Minun Keniani

Iten - juoksijoiden kylä.

Jokaisella meistä on unelmia, osa niistä toteutuu ja osa ei. Haaveilin pitkään matkasta Keniaan, oikeastaan niistä ajoista asti, kun katsoin Minun Afrikkani -elokuvan ja kun sittemmin luin Karen Blixenin kirjoituksia Afrikassa.

Unelmani toteutui hieman eri tavalla kuin ajattelin. Kun aloin aktiivisemmin juosta, useissa eri yhteyksissä tuli puheeksi juoksumatkat Keniaan. Meni kuitenkin vielä monta vuotta ennen kuin kourallinen juoksutyyppejä sai sovittua aikataulut ja varattua lennot Nairobiin. Olin yksi heistä.

Pieni neljän hengen porukkamme lähti Keniaan joulukuun lopulla 2014. Pari meistä oli lentänyt sinne jo etukäteen, ja tapaisimme heidät Itenissä Kerio View -hotellissa, joka oli Kenian "kotimme" vajaan parin viikon ajan.

En aio kirjoittaa perinteistä matkakertomusta, vaikka sekin olisi kivaa. Reissusta on sen verran monta vuotta, etten enää muista kaikkia herkullisia yksityiskohtia ja saattaisin hourailla omiani. Kirjoitan siitä, miten ajattelen tämän matkan vaikuttaneen juoksemiseeni.

Olen harrastanut juoksua aktiivisemmin vuodesta 2010. Ennen Kenian reissua takana oli pari melko tahmaista vuotta. Opiskelin ja tein töitä, aika ja raha olivat koko ajan tiukilla. Vaikka juokseminen ja yhdessä treenaaminen olikin pääasiassa kivaa, vaadin itseltäni enemmän ja parempia suorituksia, kuin mihin minulla oli mitään mahdollisuuksia.

Kaikki oikeastaan kulminoitui Espoon Rantamaratonin keskeyttämiseen syyskuussa 2014. Saman vuoden lokakuussa kaksoissisareni juoksi hienosti Vantaan maratonilla oman ennätyksensä, reilusti alle neljä tuntia (netto 3.43.44). Se oli ollut minunkin haave. Osasin toki iloita sisareni puolesta, mutta mielelläni olisin vaihtanut hänen kanssaan paikkaa. Kirpaisi ja aika kovaa.

Mutta se ei ollut minun tarinani, ei minun juoksuvuoteni.

Saatan sortua melkoiseen nostalgisointiin ja juoksemiseni romantisoimiseen, mutta minulla on edelleen vahva tunne ja kokemus siitä, että Keniasta alkoi omassa juoksussani uusi vaihe. Väitän ehkä oivaltaneeni jotakin, kun olin ja elin niin totaalisen erilaisessa ympäristössä, jossa juoksemiseen on hyvin toisenlaiset näkökulmat kuin itselläni Suomessa tai Suomessa ylipäätään.

Itenissä paikalliset ihmettelivät sitä, että me juoksemme huviksemme. Uskon, että sielläkin monet lapset unelmoivat siitä, että he tulevat jonain päivänä juoksemaan maansa sankareina ja tienaamaan rahaa, elättämään perheensä jne. Että juoksu on yksi väylä ja mahdollisuus niin sanotusti parempaan elämään (ainakin materialistisessa mielessä).

Huvikseen juokseminen ei todellakaan ollut mikään trendi Keniassa. Huvitti ja vähän hävettikin, että olemme niin etuoikeutettuja, että voimme tällaista tehdä. Kun meiltä kysyttiin maratonennätyksiämme, vastailimme jotakin epämääräistä, sillä meidän personalbestit olivat aika kaukana Itenin juoksijoiden ennätyksistä. Kenelläkään meistä ei ollut varaa leveillä omilla enkoillamme. Yli kolmen tunnin maratonajat vaikuttivat siellä hyviltä vitseiltä.

Abel Kirui ja me, suomalaiset, jotka juoksemme huviksemme.

Ehkä tämä oli yksi oivallus. Tajuta oma paikkansa tässä maailmassa, jos näin voi kirjoittaa. Että minusta ei ikinä tulisi sen suurempaa juoksijaa (no tämän toki olin jo tiennytkin - ei tällä historialla, iällä ja geeneillä edes sen suurempaa kilpakuntoilijaa). Tajuta, että juokseminen on minulle jotakin sellaista, mitä teen, koska pidän siitä.

