Kunniatehtävä pupuna puolimaratonilla Vantaalla

Lähdössä minulla on vielä pupukorvat, mutta jouduin jättämään ne kilometrin kohdalle, kun eivät pysyneet kunnolla päässä. Kuva: Petteri Jokela.

Sain kunnian juosta jäniksenä Vantaan maratonilla. Olin vuosi sitten pupuna puolimaratonilla tavoitevauhtiryhmässä 2.15. Tänäkin vuonna jänistelin puolimaratonilla, tällä kertaa ryhmässä, joka tavoitteli 1.40-loppuajan alittamista.

En olisi uskaltanut lähteä juoksemaan ainoana pupuna tuota matkaa, sillä 1.40-loppuajan alittaminen vaatii tasaisesti juostuna noin 4 minuutin 44 sekunnin kilometrivauhtia, mikä on itselleni jo reipasta menoa. Mutta koska tiesin, että ryhmään on tulossa pari muutakin jänöä, pystyin lähtemään tuohon vauhtiin turvallisin mielin. Jos itselleni tulisi jotain ongelmia, kaksi muuta pupua takaisivat sen, etteivät juoksijat jää ilman pitkäkorvaa.

Jänisjuoksu on itselleni aina kunnia, ja sen tärkein tehtävä on saada vauhtiryhmän juoksijat tavoiteajassa maaliin. Lisäksi saisin juoksusta hyvän pitkän kovan harjoituksen maratoniani silmällä pitäen. Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. Tärkeintä olisi kuitenkin muiden juoksu, ei omani.

Erinomaiset ohjeet 

Vantaan maratonilla jänisten organisoimisesta vastaa Sanna Kullberg. Saimme häneltä ennen kisaa erinomaiset askelmerkit ja selkeät ohjeet, mikä helpotti ainakin omaa valmistautumistani. En ehtinyt askarrella itselleni edes tavoitevauhtiranneketta, kun Sanna jo ilmoitti, että ne oli tehty valmiiksi ja odottaisivat jänistelijöitä omassa pisteessään Vantaalla.

Se, että pupujen työ tehdään järjestäjien toimesta mahdollisimman helpoksi, kertoo siitä, millä ammattitaidolla Vantaan maraton järjestetään. Vuosien aikana tapahtumasta on tullut yksi suosikkini, eikä vähiten sen takia, että järjestelyt toimivat yleensä loistavasti.

Saimme etukäteen myös tiedon, että puolimaratonilla ensimmäinen kilometrikyltti tulisi 20 metriä liian aikaisin, joten se pitäisi huomioida vauhdissa. Siitä eteenpäin merkit olisivat kilometrin välein, ja puutuvat metrit kurottaisiin kiinni tasaisesti matkan aikana.

Sannan kanssa valmiina lähtöön! 

Sade lakkaa sopivasti

Etukäteen jännitin hieman vauhtia, mutta myös sitä, millaisen sään saamme. Lauantaiksi 8. lokakuuta Vantaalle ennustettiin sadetta ja kohtalaista tuulta. Tuuli riepottelikin puiden oksia ja varisteli kellastuneita lehtiä maahan kisapäivänä.

Vähän ennen puolimaratonin lähtöä satoi kohtalaisen paljon. Virittelin päälleni kertakäyttösadetakin, jonka riisuin vasta muutama minuutti ennen lähtölaukausta. Kuin taikaiskusta vedentulo taivaalta lähes lakkasi ennen H-hetkeä.

Huomasin, että minua jännitti ja kisakyltin kanssa lähtöalueelle asettuminen vaati keskittymistä. Meidän jänisten luokse kerääntyi mukavasti porukkaa, ja kävimme läpi muutaman tärkeän asian ennen lähtöä. 

Korvistakin tunnistaa jänön! Kuva: Olli Leino.

Jänisjuoksijoiden tulisi juosta mahdollisimman tasaisesta vauhtia. Sovimme porukkamme kanssa, että myötätuulessa vauhti voisi hieman kiristyä ja himmaisimme puolestaan ylämäkiin ja vastatuuleen. Lisäksi juomapisteille tullessamme hiljentäisimme vauhtia.

Tärkeää on myös juosta bruttoaikaa eli virallista aikaa, ja tämän kerroimme ryhmällemme ennen lähtöä. Eli napsautimme kellot päälle starttilaukauksesta emmekä vasta ylittäessämme viivan. Kisat juostaan aina kilometritolppien eikä oman kellon gps:n mukaan, tästäkin puhuimme matkan aikana.

Malttia matkaan – ja vauhtiin 

Ensimmäinen kilometri meni vauhtia hakiessa, ja ehkä pienestä innosta johtuen juoksimme sen noin viisi sekuntia liian kovaa. Infosimme tästä ryhmän juoksijoita ja hiljensimme tahtia. Liian kova aloitus voisi pahimmillaan pilata jonkun kisan, sillä tavoiteryhmiin asetutaan yleensä hakemaan itselle parasta mahdollista loppuaikaa. Jos tavoite on viilattu tiukalle, liian kova aloitus sotkisi helposti suunnitelmat tulos voisi olla pettymys.

