Motivaatio ja maratonharjoittelu

Lenkin jälkeinen hyvä fiilis kantaa.

Aika ajoin jään miettimään, miksi juoksen ja ennen kaikkea miksi haluan juosta juuri maratoneja? Mitään yksiselitteistä vastausta minulle ei tietenkään ole. Yksi asia, jota ilman homma ei kuitenkaan toimisi, on motivaatio.

Mistä saan siis kipinäni juoksuun?

Motivaatiosta puhuttaessa erotetaan usein sisäinen ja ulkoinen motivaatio. Ensimmäisessä motivaation ajatellaan syntyvän esimerkiksi ihmisen sisäisestä halusta ja tarpeesta johonkin, josta saa mielihyvää, iloa ja hyvää fiilistä, ja tekeminen itsessään on arvokasta. Ulkoista motivaatiota ruokkivat muun muassa muiden palautteet, tulokset ja palkinnot, eli motivaatioon vaikuttavat esimerkiksi juoksun ulkopuoliset asiat.

Loistofiilis treenin jälkeen

Juoksen siksi, että tykkään siitä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka saavat valtavasti mielihyvää liikkumisesta ja etenkin juoksemisesta. Maallikon sanoin: kaikenlaiset mielihyvähormonit alkavat jyllätä treenin jälkeen. Vaikutus on vähän saman kuin yhdellä kylmällä kaljalla. Hyvä fiilis juoksun jälkeen kestää yleensä siihen saakka, kun alkaa tulla nälkä ja on saatava ruokaa.

Lenkin jälkeinen hyvän olon tunne on yksi isoimpia motivaatiotekijöitäni. Vaikka välillä pitkän työpäivän päätteeksi on vaikea kiskoa lenkkareita jalkaan ja lähteä tekemään tehotreeniä, tiedän että kun harjoitus on ohitse, minulla on huippufiilis sekä fyysisesti että psyykkisesti. Harjoituksen tekeminen siitä huolimatta, ettei aina huvittaisi, buustaa myös mieltä: mä tein sen! Olen siis itseeni tyytyväinen myös mielentasolla.

Aikatavoite motivoi

Juoksen myös siksi, että se vaikuttaa terveyteeni myönteisesti. Maratonharjoittelu toki saattaa lisätä vammariskiä eikä se ole myöskään terveysliikuntaa. Mutta terveyttä edistävät kuitenkin muun muassa normaali paino, sillä juoksu pitää ainakin itselläni kilot kurissa, sekä hyvä fyysinen ja psyykkinen kunto.

Motivaationi on myös täysin ulkoista. Treenaan tavoitteellisesti ja minulla on aikatavoitteita. Minua kiinnostaa omien tulosteni parantaminen, mikä taas johtaa siihen, että harjoitteleminen motivoi. Minulla ei ole geneettisiä ”lahjoja” juoksuun, hapenottoni ei ole kovin hyvä eikä minulla ole lapsuuden/nuoruuden aerobista lajitaustaa. Siksi harjoittelun merkitys on omalla kohdallani iso. Toisin sanoen: lahjattomat treenaavat. 

Fiksu treenaaminen vaikuttaa yleensä myös niin, että kunto nousee, mikä sekin motivoi. Ollaan ikään kuin myönteisessä kehässä: treeni kantaa, kunto nousee ja tulokset parantuvat.

Joitakin houkuttelevat kisoihin pokaalit, minua eivät.

Vaikka farkut jalassa

Vaikka motivaatiotekijät olisivatkin kohdallaan, harjoittelun sovittaminen yhteen arjen kanssa vaatii suunnitelmallisuutta. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että hyödynnän harjoittelussani työmatkojani. Talvella olen alkanut harrastaa ”kävely-juoksua”, jossa ylämäet kävellään ja tasaiset osuudet juostaan niin hiljaa kuin mahdollista, jotta ei tule hiki. En nimittäin aina ehdi suihkuun ennen töiden alkamista (minulla saattaa olla farkut tuulipuvunhousujen alla jo valmiina työpäivää varten). Tällä tavoin saan kuitenkin kartutettua etenkin kovien treeniviikkojen kilometrimäärää, joka on noin 80–100. 

