Juoksijan karanteenipäiväkirja

Karanteenissa on ollut aikaa ihastella orkidean kukintaa ja katsella ulos ikkunasta.

Altistuin reilu viikko sitten koronavirukselle ja minut määrättiin 10 päiväksi karanteeniin. Alkushokin jälkeen päätin, että kirjoitan tästäkin kokemuksesta. Näin syntyivät karanteenipäiväkirjamerkinnät. 

Tähän kirjoitukseen poimin lainauksia päiväkirjastani. Koska blogini on liikunta-aiheinen, näkökulma on vahvasti juoksijan. Oman lisäjännityksen tilanteeseeni tuo se, että olen ilmoittautunut Kaarinan Syysmaratonille, joka juostaan lauantaina 24. lokakuuta. Karanteenini päättyy edellisenä päivänä.

Ensimmäinen karanteenipäivä

Perusaamupala: puuroa ja kahvia. Koska en ole kipeä, lähden tekemään treenin junaradanvarteen. Valkeneva aamu on kylmä mutta kaunis. Pasilan nostokurjet ja talojen figuurit halkovat taivasta. Kolmen verkkakilsan jälkeen vähennän vaatetta. Jemmaan kiven taakse vanhan juoksutakin ja vesipullon.  

Tavoitteenani on juosta kahdeksan kilsaa reipasta maratonvauhtia. Juoksu sujuu, enkä malta ottaa maltillisemmin edes alkua. Keho on kevyt ja se kantaa. Toteankin myöhemmin Teams-tuokiossa työtiimilleni, että jos olen koronapositiivinen, olen helvetin hyvässä kunnossa. Juoksen 14 kilometriä.

Kruununhaka on oikein, Kruunuhaka väärin kirjoitettu.

Minä maskissa ja kulmat kurtussa.

10.50 koronatestiin. Kävelen Kruununhaan näytteenottopisteelle ja puhun puhelimessa sisareni kanssa. Minut ottaa vastaan henkilö, joka on suojavarusteissa päästä varpaisiin. Hän holvaa käsilleni desinfiointiainetta ja antaa ohjeet. Menen karuun odotustilaan, josta tulee mieleen performanssi. Tuoleja on sijoiteltu mahdollisimman kauaksi toisistaan ja niillä istuu ihminen maski naamalla. Valitsen kauimmaisen nurkan ja istun alas. 

Näytteenotto sujuu nopeasti eikä satu. Pitkää näytteenottotikkua pyöritetään nenänielussa. Olen tottunut kaivelemaan korviani vanupuikoilla, vaikka niin ei saisi tehdä. Kun on tähystetty sekä vatsalaukku että suoli, koronatesti ei kamalasti jännitä. Aurinko paistaa testin jälkeenkin. Kävelen Sibelius-lukion ohitse ja muistelen nuoruuttani, jolloin hyvä ystäväni opiskeli kyseisessä paikassa. Siitä on noin 30 vuotta. 

Mies käy kaupassa. Teen jauhelihakastiketta ja spagettia. Illalla Netflixistä yksi jakso Blacklist-sarjaa.

Koranakevään jälkeen en ole juuri kokkaillut. Karanteenissa jouduin kaivamaan reseptit jälleen esille.

Toinen karanteenipäivä 

Herään seitsemän jälkeen. Päätän pitää hitaan aamun, somettaa ja lukea uutiset, syödä aamupalan rauhassa ja juoda pari kuppia kahvia. Päivän liikunnallinen osuus on kevyt lenkki, maksimissaan kahdeksan kilsaa, mutta venytän ulos lähtemistä. En halua mennä juoksemaan kylmään aamuun, vaan auringonpaisteeseen. Nähdä ihmisiä edes kaukaa.

 

Juoksu on kevyttä ja helppoa. Mielessäni käy, että voi kun pääsisin juoksemaan suunnitellun maratonini viikon päästä Kaarinaan. Mutta se riippuu nyt monesta asiasta, kuten koronatestin tuloksesta. Kilsoja kertyy kahdeksan, juoksu on kevyttä, sykkeet matalat. Ei ole ongelmia hengityksen kanssa. Ajatus siitä, että minulla olisi jokin infektio tai korona, tuntuu absurdilta.  