Seuraavilla kilometreillä vauhti tasaantui. Ryhmässämme juoksi mukava määrä kilpailijoita, jotka olivat asettaneet tavoitteeksi alittaa 1.40. Kerroimme jokaisen kilometritolpan kohdalla etenemisestämme, eli kuinka paljon sekunteja oli varastossa. Matkan aikana tuo reservi vaihteli noin kuudesta sekunnista reiluun pariinkymmeneen.

Yllätyin ensimmäisellä kierroksella siitä, miten vähän tuuli loppujen lopuksi haittasi juoksua. Jossakin kohdissa saimme tuulen selkiemme taakse ja saimme viipottaa asvalttia pitkin kuin veneet ulapalla pullistunein purjein.

Kohti toista kierrosta! Kuva: Petteri Jokela.

Psyykkaus korostuu loppukilsoilla

Puoliväliin tullessa ryhmässämme oli lähes parikymmentä juoksijaa meidän pupujen lisäksi. Ensimmäisellä kierroksella keskityin niin tiukasti vauhdinpitoon, etten kamalasti jutellut jänistettävien kanssa. Toisella kierroksella, kun tahti oli löytynyt, oli myös aikaa kysellä, miten juoksu sujuu sekä huudella ohjeita, eli että mutkat kannattaa ottaa tiukasti ja pitää juoksulinjat suorina, jotta ei kertyisi ylimääräisiä metrejä.

Kun matkaa on taitettu noin 15 kilometriä, korostuu mielestäni psyykkaamisen merkitys. Tässä kohtaa on tärkeää luoda uskoa tavoitteeseen, tsempata ja kannustaa. Muistuttaa, että jos askel painaa, se vähän kuuluukin kisan luonteeseen. Ja että omaan juoksutunteeseen voi luottaa, vaikka syke olisikin jo melko korkealla.

Olin etukäteen jännittänyt vauhtia ja sitä, miltä se tuntuisi itsestäni. Oli helpotus huomata, että oma syke ei lähtenyt keulimaan ja vauhti tuntui reippaan mukavalta. Itse sain myös valtavasti tsemppiä kannustuksesta. Tälläkin kertaan Downtown 65 -seuran pinkkien miesten kannustuspisteen ohi juokseminen oli kokemus: musiikki pauhasi, tsemppihuudot kaikuivat asvaltilla ja savukone tuuttasi ilmaan harmaata pölyään – aivan huikeaa! 

Hidastimme vauhtia aina hieman juomapisteille. Kuva: Sanna Neuvonen.

Ajoissa maaliin

Kun matkaa oli jäljellä nelisen kilometriä, kehotimme niitä, jotka tunsivat voivansa kiristää vauhtia, myös tekemään niin ja juoksemaan meidän ohitsemme. Osa porukasta lähtikin kirimään. Hyvä niin, heidän osaltaan meidän työmme oli tehty.

Kisan parilla viimeisellä kilometrillä yksi jäniksemme kiristi sovitusti vauhtia, ja otti osan ryhmästä peesiinsä. Kaksi meistä jäi pitämään sovittua vauhtia ja varmistamaan, että ryhmän juoksijat pysyvät vauhdissa loppuun saakka.

Itse käännyin vielä viimeisessä mutkassa ennen geelipistettä katsomaan, onko takanani juoksijoita, jotka ehtisivät vielä 1.40-alitukseen, mutta näin vain muutaman maratoonarin, joille jotain huutelinkin. Oma työ oli loppusuoralla, ja otin vielä pikku kirin, jotta ehdin varmasti maaliin tavoiteajassa. Virallinen bruttoaikani oli 1.39.49.

Jänistely on kellontarkkaa työtä. Kuva: Petteri Jokela.

Yhtä kokemusta rikkaampi

Maalissa heitimme ylävitosia, teimme nyrkkitervehdyksiä sekä onnittelimme juoksijoita. Maaliin jälkeen alkava jälkijuoksu on ihan oma suolansa kisaamisessa. Ja tämä pulina alkoi heti – minusta on aina kiinnostavaa jakaa ajatuksia tuoreeltaan ja käydä läpi juoksun vaiheita – niin tälläkin kertaa.  

Vaikka ennusteet lupasivat tuulista syyssäätä kisapäiväksi, olosuhteet olivat ainakin puolimaratonilla hyvät. Moni juoksija taisikin kellottaa itselleen uuden ennätyksen. Joillakin taival oli vaikeampi, mutta luulen, että jokaiselle jäi käteen ainakin yksi arvokas kokemus.

Mutta Vantaan maraton, se on klassikko, joka ei pettänyt tälläkään kertaa, vaan tarjosi jälleen yhden ikimuistoisen juoksupäivän – kiitos!

Jälkijuoksut! Kuva: Sanna Neuvonen.