 |
| Iloiset juoksukamuni saivat minutkin hymyilemään hetki ennen starttia. Kuva: Sari Taipale. |
Jos kisaan voi lähteä huonolla asenteella, onnistuin siinä kyllä erinomaisesti ennen puolimaratoniani viikonloppuna. Kisafiilis oli kateissa, ja muistelin kaiholla sitä latausta, joka minulla oli viisi viikkoa sitten ennen tavoitemaratoniani Jyväskylässä.
Olin siirtänyt osallistumiseni Helsinki Spring Marathonin
yhteydessä juostavalle SAULin eli Suomen Aikuisurheiluliiton puolimaratonille
koronakeväältä. Yleensä en juokse näin pian maratonin jälkeen puolimaratonia kisamielessä.
Olin lisäksi itse ollut rekrytoimassa Helsingin Juoksijoille naisten
joukkuetta SAULin puolimaratonille. Ajattelin, etten voisi vetää juoksua ihan
läskiksi, jos juoksen joukkueessa. Joukkuekisassa lasketaan yhteen kolmen
juoksijan puolimaratonajat. Kadutti jo tämäkin rekrytointi, kun köröttelin
junassa kohti Pukinmäessä sijaitsevaa kisapaikkaa. En voisi keskeyttää, koska
joukkueellamme ei ollut varajäsentä.
 |
| Kisaa edeltävänä päivänä kävin häröilemässä rasteilla. Onneksi kenkä piti liukkailla kallioilla, kivillä ja juurakoilla. Kuva: Sari Taipale. |
Mieli ei ollut palautunut maratonilta
Pukinmäessä paistoi aurinko ja sää oli lokakuisen viileä. Jokunen lehti värjötteli vielä puussa haalistuneessa ruskassaan, useampi oli liiskaantunut asvalttiin. Sää oli erinomainen juoksuun: poutaa eikä juurikaan tuulta. Spring Marathonin reitti on myös tunnetusti nopea ja tasainen. Olosuhteet juoksuun olivat erinomaiset.
Paikalla oli paljon juoksututtuja, ja heillekin valittelin
huonoa asennettani. Sain jo tässä vaiheessa tsemppejä ja kannustusta. Jyväskylässä
maratonin juossut Kirsi tunnisti sysipaskan asenteeni ja sanoi
hänellä olevan hyvin samanlainen fiilis. Ei huvita. Tunnistimme olon: vaikka
maratonilta olisi jo palautunut joten kuten fyysisesti, mieli ei ole vielä
palautunut. Ei ollut nälkä!
Verkkasin ennen kisaa Sannan ja Ullan kanssa, ja oli
ihana kuunnella heidän pölötystään. Oma takamus tuntui raskaalta, ja kauhukin
meinaisi vallata mielen. Juoksin kolme kilsaa täyteen enkä tehnyt edes kovempaa
nostoa. Luikahdin pukuhuoneeseen ja otin ylimääräiset vaatteet pois. Vessajonot olivat tietenkin pitkät
tässä vaiheessa, joten juoksentelin kohti lähtöpaikan lähellä olevia
bajamajoja. Niihin ei ollut juuri lainkaan jonoa. Starttiin oli 10 minuuttia.
Olin tehnyt ensimmäisen myönteisen havainnon: kroppa tuntuikin verkan jälkeen yllättävän
kevyeltä.
Liikkeelle pääseminen helpottaa oloa
Lähtölaukaus tapahtui niin äkkiä, että olin vielä kädet kiinni
toisessa kengännauhassa. Minulla on tietyt rutiinit ennen starttia, ja yksi
niistä on se, että varmistan moneen kertaan lenkkarien nauhat. Kello päälle ja
ruuhkaan. Sain pujoteltua ystäväni Sannan selän takana kohtuullisen juoksupaikan.
Annoin vauhdin vähän kiihtyä alun hitailun jäljiltä. Muutama tuttu juoksi
vieressä ja jollekin huikkasin tsempitkin.
Oli helpottavaa päästä liikkeelle!
Olin askarrellut itselleni kaiken varalta tavoiteaikarannekkeen.
Ajattelin, että jos sattuisi hyvä kulku, voisin alittaa jopa 1.35-loppuajan. Sen
mukaan olin merkinnyt kilsat ja väliajat rannekkeeseeni. Alle 1.35-alitus olisi
myös ennätykseni. Ranneke olisi hyvä apu varsinkin lopussa, jos juoksisin
sekunteja vastaan.
Vitosen tolpalle kevyellä askeleella
Juoksu oli kevyttä, mutta niinhän se usein alussa on. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli siellä, missä pitikin eli noin 4.30. Hain hyvää rytmiä, omaa paikkaa letkassa ja vedin mutkat todella tiukasti. Mietin juoksulinjani jo alusta saakka huolellisesti. En halunnut juosta yhtäkään ylimääräistä metriä.