Kotona syön ruisleipää, puhun sisareni kanssa puhelimessa ja laitan laitteet äänettömälle. Otan pari palaa suklaata. Korkkaan kirjahyllystä löytyneen vanhan kellastuneen ja kahvin tahriman dekkarin ja ilokseni huomaan, etteivät ylistävät kansitekstit taida tällä kertaa olla ihan väärässä. Teksti on oivaltavaa, jopa hauskaa. Silti nukahdan.

On aikaa dekkareille, päiväunille...

...ja järjestelemiselle. Mitalit purkkiin. 

Päiväunien jälkeen ensimmäinen riita mieheni kanssa. Olen nälkäinen ja hänellä on töitä, minulla olisi aikaa laittaa ruokaa, mutta pitäisi käydä kaupassa. Minä en voi. Mies käy kaupassa, jatkaa töitään. Minä pilkon porkkanaa suuressa hiljaisuudessa. Tunnin päästä on valmista, otan wokkia lautaselle, avaan Netflixin ja etsin kavereikseni FBI:n agentit ja Raymond Reddingtonin. Tarkistan puhelimen, onko tullut testitulosta tekstarilla. Ei ole. Lupasivat parissa päivässä.

Mies lähtee salille, tulee pussaamaan. Hänen tapansa pyytää anteeksi. Sometan hetken ja onnittelen Kankaanpäässä juosseita seurakamujani ja entistä kollegaani. Uutisista luen, että Annemari Kiekara on keskeyttänyt MM-puolimaratonin Puolassa. Toinen lautasellinen ruokaa ja toinen jakso Blacklistiä. Loput suklaat ja yksi kalja. Jossain vaiheessa puhun sisareni kanssa puhelimessa. Menen ennen kymmentä lukemaan. Sanon miehelleni, että minulla on jo nyt pitkä aika.

Kolmas karanteenipäivä

Herään puoli kuudelta. Olen nukahtanut illalla niin aikaisin, ettei enää väsytä. Ikkunoissa ropisee, ulkona sataa. Käyn vessassa ja haen laitteet seurakseni makuuhuoneeseen. Mieheni on nukkunut kolme yötä olohuoneen lattialla, varotoimenpiteenä, vaikka se tuntuukin vähän turhalta, kun pyörimme samassa tilassa ja hengitämme samaa ilmaa. 

Puhelimessa näkyy uusi tekstiviesti, avaan sen nopeasti. Koronatestitulos negatiivinen, huh! Viesti on tullut yöllä 2.23. Rattaat pyörivät. Laitan viestin sisarelleni ja perheeni Whatsapp-ryhmään.  Töihin en laita vielä näin aikaisin infoa.

Testitulos oli odotettu, mutta silti se helpottaa. Ehkä pääsenkin maratonin lähtöviivalle ensi viikonloppuna. Mutta ennen kaikkea, olen nyt testinkin mukaan terve, tai ainakaan minulla ei ole koronaa. Positiivinen testitulos olisi aiheuttanut monia järjestelyitä. Karanteenini olisi muuttunut eristykseksi ja mieheni olisi joutunut kahden viikon karanteeniin. 

Sunnuntaina söimme lounaaksi itse tehtyjä hampurilaisia.

Aamupäivällä menen alakerran askartelutilaan maalaamaan. Olen tilassa yksin, ja kun testitulokseni on negatiivinen, en ajattele olevani kovin suuri uhka kenenkään terveydelle. Edellisenä iltana jätin käymättä taloyhtiön saunassa. Maalaamisen jälkeen välipala ja peruspäiväunet.

