Hyvä kakkonen

Jostain syystä en löydä kuvaa poltetuista lenkkareista...

Kun olin lukiossa, yksi opettajistani totesi minulle, että kohtaloni on olla ikuinen kakkonen. Hän vertasi minua ja osaamistani sisareeni, joka pärjäsi paremmin hänen opettamassaan aineessa. Tuo tokaisu ei ollut millään muotoa mitenkään rakentava tai kannustava, ja muistan sen vieläkin.

Luin viikonloppuna vanhaa Hesaria, jossa oli juttu suomalaisista voittajista. Jutussa mainittiin emeritusprofessorin Heikki Ylikankaan sotiin liittyvä tutkimus, jossa hän selvitti, mitkä valtiot menestyivät parhaiten, voittajat vai häviäjät. Tutkimuksen tulos oli, että parhaiten menestyvät hyvät kakkoset.

Siis eivät ketkä tahansa kakkoset, vaan ne, jotka olivat hävinneet niukasti. Ylivoimaiset voittajat ja rökaletappion kokeneet valtiot taantuivat. Hyvät kakkoset joutuivat miettimään, mitä olisi voitu tehdä paremmin, ja ne kehittyivät.

Jokainen, joka on joskus kisannut jossakin lajissa, tietää miten makealta voitto maistuu. Saa patsastella hetken parrasvaloissa ja olla häpeämättömän tyytyväinen itseensä. Postata someen onnellisen päivityksen valokuvineen. Itsetunto kohenee väkiselläkin kaikista onnitteluista ja kehuista.

Jokainen, joka on joskus kisannut jossakin lajissa, tietää miten paskalta häviäminen tuntuu. Tekee mieli poistua välittömästi kisapaikalta, polttaa lenkkarit ja käpertyä sohvankoloon nuolemaan haavojaan. Itsesääli ja vitutus ovat päällimmäisiä fiiliksiä. Some pysyy kiinni - ainakin hetken.

Molemmat tilanteet ovat tuttuja. Annan itselleni aina luvan nauttia voitonhuumasta, sillä se menee nopeasti ohi. Huomenna kukaan ei enää muista saavutuksiani ja muut päivitykset saavat peukkuja. Samoin käy häviämiselle, kukaan muu kuin minä itse ei ole kiinnostunut tappiostani, kun aurinko nousee seuraavana aamuna.

Kilpakuntoilijana olen monesti pohtinut sitä, voiko häviämisestä oppia jotakin ja miten tappion voisi kääntää voitoksi? Oma kokemukseni on, että jos huonoa kisaa ei käy läpi, vaan työntää sen jonnekin salaisiin kansioihin ikuisiksi ajoiksi, mitään ei opi.

Kun vitutus ja itsesääli laimenevat, analysoin kisan kilsa kilsalta ja mietin, pettikö pää vai jalat vai molemmat. Tsekkaan vauhdin ja sykkeiden kautta heikot kohdat ja muistelen fiiliksiäni. Ja mikä tärkeintä, mietin, mitä voisin tehdä toisin, paremmin. Mitä voisin oppia.

Nyt reilun parinkymmenen vuoden jälkeen löydän ensimmäistä kertaa jotain myönteistä opettajani tokaisusta. Vaikka en pärjännyt sisarelleni, olin kuitenkin hyvä kakkonen. Ja mitä hyvät kakkoset oppivat tekemään: käymään tappiot läpi ja petraamaan taitojaan. Tunnustan kuitenkin yhden asian: sisareni on edelleen minua parempi ruotsissa.