Kympin ennätys kruunasi kisakauden

Numerolaput odottavat noutajiaan "pyykkinarulla" Hakunilan maantiejuoksucupissa. Kuva: Harri Mannermaa.

Maantiejuoksucupin ensimmäinen osakilpailu juostiin taas tuttuun tapaan marraskuussa Hakunilassa Vantaalla. Olin juossut kolme viikkoa aikaisemmin ennätyspuolimaratonini Pukinmäessä Helsingissä, ja koska kisapäivän sää näytti niin lupaavalta, oli suoranainen pakko osallistua vielä tähän kilpailuun ennen kisakauden päättämistä. Maantiejuoksucupissa voi juosta joko vitosen tai kympin, valitsin jälkimmäisen.

Mitään tavattoman kovia kisahaluja minulla ei nytkään ollut. Tällä kertaa valmistautuminen kympin kisaan ei myöskään mennyt käsikirjoituksen mukaan. Ehdin tehdä muutaman napakamman treenin puolimaratonin jälkeen, mutta sitten iski pikku pöpö ja oli levättävä. Kisaa edeltävä viikko jäi todella kevyeksi. Uskalsin kuitenkin lähteä juoksemaan, sillä puolikuntoisuus taittui levolla ja lääkkeillä.

Hyvä kisasuunnitelma

Ennätys puolimaratonilla viitoitti kuitenkin kisasuunnitelmaani. Nyt olisi paikka alittaa kympillä 43 minuuttia. Hakunilassa riesana on toisinaan tuuli, mutta lupasi tyyntä. Kiitin tästä olosuhde-edusta, sillä tekemättä jääneet treenit loivat epävarmuutta. En voinut luottaa siihen, että juoksu olisi iloista rallattelua.

Tein hyvän suunnitelman ja askartelin itselleni tavoiteaikarannekkeen. Kilsavauhdin pitäisi olla noin 4.17, jos mielin saavuttaa tavoitteeni. Kympin ennätykseni 43.23 on viime vuodelta samasta maantiejuoksucupista. Jos alittaisin 43 minuuttia, ennätys paranisi yli 20 sekuntia. Ajattelin, että tässä kisassa juoksenkin asenteella kaikki tai ei mitään, eli pelkkä enkkaparannus ei riittäisi. Tavoittelin selkeästi uutta minuuttilukemaa.

Olen juossut monia kertoja kyseisellä reitillä, joten kaksi ensimmäistä alavaa kilsaa juoksisin reippaasti tavoitevauhtia kovempaa. Saisin arvokkaita sekunteja talteen, koska lopussa tuo alava pätkä juostaan ylöspäin. Maantiejuoksucupissa (entinen nimi Aktia-cup) vitosen ja kympin reitit kulkevat edestakaisin pääosin Sotungintietä. Suunnitelmaani kuului myös se, että vitosen väliajan pitäisi olla noin 21.15, jotta minulla olisi sekunteja jemmassa lopun ylämäkiosuutta varten.

Fokus täysin kisassa

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kun lähtökäsky kajahti kisapäivänä, lähdin määrätietoisesti juoksemaan speksieni mukaan. Kisan alku oli tietenkin ruuhkainen, ja puuskahdin asiasta seurakaverilleni, joka juoksi lähelläni. Löysin kuitenkin letkasta oman paikkani ja aloin lasketella kisan helpoimpia kilometrejä.

Juoksin reitin todella tarkasti. En kolunnut yhtäkään mutkan pohjaa ja pyrin pitämään linjat suorina. Jos edessäni juoksi joku, menin mieluummin ohi kuin jäin kantaan roikkumaan. Halusin nähdä tien ja horisontin.

Kaksi ensimmäistä kilometriä nakuttelin vauhdeilla 4.06 ja 4.07. Syke nousi muutaman pykälän päälle maratonkynnykseni. Alamäkiosuus oli nyt takana ja vauhti olisi tasattava. Noin kahden ja puolen kilometrin kohdalla tuttu juoksija tervehti, mutta olin niin keskittynyt omaan tekemiseeni, etten osannut sanoa mitään takaisin. Huomasin tämän olevan olotilani koko kisan ajan. Kuulin hämmentävän paljon kannustushuutoja omalla nimelläni, mikä oli tavattoman kivaa, mutta rekisteröin ne jotenkin puolihuolimattomasti. Fokus oli täysin kisassa.

Noin kahden ja puolen kilometrin kohdalla. Olen lähes täydellisesti kisakuplassa. Kuva: Kauko Rokala.

Vitosen väliaika spekseihin

Kolmas kilsa menee oman kellon mukaan aikaan 4.19, ei paha, mutta vauhti ei saisi yhtään hidastua. Oman seurani kannustaja on noin neljän kilsan kohdalla, ja heitän hänelle sormikkaani. Huudoista päättelen myös seurakaverini olevan ihan perässäni.

