Näin sen piti mennä. Näin se ei mene.
Perjantaiaamuna tiesin heti herätessäni, että edessä olisi pakkolepo. Kurkku on sillä tavalla kipeä, etten voi laittaa sitä minkäänlaisen allergian piikkiin. Vessaan mennessäni kokeilen kaulan oikealla puolella olevaa imusolmuketta, pienesti turvoksissa ja hellänä. Vasen sierain tukossa. Köhää. Väsyttää.
Tiedän kokemuksesta, että olen tulossa kipeäksi. Elättelen kuitenkin toivoa muutaman tunnin. Josko se tästä. Juon aamukahvin, meikkaan, lähden töihin ja laitan junasta pari tekstiviestiä, joissa lupaan kuulostella oloani ja levätä töiden jälkeen, jos vaikka menisi ohi.
Paluumatkalla junassa mietinkin jo sitten, missä on lähin apteekki ja mitä sieltä pitää ostaa. Olen kuullut suosituksia sinkkisuihkeesta, joka kuulemma auttaa, jos sen aloittaa heti flunssan iskiessä. Päätän kokeilla.
 |
| Keholle ja mielelle. |
Skeptisyyteen taipuvaisena kyselen apteekin myyjältä, mihin suihkeen maine perustuu. Minulle selvitetään asiantuntevasti, että lääke tekee kalvon nieluun/kurkkuun ja se estää bakteerien lisääntymistä. Menee läpi - puoliksi. Ostan vähän halvempia sinkkitabletteja, sama vaikutus kuulemma. Jätän pahanmakuiset finrexinit hyllyyn, tyydyn perussärkylääkkeeseen.
Lisäksi mukaan lähteen kunnon korvatulpat - joita en kyllä kipeänä käytä, koska tukkoisessa olotilassa korvat tukittuina tulee fiilis happikadosta. Ja nythän on ihan se ja sama, heräänkö yöllä ja montako kertaa, koska aamulla tiedossa ei ole treeniä. Vaan pakkolepoa.
Kävelen Hesaria pitkin ja imeskelen ensimmäistä salmiakinmakuista sinkkitabua. Huomaan kävelleeni liian pitkälle ja palaan takaisin, haen pienen pullon punaviiniä. Jos on kerran pakko levätä, nautitaan siitä.
Tämä on päivän päätös. En ala surkuttelemaan itseäni, en uhriutumaan, en vihaamaan maailmankaikkeutta, en metsästämään taudinlevittäjää, en syyttelemään ketään. En maalaamaan synkkiä kuvia siitä, miten syksyn maraton kaatuu tähän tai reilun viikon päästä juostava ratakymppi. (Jälkimmäisessä on toki ihan todellinen riski.)
Päätän nauttia pakkolevosta. Ainakin pari päivää. Katsoa, kuinka muut ajavat pyörää, juoksevat ja hikoilevat Berliinissä. Minä otan lasillisen, toisen. Syön ravintolan laittamaa ruokaa, sorrun suklaaseen. Otan ohjeen mukaan joka toinen tunti sinkkitabun. Odotan ennustetun ukkosen nousemista - haistelen sadetta. (En tee sievisiä ja mieti, oliko podiumpaikka tässä. Sitä kun ei ole tiedossa muutenkaan tulevissa kisoissa.)
Mutta auta armias, jos tämä tauti ei ole ohi ensi viikolla - sitten salamoi!
Kommentit
Lähetä kommentti