Vitosen viehätys

Kotkan Meripäiväjuoksun vitosella vuonna 2016. Kuva: Aija Widemark.

Kymppi on alimatkoista itselleni haastavin matka, mutta ehdoton suosikkini on vitonen. Se juostaan toki kovempaa kuin kymppi, onhan kilsoja puolet vähemmän. Toisaalta vitonen juostaan puolestaan hitaammin kuin kolmonen.

Kolmen kilsan kidutuksesta minulla ei ole kisakokemusta. Olen toki elämäni aikana juossut pari Cooperia, joissa molemmissa kolme tonnia jäi haaveeksi. Välttelen kolmosta kuin tarttuvaa tautia, joten keskityn kehumaan vitosta.

Viisi kilometriä. Ensimmäinen menee yleensä helposti - ja helposti myös liian lujaa.

Tämän vuoden heinäkuussa Kotkan Meripäivien vitosella (Katariinan kierros) ensimmäinen kilsa on alamäkivoittoinen, ja se on mukava lasketella menemään. Pääsen eroon kisajännityksestä, kroppa rentoutuu ja keskittyy siihen, mitä on tultu tekemään.

Toinen kilsa. Kisavauhdin hakemista ja tavoitteesta kiinni pitämistä. Vielä ei saa olla vaikeaa. Kotkassa vasta toisen kilsan lopulla syke nousee lähelle anaerobista kynnystä. Kun katson jälkeenpäin dataa, anakynnykseni on paukahtanut rikki vasta neljännellä kilometrillä. Aivan liian myöhään. Tästä voisi sanoa, että olen ottanut alun liian varman päälle. Siis juossut liian hiljaa.

Mutta. Kotkassa juostaan helteessä, ehkä siksi olen hieman varovainen. Kolmannesta kilometristä eteenpäin juoksu kuitenkin alkaa tuntua sille, mille sen pitää vitosella tuntuakin: raastamiselle. Keskityn siihen, että juoksen reitin fiksusti, eli mutkat suoriksi ja käännöksistä kaikki väljyys pois. Yritän hiljentää mieleni, jolla ei ole mitään myönteistä sanottavaa.

Kotkan Meripäiväjuoksun vitosen viimeisellä kilsalla tänä vuonna. Kuva: Pasi Päällysaho.

Neljännen kilsan alku tekee vitosesta viehättävän. Ei ole yhtään kivaa, ei. On kaikkia läheisiä ikävä. Hiki virtaa. Sydän hakkaa. Hakkaako liikaa. Jalkojen on silti noustava, ryhdin pysyttävä, kuten myös vauhdin. Mutta. Tiedän, että maaliin on enää vajaa pari kilometriä. Se viehättää.

Ne ovat kovimmat kilsat. Meripäivillä jonkinlainen mottoni on: "älä ajattele, kroppa tietää, mitä se tekee". Nelonen menee usvassa, kuumaa rantaväylää takoen. Vitonen alkaa loivalla ja pirullisella ylämäellä, joka hetkeksi tasoittuu, ja sitten on vielä noustava pikku nyppylälle, josta laskeudutaan urheilukentälle.

Motivaatio tulee kuitenkin ranteesta. Nelosen kohdalla katson kelloani ja tajuan, että 22 minuuttia pitäisi alittua ihan perustyöllä. Sitkeästi bostonia toisen eteen ylämäessä. Nyppylän kohdalla mutka suoraksi ja käännös kentälle. 100 metriä. Paras pätkä koko reissussa. Viimeiset puristukset väsyneestä kehosta.

Maali. Huojun varjoon. Istun. Pysäyttää kellon. Tiedän, että meni tavoitteen alle. Mutta tuliko enkka? En tiedä. Janottaa. Helpottaa.

Loppuaikani on bruttona 21.47 (netto 21.42). Olen naisten neljäs.

Sykemittarini datan perusteella matkaa kertyi alle viisi kilsaa. Gepsiin ei voi tietenkään täysin luottaa, mutta kun huomioin kuumuuden ja ylämäen, enkan juokseminen vaikuttaa hieman epärealistiselta. Reittiä ei ole käsittääkseni virallisesti mitattu, joten vaikka nettoaika onkin paras vitosella juoksemani (PB), en avaa sampanjapulloa.

Hyvä juoksu se silti oli. Suorastaan viehättävä!

Vitosen podiumilla vuonna 2016. Kuva: Aija Widemark.