Havahdun uniltani, kun puhelin soi. Tällä kertaa minulle soittaa sairaanhoitaja Helsingin epidemiologisesta yksiköstä. Hetken aikaa olen ihan pihalla, miksi hän soittaa. Hän varmistaa henkilöllisyyteni ja kysyy, olenko tietoinen altistumisestani, johon minä jo vähän äreästi sanon, että olen, tiedän altistuneeni koronalle. Ehdin jo miettiä, olenko jotenkin onnistunut altistumaan uudelleen ja tuleeko lisää karanteenia. 

Mutta onneksi ei, minulle pitää vain kirjoittaa karanteenipäätös. Käydään samat asiat läpi kuin pari päivää aikaisemminkin toisen sairaanhoitajan kanssa. Huomaan, että minua turhauttaa. Lisäksi kuulen, ettei ulkoilemista kaupunkiympäristössä suositella. Kerron, että olen saanut hieman erilaiset ohjeet aikaisemmin ja ihmettelen ohjeiden ristiriitaisuutta. Tämän puhelun olisin voinut jo jättää vaikka välistä. Kymmenen päivää ulkoilematta on mielestäni kohtuuton vaatimus. Jos juoksee yksin vähäliikenteisillä reiteillä, tartuntariski ei voi olla kovin suuri. Tässä menee minun rajani.

Kukat ovat saaneet rakkautta ja hiilidioksidia kotona pörrätessäni.

Illalla osallistun Teamsin välityksellä Hannu Kaikkosen luennolle koskien mm. sykerajoja ja kuntotestausta kestävyysurheilussa. Katson myös muutaman videon suomalaisjuoksijoiden taivaltamisesta Espoossa Backyard Ultran MM-kilpailussa. 

Päivän päätteeksi sängyssä mietin, millaisia tunteita korona on minussa päivän mittaan aiheuttanut: ahdistusta, pelkoa, vitutusta ja väsymystä. Väsyneenä on vaikea saada näitä ajatuksia kuriin, ja herään niihin vielä aamuyöstäkin.

Neljäs karanteenipäivä

Maanantain ja loma-aamun kunniaksi päätän yrittää elää jälleen mahdollisimman normaalia elämää. Tiskaan astiat, keitän kahvin ja puuron, tsekkaan wilman ja työsähköpostin sekä sometan hetken.

Puoli yhdentoista aikoihin lähden ulos juoksemaan. Valitsen rauhallisia reittejä ja juoksen Keskuspuistoon. Vältän muita ihmisiä ja siirryn herkästi toiselle puolelle väylää jonkun tullessa vastaan tai ollessa edessä. Pidän turvavälit (vähintään noin kaksi metriä) jokaiseen ulkona liikkuvaan. Juoksen reilun kahdeksan kilometriä. Meno on helppoa, syke on vähän koholla vauhtiin nähden, mutta ei mitään fataalia.

Kotona perusjuttuja: suihku, lounas, somettaminen, dekkari ja päiväunet (vain yksi suklaa, koska ei ole enempää). Herättyäni juon kahvin ja siivoan hetken. Illalla peruskuviot, Blacklistiä, somettamista, dekkaria ja nukkumaan.

Energiageelejä maratonille.

Viides karanteenipäivä

Mieheni kävi aamusta fysioterapeutilla ja toi samalla pussillisen pitkäketjuista hiilihydraattia eli maltoa ja energiageelejä. Ennen maratonia teen muutaman päivän hiilaritankkauksen, joka pitäisi aloittaa tänään. Siksi malto. Geelit ovat itse maratonia varten.

Pelkään jotenkin ihan järjettömästi sitä, että syystä tai toisesta karanteenini jatkuu. Tämä on jo vähän hölmöäkin ja kertoo ehkä siitä, että minulla on tapana olla turhaan huolissani asioista. Korona-aika kuitenkin ruokkii epävarmuutta, sillä suunnitelmat monien asioiden suhteen ovat muuttuneet monta kertaa. Jotenkin kaikkeen tuntuu liittyvän sanat jos ja ehkä. Mikään ei ole varmaa.