Yhtenä iltana testasin myös naapuriemme hermoja ja tein nopeusvoimaharjoituksen sisällä kotona. Tein kinkat, tasatassut ja aitahypyt eteisen pitkällä käytävällä. Kukaan ei valittanut. Minulla ei mennyt aikaa salille siirtymiseen ja vältin ruuhka-aikana treenaamisen.

Palkinto treenin jälkeen

Silti välillä väsyttää. Toisinaan pitkän lenkin viimeisillä kilometreillä ajattelen, että nämä ovat niitä tärkeitä kehittäviä kilometrejä maratonia varten: vaikka väsymys painaa, on ehkä nälkä ja mieli käskee lopettamaan vähän aikaisemmin, juoksu jatkuu. Ei maratonillakaan laiteta kävelyksi, ellei ole jokin pakottava syy. Usein näillä haastavilla harjoittelukilsoilla ajattelen, että nyt olisin 38 kilometrin kohdalla kisassa, vielä reilu neljä kilsaa pitää jaksaa. 

Joskus yhden treenin kohdalla motivaatio voi tulla puhtaasti ulkoapäin. Viimeksi eilen laiskotti, mutta menin kuitenkin tekemään salitreenin illalla ja sainkin siitä kummasti energiaa. Vaikeinta oli siis lähteminen. Lupasin tosin itselleni palautusjuomaksi kylmän kaljan. Toimi! 

Joskus motivaatio on hyvin ulkoinen: lenkin jälkeinen kylmä olut.

Myös harjoittelun rytmittämisellä on vaikutus motivaatioon. Kun treenaan kaksi viikkoa kovaa, on ihanaa kolmannella viikolla kevennellä ja olla laskematta kilsoja. Vaikka saankin treeneistä mielihyvää, osaan myös nauttia lepopäivistä ja kevyistä viikoista. Tiedän myös, miten suuri merkitys riittävällä palautumisella ja levolla on omaan kuntooni ja sitä kautta myös tavoitteisiini. Sekin motivoi!

Haasteet koettelevat intoa

Mikä sitten syö motivaatiota? Varmasti ainakin vammat tai sairastelut, jotka estävät juoksut. Olen itse välttänyt pitkät telakat, mutta olen kärsinyt raudanpuutteesta, mikä heitti omat varjonsa harjoitteluuni ja tuloksiini pari vuotta sitten. Onneksi tämä ongelma on ainakin toistaiseksi ratkaistu, ja veriarvoni ovat olleet hyvät. Tämäkään vastoinkäyminen ei kuitenkaan onnistuneet lannistamaan minua totaalisesti, vaikka harkitsinkin lenkkareiden heittämistä roskikseen synkimpinä hetkinä. 

Korona-aika on puolestaan siirtänyt monia maratoneja, ja tämä riski on edelleen olemassa myös tulevien kisojen kohdalla. Olen kuitenkin itse jatkanut omaa tavoitteellista harjoitteluani epävarmuudesta huolimatta. ”Sielukkaasti” tätä voisi kutsua rakkaudeksi lajiin. Enemmän ehkä on kuitenkin kysymys omasta tavastani elää ja rutiineista, joista pidän. Ja siitä hyvän olon tunteesta harjoituksen jälkeen.

Motivaationi maratonharjoitteluun on siis sekä sisäistä ja että ulkoista, ja hyvä niin. Olennaista lienee kuitenkin se, että pitkässä juoksussa homma ei tunnu kuravedenjuomiselta, puuduttavalta tai tylsältä, vaan se on osa elämää, suruineen ja iloineen, haasteineen ja onnistumisineen.

Kohti maalia puolimaratonilla Vantaalla 2020.