Takaisin metsään!

"Vaeltaja" lammen rannassa. Kuva: Sari Taipale

Keskellä Helsinkiä asuvana kaipaan aika ajoin metsään. Takaisin luontoon. Siksi olen tavattoman iloinen aina, kun saan mahdollisuuden lähteä jonkun kokeneen metsässä liikkujan mukana koluamaan pääkaupunkialueen luontoreittejä. 

Pysyn itse joten kuten kartalla, kun juoksen Keskuspuistossa, vaikka sielläkin olen joskus eksynyt. Kun mennään yhtään syvemmälle metsään tai reiteille, joissa en ole koskaan käynyt, seuraan mielelläni asiantuntijaa. En ole sitä tyyppiä, joka saa "kiksit" siitä, että ilta pimenee ja olen yksin ties missä kartan ja kompassin kanssa, ja minun pitäisi selviytyä takaisin ihmisten ilmoille. Menisin vain paniikkiin ja jäisin karhujen ruuaksi. Tai ainakin äitiä tulisi ikävä.

Kun viikonloppuna tarjoitui tilaisuus päästä Nuuksioon, mietin vain hetken. Kaivoin polkujuoksukenkäni esille ja olin valmis. Pääsin sisareni kyydissä Pirttimäkeen, josta pieni porukkamme lähti etenemään kohti Luukkia. Suunnitelmissa oli noin 20 kilometrin lenkki. 

Siskon kanssa kalliolla!

Hyväkuntoiset "baanat" ihastuttavat

Tykkään juosta metsässä ja luonnossa ylipäätään. Se tuo hyvää vaihtelua lenkkeihini, sillä juoksen kuitenkin pääasiassa asvaltilla ja kovapintaisilla alustoilla. Pehmeillä alustoilla juokseminen vähentää myös iskutuksen tuomaa rasitusta ja säästää paikkoja. Jos on jotain vammaa tai vaivaa, polut ovat varmasti armollisempi juoksualusta kuin kova asvaltti.

Poluilla eteneminen on kuitenkin hitaampaa kuin kovilla sileillä alustoilla. Kun polku on hyväkuntoista tai levenee suoranaiseksi baanaksi, eteneminen sujuu. Pystyn ihailemaan kallioiden jyrkkiä seinämiä, sammaleiden hehkua, lampeen kaatunutta kelopuuta ja lumiharsoa suon pinnalla. Olen ihan fiiliksissä!

Sen sijaan juurakkoiset ja kivikkoiset pätkät hidastavat omalla kohdallani menoa huomattavasti, ja paikoitellen onkin helpompaa ja turvallisempaa kävellä. Koska olen niin kokematon poluilla juoksija, joudun kiinnittämään todella paljon huomiota siihen, mihin astun. Kun nälkä ja väsymys alkavat vaivata, kengänkärkeni osuus yhä tiiviimmin juurakoihin. Kops, kops, kops kertookin siitä, että on tarve tauolle.

Myönnän rehellisesti: minusta ei olisi ikinä vaativiin vuoristoultriin tai yli vuorokauden mittaisiin polku-ultramatkoihin, joissa jo välineillä alkaa olla iso merkitys. Jos vielä pitäisi itse pysyä reitillä, vain ihme, toinen ihminen tai maastokartta-sovellus pelastaisi minut. Näin isoja riskejä en halua edes ottaa. Parikymmentä kilsaa muiden perässä metsässä juokseminen on enemmän minun juttuni.

Karua kauneutta.

Polkujuoksun "hypettäminen" ihmetyttää

Tunnustaudunkin tässä vaiheessa elämääni todelliseksi "asvalttinylkyksi" ja kilpakuntoilijaksi, joka treenaa maratonille. Polkujuoksijan verta minussa ei taida olla kuin muutama tippa, sekin on tislautunut niillä helposti juostavilla metsäbaanoilla havupuiden siimeksessä. 

Suhteeni polkujuoksuun onkin hieman ristiriitainen. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä "hypetystä", mikä liittyy poluilla juoksemiseen. Tämä toki saattaa johtua siitä, etten yksinkertaisesti ole juossut tarpeeksi poluilla enkä ole koskaan kokenut itseäni iloikseksi metsäkauriiksi, joka ketterillä hoikilla säärillään juoksentelee pitkin mäntykangasta. En ole koskaan sulautunut osaksi luontoa, vaan aika usein metsäreissun aikana haaveilen pitsasta ja kaljasta lenkin jälkeen.

Minulle juokseminen on juoksemista, tapahtui se sitten asvaltilla tai poluilla. Jos poluilla eteneminen on enimmäkseen kävelemistä, touhu alkaa mielestäni muistuttaa retkeilyä ja vaeltamista, jotka ovat molemmat erinomaisia tapoja viettää aikaa luonnossa. Mutta juokseminen on niistä aika kaukana.

Pitkospuilla. Kuva: Sari Taipale

Kunnon varusteet ja riittävästi energiaa

Kun metsässä ollaan tuntikausia etenkin syksyn ja talven viileillä säillä, myös varusteilla ja eväillä on merkitystä. Kaikkine taukoineen meidän viikonlopun lenkki vierähti yli kolmituntiseksi, ja ymmärsin, että pikkureppuun olisi pitänyt pakata mukaan villalapaset ja useampi energiageeli. Loppumatkasta käsiäni paleli armottomasti ja jouduin hieman keulimaan nopeilla pätkillä viileyden takia. 

Ensimmäisen energiageelini otin, kun olimme tehneet matkaa reilu kolme kilometriä, joten ehkä seuraavalla kerralla voisin panostaa myös aamupalaan. Vettä kului reissussa harvinaisen vähän, mutta kesähelteillä nestettä pitää olla reilusti mukana. Myös edellisenä päivänä tehty tuplaharjoitus eli kovat vedot ja punttitreeni tuntuivat jaloissa.

Jälleen kerran tein myös sen päätöksen, että kunnollinen juoksuliivi on hankittava näitä reissuja varten. Olen käyttänyt sitkeästi poluilla Pariisin maratonin ilmaisreppua, joka kyllä haukkuu hintansa, mutta joka pitää ottaa aina selästä pois, jos repusta tarvitsee jotain. Todella rasittavaa.

Nuuksion keikalla mittariin kertyi kilometrejä lopulta noin 21,6. Pääasiassa tauotin breikit, mutta joillakin niistä jäi kello vahingossa päälle. Reissu oli erinomaista peruskuntotreeniä. Sain lisäksi nauttia jääkauden maastoon muokkaamista ihmeistä, kuten lukuisista lammista sekä silokallioista, ihmetellä korppien huutoa ja joutsenten suloääntä. Eikä minun tarvinnut kertaakaan pelätä, olenko eksynyt, kiitos oppaamme!

Arvatkaa mitä tein lenkin jälkeen Pirttimäen kahvilassa: tilasin pitsan!

Suo on saanut peitteekseen lumiharson. Kuva: Sari Taipale