Vitosen kilsatolpalle tulin yli puoli minuuttia tavoiteaikaa edellä. Vähän kova aloitus siihen nähden, että olin ajatellut juosta ensimmäisen kympin vain himpun alle 45 minuutin ja kiristää sitten vauhtia. Tämä suunnitelma oli siis jo roskiksessa.
Juoksu oli edelleen kevyttä ja jopa
nautin vauhdista. Syke oli noussut vasta maratonkynnykselle, joten vauhti ei ollut liian kova. Kiittelin sitä, että takapiruni (Pasi
Päällysaho) oli tehnyt minulle elokuun lopulla maratoonarin tasotestin, josta
sain ajantasaiset speksit tähänkin juoksuun.
Tämähän sujui! Paitsi että matkaa oli takana vasta noin neljännes.
 |
| Noin kahdeksan kilometrin kohdalla sormikkaat lentävät varikolle. Kuva: Pasi Päällysaho. |
Nappasin flow'sta kiinni
Spring Marathonilla puolikkaalla kierretään saman reitti
kahteen kertaan. Olen juossut tapahtumassa aikaisemmin sekä puolimaratonin
(2016) ja maratonin (2018), joten tunsin reitin. Seitsemäs kilsa oli kisani nopein
eli noin 4.13-vauhtia, mikä johtui alamäestä, jonka jälkeen minulla jäi vauhti
päälle. Juoksen kisoissa alamäetkin yleensä aika kovaa, koska niissä saa helposti
muutaman ekstra sekunnin talteen. Annoin mennä. Tältä
juoksun pitää tuntua, mikä flow! Tuosta tunteesta nappasin kiinni.
Kympin kilsatolpalla katsoin kelloani. Oho. Noin 43.53. Olin
yli minuutin tavoitevauhtiani edellä, eikä meno tuntunut edelleenkään samalta
kuin raastaessani pari vuotta sitten enkkapuolikastani San Sebastianissa. Tuo
kisa on ollut yksi elämäni raskaimpia, ja se varmaan vaikutti osaltaan siihen,
miten nihkeästi suhtaudun puolimaratonin juoksemiseen.
Tänään meno oli kuitenkin ihan toista. Tiesin myös treenieni,
kisojeni ja maratontestin perusteella, että olin paremmassa juoksukunnossa kuin
San Sebastianissa marraskuussa 2019. Tuolloin nakuttelin enkan aikaan 1.35.32
ja jäin tavoitteestani puolisen minuuttia. Saisinko juostua tänään puolimaratonin
vihdoin alle 1.35?
Toiselle kierrokselle hyvissä voimin
Puolivälissä sisareni oli kannustamassa ja ojensi minulle vesipullon, johon oli teipattu geeli. Tämä
oli ainoa evääni. Ohitin myös yhden juoksukamun ja sanoin, että nyt mennään.
Hänellä oli jotain vaikeuksia, ja harmitti hänen puolestaan. Avasin
vesipulloni, otin kolme huikkaa ja heitin menemään. Geelin korkkasin pari sataa
metriä myöhemmin, mutta otin siitäkin vain suullisen, mitä tulisin vielä kevyesti
katumaan.
Matka jatkui. Nyt mentiin toista kierrosta tutulla reitillä.
Haastavat paikat ja helpot kohdat olivat rekisteröity. Juoksin 4.20–4.27-vauhtia.
Syke oli noussut, mutta oli vielä viisi pykälää anaerobisesta kynnyksestäni. Uskalsin
hyvin mennä tällä vauhdilla.
Aloin vähitellen myös juosta kisaa. Näin edessäni parin
seurakaverin selät ja mietin, voisiko niitä saada kiinni. Tämä oli hyvä
motivaatio olla liikaa hidastamatta. Kanssani samoja vauhteja juoksi myös juoksututtuni eli KU58:n Elina, jonka askeleet
kiihdyttivät myös omaa juoksuani. Meillä oli hyvä otatus. Välillä toinen meni
pari metriä edellä, välillä toinen. Elina oli juossut hienon uuden ennätyksensä (1.33.24)
puolimaratonilla Vantaalla kaksi viikkoa sitten, joten minä vain ihmettelin
hänen kykyään vetää taas kovaa. Se buustasi myös itseäni.
 |
| Hauska kyltti takanani. Voisin tulkita sen niin, että varo, Vipe juoksee! Kuva: Pasi Päällysaho. |
Puolimaraton alkaa 15 kilsassa
Viiteentoista kilometriin saakka menoni oli kohtuullisen helppoa, vaikka juostiinkin kovaa. Toki kun juostaan omia kovia vauhteja ja ollaan selkeästi vauhtikestävyyden ylärajoilla, juoksu ei ole koskaan mitään hölkkäilyä. Oma kisani alkoi kuitenkin tästä. Jos maraton alkaa 30 kilsan jälkeen, puolimaraton alkaa 15 kilometrin jälkeen.