Olo on pirteä ja terve. Jätän päiväunet välistä. Teemme puttanesca-pastaa yhdessä mieheni kanssa. Ruuan jälkeen leivoin mokkapaloja. Oman haasteensa tähän toi se, ettei meillä ole sähkövatkainta. Jouduin surraamaan voin ja sokerin sauvasekoittimella ja lisäämään kananmunat vispilällä käsin vatkaten. 

Pasta puttanesca tunnetaan myös ilotytönpastana.

Mokkapaloja tankkaukseen.

Kuudes karanteenipäivä

Nukuin vähän levottomasti ja heräsin aamuyöstä. Kun uni ei tullut, siirryin kirjan kanssa olohuoneen lattialle. Jos jään yöllä valvomaan, nopein tapa nukahtaa uudelleen on kirjan lukeminen. Ehkä pullo Coca-Cola Zeroa ja useampi kuppi kahvia oli eilen liikaa. Huomaan, että myös tuleva maraton alkaa jännittää, mutta hyvällä tavalla. En ole kauhuissani, vaikka treeniä olisi voinutkin olla enemmän alla. Odotan kisaa ja sitä, että pääsen juoksemaan. Siihen on hyvä lopettaa tämä kausi ja siirtyä viettämään muutaman viikon ylimenoa.

Nousin ylös ennen kuutta. Olohuoneen lattialla nukkuminen ei ole paras mahdollinen paikka, patja on ohut ja kevyiden vilttien alla tulee vähän vilu. Keitin kahvin ja puuron ja sekoitin itselleni ensimmäisen annoksen maltoa. Vielä eilen en sitä aloittanut, vaan menin mokkapaloilla.

Aamupalan jälkeen käyn tekemässä niin sanotun maratonille valmistavan treenin. Verkkaan Pohjoisbaanalle ja lähden suoraan verkoista juoksemaan ensimäistä kahden tonnin vetoa maratonvauhtisena. Pohjoiseen päin juostessa pätkä on ylämäkivoittoinen, mutta vauhti pysyy ja sykkeetkään eivät keuli. Juoksu on vahvaa ja helppoa. Juoksen vahingossa reilun pari tonnia, koska säädän kelloni kanssa. Pari minuuttia palauttelua ja alamäkivoittoinen pätkä takaisin. Vauhti on suunnilleen saman, mutta keskisyke selkeästi matalampi. Verkkaan vielä kotiin.

Lounaaksi noutosushia. Mies haki.

Alan vähitellen uskoa, että pääsen lähtöviivalle. Pelko siitä, että karanteenini jatkuisi, on hälventynyt. En millään muotoa vähättele karanteenini tarpeellisuutta, eikä tämä hetkellinen oman elämäni ja vapauteni rajoittaminen ole tuottanut minulle kovin suurta tuskaa. Kaikkeen tottuu. On silti realismia olla vetämättä rajoituksia liian tiukalle, koska riskinä on, etteivät ihmiset noudata niitä ja ryhtyvät jopa kapinaan, alkavat vähätellä rajoitusten merkitystä ja samalla koko koronaa. Ja sitähän me emme halua.

Tälle ei näy pikaista loppua. Meidän pitäisi kuitenkin jaksaa elää rajoitusten, pelon, ahdistuksen ja vitutuksen kanssa. Kun oikein korpeaa, kannattaa vaikka lukea jonkin koronaa sairastaneen kertomus. Se antaa kummasti perspektiiviä.

Seitsemäs karanteenipäivä

Huomaan eläväni melkein arkirytmissäni. Nousin ennen kuutta, tiskasin, keitin kahvin ja puuron. Sometin hetken ja tuttuun tapaan tarkistin wilman ja työsähköpostin. Yleensä en lomalla avaakaan niitä, mutta tilanne on nyt hieman toinen. Katson, onko tullut mitään uutta tietoa koronaan liittyen.

Aamupäivästä menen alakertaa maalaamaan. Siinä vierähtikin nopeasti muutama tunti. Mies hakee tänäänkin lounasta, tällä kertaa thaimaalaista naapuriravintolasta. Syön lounaan, otan kirjan käteen ja menen päiväunille.

