitkät kiihtyvät lenkit.

Tämän kevään merkitys päälleni voi olla suurempi kuin arvaankaan - tai sitten ei. Jos ja kun olot jonakin päivänä normalisoituvat, totun taas helposti perusarkeen ja juoksukisojen itsestäänselvyyteen. Näinhän sen pitääkin mennä. Elämä jatkuu eikä menneessä märehditä. Jotakin siitä voi kuitenkin oppia.

Punaisella matolla ja lähes maalissa Frankfurtissa. Ikumuistoisia hetkiä, joista ei kuitenkaan muista juuri mitään. Kuva: MaratonFoto.

Miksi juoksen

Toivon, että muistan seuraavaa kisaa jännittäessäni sen tympeyden, kun kisat peruttiin: että osaisin jollakin tavalla iloita kilpailemisesta kaikkine tunteineen. Toivon, että muistan, miten tärkeää sitkeys on: vaikka kuinka vituttaisi, en anna periksi ennen kuin on pakko. Ja tietenkin sen, että terveys on aina ykkösjuttu.

Minulla on tällä hetkellä kesken Karo Hämäläisen kirja "Miksi juoksen". Tätä olen miettinyt itsekin etenkin viime aikoina. On monta vastausta, mutta ei yhtä oikeaa eikä lopullista.

Se, että jatkoin määrätietoisesti juoksutreenejäni ilman tavoitteita, kertoo kuitenkin jotakin. En tee tätä pelkästään tulosten ja tavoitteiden takia.

Teen tätä rakkaudesta lajiin.

Ilmeestä näkee, että maali on lähellä. Pariisi 2019. Kuva: MarathonFoto.