Alun löysät oli otettu pois. 15. kilsa napsahti täyteen Tuusulanväylän
vieressä olevalla kevyenliikenteenväylällä. Joku pieni vastatuuli tarttui tässä
kohtaan paidan helmaan ja mieleenkin. Yritin jopa hakea jonkinlaista peesiä. Olin edelleen tavoitettani
reilusti yli minuutin edellä, mutta vastatuulessa laskeskelin jo hätäpäissäni,
paljonko kilsavauhti saa hidastua seuraavalla kuudella kilometrillä, jotta alitan
vielä 1.35. Oli heikko hetki.
Psyykkisesti tärkeä kilometri
Elina puski menemään, ja ei muuta kuin kantaan kiinni. Ei voi
luovuttaa, Elinakin jaksaa! Vastatuuulipätkän jälkeen oli pieni ylämäki. 16. kilsa
meni kellon mukaan aikaan 4.37. Siinä oli seitsemän sekuntia liikaa, vaikka
varaa olikin.
Onneksi vaikeampaa osuutta seurasi taas nopea alamäkipätkä
suorineen, ja seuraava kilometri menikin aikaan 4.16. Tämä oli minulle
psyykkisesti todella tärkeä kilometri. Puskin myös Elinan ohitse alamäessä ja
jatkoin kohti edessäni vilkkuvaa seurakaverini selkää. Pääsinkin rinnalle ja
melkein ohitse, mutta kaveri sisuuntui ja lisäsi vauhtia. Minun oli
taas pakko hidastaa.
Jalat ja kroppa alkoivat tuntua väsyneiltä.
Juoksuasentoa piti tietoisesti ajatella ja olla hidastamatta liikaa vauhtia. Tuntui,
että kaikki energiat oli puristettu kropasta ja kadutti, etten vetänyt
puolivälissä koko geeliä. Maaliin olisi enää reilu kolme kilometriä. Hengitys
oli kovilla ja syke huiteli jo 170:ssä (anaerobinen kynnykseni on 173). 18.
kilsa kuitenkin aikaan 4.24.
 |
| Joskus juoksen kalja mielessä, mutta Pukinmäessä ajattelin lopussa vain uutta enkkaa! |
Viimeiset vaikeat kolme kilsaa
Takapiru huuteli näillä kohdilla tsemppejä ja kannusti ottamaan edessä juoksevan selän kiinni. Minä yritin, mutta toinen lisäsi vauhtia. Rintakehässäni alkoi tuntua pistämistä, ja kroppa alkoi olla hapoilla. Pudotin vauhtiani hieman, yritin hengittää rauhassa ja olla panikoimatta.
Seuraavat pari kilsaa eli 19. ja 20. olivat ajallisesti ja
myös fiilikseltään kisan huonoimmat. Molemmat menivät noin 4.38-vauhdilla.
Tälle osuudella sattui myös hiekkapätkää, mutkaa, pikku nyppylää ja alikulkua.
Seurasin herkeämättä vauhtia, jotta se ei hidastuisi liikaa. Nyt ei voinut luovuttaa. Jalkaa toisen eteen puuskuttaen ja sama uudelleen.
Viimeinen alikulku. Yritän vetää huolella ja varmasti turhia
hidastamatta. Viimeinen pitempi suora, tuolla näkyy jo tuttu risteys, jonka
jälkeen käännytään kentälle. Kuuluttajan ääni tunkeutuu tajuntaani, jaksa
vielä. Nyt juostaan anaerobisella kynnyksellä ja ylikin. Yritän pusertaa kaiken
ylimääräisen, mitä kropasta on otettavissa irti. Käännyn kohti kenttää. Sisareni
kiljuu innoissaan, hän on vilpittömästi yllättynyt nähdessäni minut jo
juoksemassa kohti maalisuoraa. Takapiru ja muut tsemppaavat. Seurakaverin selkä
on edessä, mutta en saa sitä kiinni. Loppukiri ei tähän riitä.
Uusi komea ennätys
Maalisuoralla katson kelloani enkä voi uskoa aikaa todeksi. Olen juoksemassa reilusti alle tavoitteeni eli 1.35. Pingon minkä keuhkoistani ja kintuistani lähtee, jokainen sekunti talteen. Sammutan oman kelloni ajassa 1.33.29. Viralliseksi loppuajakseni tarkentuu 1.33.27.
Maalissa halaan tuttuja, on epätodellinen ja liikuttunutkin
olo. Ei tämän näin hyvin pitänyt mennä. Ja ihanaa, kerrankin näin, että juoksu
menee paremmin kuin osasin odottaa. San Sebastianissa juostu ennätykseni paranee
reilulla kahdella minuutilla, ja alitan 1.35-tavoitteeni yli puolellatoista
minuutilla. Lisäksi joukkueemme ottaa N40-sarjassa ylivoimaisen voiton ja
SM-kultaa.
Aamun ankeus on vaihtunut iltapäivän hilpeydeksi.
 |
| Suomen mestareiden on helppo hymyillä - Maijan ja Anun kanssa korokkeen korkeimmalla kohdalla. Kuva: Pasi Päällysaho. |
Kommentit
Lähetä kommentti