Yksi syy, miksi en huonoinakaan juoksuaikoinani laittanut lenkkareita naulaan oli se, että yksinkertaisesti pidin niin paljon esimerkiksi pitkistä hitaista lenkeistäni lauantaisin, usein juoksin tuolloin yksin, hiljaa ja ilman musiikkia. Toinen syy oli ja on edelleen se, että jo tuolloin minulla oli hyvä treeniporukka, josta on muodostunut oma juoksuperheeni.

Luin uusimmasta Juoksija-lehdestä (5/2018) jutun Julien Wandersista, joka muutti Keniaan harjoittelemaan maailman huippujen kanssa. Wandersin mukaan Euroopassa juoksijat pohtivat asioita liikaa, Keniassa osataan puolestaan ottaa elämä rennosti. Tämänsuuntaisia ajatuksia raaputin itsekin ylös Itenissä. Vaikka harjoittelu on kovaa, tyypeillä on hymy herkässä ja rento ote. Juoksutyylitkin ovat jotenkin persoonallisempia eikä teknisesti välttämättä niin hiottuja kuin monilla länsimaalaisilla.

Vajaan kahden viikon matka Keniaan ei tietenkään tee minusta mitään asiantuntijaa, en todellakaan tiedä, mitä juoksu, kilpaileminen ja menestyminen tarkoittaa kenialaisille, enkä ala arvailla. Uskon, että heilläkin on varjoja ja valoa, ruohikolla ja viidakossa. Radoilla ja niiden ulkopuolella. Pimeitä paikkoja ja paistetta.

Mutta ammensin itseeni jotain kokemastani ilosta ja rentoudesta, asenteesta. Omistautumisesta. Hotellimme yksi työntekijä, joka oli ollut kova juoksija itsekin, täytti joka päivä pienen altaan jääkylmällä vedellä. Jotta saimme viilentää jalkojamme lenkkiemme jälkeen. Hän pakasti juomapulloissa vettä ja raahasi ne altaalle, jotta saimme lihaksemme palautumaan. Lähes joka ikinen päivä.

Omaa harjoitteluani Keniassa häiritsi Suomesta mukana tuotu hengitystieinfektio, joka talttui vasta antibiooteilla, joten jouduin jättämään osan treeneistä välistä ja pitämään loputkin iiseinä. Ohuessa ilmanalassa ja vähäisemmässä hapessa treenaamisen vaikutuksia omalla kohdallani voi vain arvailla.

Voi ajatella, että pelkkä oleskelu noissa olosuhteissa kasvattaisi kuntoa, mutta vajaa pari viikkoa on siihenkin melko lyhyt aika. Suurimmat treeniin ja juoksemiseen liittyvät asiat tapahtuivat minun kohdallani pääni sisällä. Ohutta ilmanalaa suurempi vaikutus oli juoksemisen spiritillä: koko kylä hengitti ja eli juoksun sykkeillä. Me saimme olla hetken osa tuota kuviota. Omistautua juoksulle.

Otimme myös vuoden 2015 vastaan Keniassa. Olimme tilanneet hotellimme ravintolasta suklaakakun vuodenvaihteeksi, ja siinä luki hyvän uuden vuoden toivotukset maratonklubillemme - ehkä vähän huterin kirjaimin. Tuolloin en tietenkään osannut aavistaa, mitä tuleva vuosi toisi tullessaan.

En tiennyt, että haluaisin taas juosta lappu rinnassa. Ensin toukokuussa 2015 Espoon Bodom Traililla. Vapaana aikaodotuksista ja paineista, joita olin ollut loistava itselleni asettamaan. Toinen hyvä kisakokemus oli KeepFit-maastopuolikas Janakkalassa, sekin meni hyvin: aina kun alkoi vituttaa, hidastin vauhtiani. Ja söin. Banaaneja ja geelejä. Ja hymyilin. Kiitin itseäni.

En myöskään tiennyt Keniassa, että alittaisin oman haamurajani eli neljä tuntia maratonilla noin kymmenen kuukautta myöhemmin Vantaalla. En tiennyt, että paras olisi vasta edessä: minun annus mirabilikseni eli vuosi 2016. Tuolloin kaikki omat ennätykseni menivät reilusti uusiksi. Ihmeiden vuosi, josta kirjoitan ehkä joskus. (Mutta se on tylsä tarina, jossa on happy end.)

Palaan Keniaan tänään ja tässä ihan tietoisesti. Sillä olen kadottanut jotakin tuosta ilosta ja asenteesta. Mutta jos ihan vähän muistelen ja katson valokuvia, jotain voi tulla takaisin. Jos mikään muu ei auta, on palattava takaisin - Keniaan.

Vierailijoita kiitetään - ehkä me jäimme kiitollisuuden velkaa.