Neljännen kilsan lopussa alkaa ylämäki, jonka nousen melko kovaa. Tänään mennään riskillä, ja saisin sykkeeni tasaantumaan seuraavalla alavalla pätkällä, josta laskeudutaan vähitellen kohti vitosen käännöspaikkaa. Otan kiepin todella tarkasti ja ohitan suuremman kaaren tehneen kilpailijan. Vitosen väliaika 21.15!

Kovin puolikas edessä

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja olin plänissäni tiukasti kiinni. Nyt on kuitenkin vielä puolet tekemättä, eikä se olisi mitään pumpulin nostelua. Käännöspaikalta pieneen mäkeen ilman armoa. Tiesin, että sykkeeni on jo yli anaerobisen kynnykseni. Kuulen sen hengityksestäni, tunnen sen itsestäni. Mutta ei ole varaa hidastaa. Jatkaisin suunnilleen samaan vauhtia niin kauan kuin pystyisin. En katsonut sykettä – en uskaltanut.

Kuudennen kilometrin lopun alamäen juoksen taas kovaa, koska siinä on paikka kerätä sekunteja. Kutonen kellon mukaan aikaan 4.22, nyt olisi vain rutistettava. Alamäestä sain vauhtia seuraavaan kilsaan. Kello ilmoittaa seitsemännen kilometrin ajaksi 4.15. Kolme kilsaa maaliin. Kaikki kevyet vaihteet on kuitenkin käytetty. Tiesin, etten voinut kiristää ja olisi vain roikuttava noin 4.20-vauhdissa. Jossain tässä kohtaa kisamakkarakaveri menee pyörällä ohi ja kehuu juoksuani, mikä tulee tarpeeseen, vaikka tälläkin kertaa pysyn mykkänä.

Juoksen kaikki alavammat kohdat vähän lujempaa. Hengitys pitää ääntä ja yritän olla panikoimatta. Juoksu ei kuitenkaan tunnu huonolla tavalla pahalta, vaan oikeastaan sellaiselta, kun sen all out -kympillä pitääkin: raastamiselta. Kahdeksas kilsa aikaan 4.20. En uskalla katsoa tavoiterannekkeestani väliaikaa, sillä pelkään sen masentavan. Yritän juosta kovempaa, mutta ei ole enää mitään, mistä ammentaa.

Saatanallista raastoa

Yhdeksännen kilsamerkin kohdalla on pakko katsoa kelloa. Kaikki tai ei mitään. Väliaika on 38.41. Sekunteja ei ole juuri yhtään varastossa, enkä voi luottaa loppukiriin, niin pahalta tuntuu. Viimeinen kilsa olisi juostava noin 4.20-vauhtia. Epätoivoinen ajatus käy mielessä, entä jos 43 minuuttia ei alitukaan. En tosiaankaan halua juosta enää yhtäkään kymppiä tänä vuonna!

Juoksen niin kovaa kuin uskallan ja pääsen. Loiva ylämäki vie viimeisetkin voimani, enkä ole yhtään varma, kestänkö maaliin saakka. Odotan koko ajan, että seurakaverini juoksee ohitseni. Tiukka käännös Luotikujalle. Yritän rentouttaa hartioitani, rento lihas on nopea lihas, askel nopeutuu, mutta sekunnitkin juoksevat. Kiihdytän suoraa pitkin, viimeinen käännös kohti maalia. Kurkkaan kelloa: 42.38. Vedän jäätävän spurtin aikaa vastaan. Sammutan kellon maalissa: 42.57.

Olen aivan loppu. Nojaan vihreään rauta-aitaan ja räin maahan. Seurakaveri taputtaa olkapäälle. Minä räin, huohotan ja mietin, riittikö loppukiri 43 minuutin alitukseen. Kun tokenen taas pystyyn, yritän lähes epätoivoisesti saada käsiini jonkun, jolta voin tarkistaa virallisen aikani, mutta tulospalvelussa on pientä viivettä.

Vaihdan kisanjälkeisiä ajatuksia useamman juoksututun kanssa, mutta päällimmäisenä takaraivossani on tarve tietää virallinen loppuaikani. Huvittaa oma käytös. Viimeiset viisi kilometriä olivat kuitenkin niin kovaa puskemista ja loppu suorastaan saatanallista raastoa, joten nyt ei riitä uusi enkka, jos se alkaa 43 minuutilla.

Seurakamujen kanssa kisan jälkeen!

Tavoite täyttyy!

Ei auta kuin lähteä loppuverkalle. Olo rauhoittuu. Käymme läpi kisaa muutaman seurakaverin kanssa, ja yksi toteaa, että nyt on taas hyvä olo. Höpötämme niitä näitä. Parin kilsan jälkeen parkkipaikalla onnistumme vielä saamaan valokuvaan muutaman muunkin seuralaisemme.

Autossa pengon kännykkäni repusta ja tarkistan tulokset. 42.54!

Tämän hienompaa numeerista loppua en tälle kisalle, tälle juoksulle ja tälle kisakaudelle olisi voinut saada. Tiukille meni, mutta 43 minuuttia alittui! Jäihän siihen muutama sekunti vielä pelivaraa…