Roskien vieminen sisäpihan roskikseen on ollut karanteeniaikana lempipuuhaani.

Kun herään päiväuniltani, huomaan, että minulle on soitettu yksityisestä numerosta pari kertaa. Paniikki iskee välittömästä ja sumentaa järkeni. Olen aivan tiloissa. Mieheni yrittää puhua minulle järkeä onnistumatta siinä kovin hyvin. Kun hieman rauhoitun, soitan Helsingin kaupungin koronavirusneuvontaan. Sairaanhoitaja kertoo, että koska karanteenini on loppumassa, voi olla, että minulle on yritetty soittaa sen takia ja kysellä vointiani.

Hän yhdistää minut toiselle sairaanhoitajalle, joka pääsee katsomaan tietojani. Jonotan linjoilla puolisen tuntia ja ehdin rauhoittua. Toinen sairaanhoitaja ei löydä tiedoistani mitään infoa, miksi minulle on soitettu, mutta vahvistaa, että karanteenini viimeinen päivä on 23.10.  

Korona-aikana monet sairaanhoitajat joutuvat varmasti käyttämään aika paljon empatiaa ja tunnetaitojaan rauhoitellessaan potilaita. Sanon tällekin sairaanhoitajalle ihan suoraan, mitä pelkään ja pahoittelen, että hän joutuu olemaan psykologini. En ole edelleenkään saanut karanteenipäätöstäni, joten minun pitää vielä selvittää, miten saan sen. Vaikka en sitä tässä kohtaa tarvitsekaan mihinkään. Minun ei tarvitse hakea Kelalta tartuntatautipäivärahaa, koska olen ollut karanteenissa syyslomani. Ja muistan ilman päätöstäkin, milloin karanteenini loppuu.

Hermoillehan tämä käy, vaikka yllättävän rauhallinen olenkin pystynyt olemaan. Minulla on taipumusta paniikkiin, eikä järkeni toimi silloin. En myöskään pysty ottamaan vastaan hyviä neuvoja, ohjeita tai toisen järjen ääntä. Se tapahtuu vasta sitten, kun rauhoitun. Paniikki on kylmää, kovaa ja kaiken lamauttavaa.

Paniikin jälkeen iskee totaalinen koronavitutus. 

Viimeisen karanteenipäivän odottamista

Päiväkirjamerkintöjeni ensimmäinen karanteenipäivä on virallisten laskujen mukaan kolmas, koska karanteeni alkaa seuraavana päivänä altistumisesta. Sain tietää altistumisestani parin päivän viiveellä. Mutta karanteeni on siis kaikille sama 10 päivää. Kun altistuminen on tapahtunut, karanteenissa pitää olla loppuun asti, vaikka testitulos olisikin negatiivinen. 

Perjantai on viimeinen karanteenipäiväni. Ja lauantaina on tarkoitus olla viivalla Kaarinassa. Perjantaina keskityn tulevaan maratoniin ja yritän ottaa kaikin puolin lungisti. Siksi julkaisen tämän kirjoituksen jo nyt, viimeisen karanteenipäivän aattona.

Olen odottanut viimeistä karanteenipäivää kuin lapsena joulua. Pelännyt, että se perutaan, ja että karanteenini jatkuu loputtomiin. Ja silti tiedän, että parhaan lahjan olen jo saanut: negatiivisen koronatestituloksen. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta kiitollisuus on kaivettava tässä kohtaa esille. Paketoitava kääreisiin ja avattava silloin, kun meinaa perspektiivi kadota.

Olen kiitollinen, jos pääsen viivalle lauantaina. En lähde juoksemaan kuin terveenä. Kaarinassa minua ei näy, jos en ole kunnossa.

Olen tavattoman kiitollinen miehelleni, joka on pitänyt minut ruuissa ja ollut järjen äänenä. Olen kiitollinen sisarelleni kaikista pitkistä puheluista sekä todella monelle muulle, joiden kanssa olen viestitellyt ja joille olen saanut purkaa tuntojani. Kiitos, että olette!

Ihana tsemppiviesti!